”Miksi
ajattelet asiaa siltä kannalta,
käyttääkö vai
ollako käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa?
Sinun tulisi
ajatella, pysäyttääkö vai ollako pysäyttämättä kansanmurha.”
Sotaan
lähteminen improvisoiden vaikutti minusta järjettömimmältä, mitä olin eläissäni
tehnyt – mutta koska vastapuolelta löytyi poikkeuksellisen älykäs shakin
suurmestari, improvisointi vaikutti samalla myös viisaammalta kuin mikään
suunnitelma. Oli pakko luottaa siihen, että Kaleva rajoittuneessa
mielentilassaan ei onnistuisi näkemään ennalta hullunrohkeuttamme.
”On
hyvä muistaa, että emme voi hävitä oikeastaan mitään”, sanoin sille pienelle
joukolle selväjärkisiä, jonka olimme pikaisesti saaneet kasattua vastarintaan.
”Ihmiskunta on hitaasti mutta varmasti taantumassa pelkiksi koneiksi. Kaikki on
pelissä. Ja siinä tapauksessa, että häviämme, emme sentään kuole. Jäämme vain
hypnoosin valtaan ja näyttelemme lopun ikäämme Kalevan näytelmää utopiasta.”
Tuli
myös aika hyvästellä perhe, jonka olin jättämässä taakse. Siitä ei ollut kauaa,
kun olin yrittänyt selittää sanan sota lapsilleni, ja äkkiä olinkin lähdössä sellaiseen.
Ehkä se oli vain hyvä, etteivät lapset olleet oikein ymmärtäneet, koska se
takasi heille suuremman mielenrauhan.
”Mikä
on kunniakkaampi tapa kaatua kuin kaatua käymällä tuhoon tuomittua taistelua?”
sanoin osoittamatta kysymystäni oikeastaan kenellekään. ”Jos tästä tulee
viimeinen seikkailumme, niin naurakaamme omalle perikadollemme.”
Lopulta
tuli aika laittaa toimeen se vähä, minkä olimme suunnitelleet. Koko joukko
hajaantui aikeenaan ryhtyä lietsomaan oppositiota Kalevaa vastaan: kaikki
järjissään olevat oli saatava mukaan, ja sitten pidettäisiin niin paljon melua,
että Kaleva todella luulisi, että yrittäisimme käydä häntä vastaan
rauhanomaisin keinoin. Vastarinnan olisi hyvä alkaa mahdollisimman monessa
Euroopan maassa, jotta Kalevan huomio todella kiinnittyisi siihen.
Kuvasimme
muutaman videokuvan kaikista ensimmäisen Kalevalle lähettämämme kirjeen allekirjoittajista,
joiden uskoimme päätyneen Kalevan mustalle listalle. Näitä puheita, joissa
tuomitsimme Kalevan hypnoosin ja kehotimme ihmisiä vastarintaan, oli tarkoitus
tiputella silloin tällöin julkisuuteen, jotta Kaleva saisi sen käsityksen, että
myös me olisimme mukana näytösdemokratiassa. Tosiasiassa matkustaisimme kohti
Geneveä, jotta voisimme improvisoida siellä lisää.
Matkakumppaneikseni
tulivat Jussi Halla-aho ja Sampo Terho – me kolme olimme olleet lähinnä Kalevaa
ja kannoimme useimpia muita suuremman vastuun siitä, millaiseksi tilanne oli
päässyt kehittymään, joten oli meidän tehtävämme myös pyrkiä saattamaan tilanne
taas kuntoon. Me lähdimme matkaan piilopaikastamme tavalla, jonka historia
tulisi, niin toivoimme, muistamaan eräänä oudoimmista tavoista lähteä sotaan: pakkasimme
auton kuin mitkä hyvänsä lomamatkailijat ja lähdimme vailla kiirettä
huristelemaan kohti Turkua. Takakontissa piilotettuina olivat ne aseet, jotka
olimme ottaneet mukaan.
Pysähdyimme
jokaisen vastaantulevan keskiaikaisen kivikirkon luona. Olisimme näön vuoksi
vierailleet myös Turun tuomiokirkossa, mutta emme lopulta rohjenneet jättää
aseitamme autoon vartiotta. Illalla olimme Tukholmaan suuntaavassa laivassa
kuin kolme ihan tavallista risteilijää.
”Tämä
kaikki saattaa osoittautua turhaksi”, sanoin. ”Kalevalla saattaa olla vakoojia
perässämme joka hetki. Mutta jos emme onnistu kaatamaan Kalevaa muuten, ehkä
saamme hänet kuolemaan nauruun, kun hän seuraa liikkeitämme.”
Tukholmassa
kävimme turistikierroksella valtiopäivätalossa. Sen istuntosali oli remontoitu
barokkityyliseksi Ruotsin arkkitehtuurinpuhdistusviraston määräyksen mukaan,
mutta saatoin silti kokea mielessäni uudestaan sen päivän, kun Kaleva oli
valloittanut Ruotsin verettömän sodan seurauksena. Minä olin ollut merkittävä
suunnittelija siinä operaatiossa. Sen muistaminen sai minut toiveikkaammaksi:
olin kerran ennenkin onnistunut kaatamaan vallan kohdistamalla iskun kaikkein
keskeisimpään valtaelimeen; se menestys oli toistettava.
Ruotsissa
tapasimme suuren joukon johtavia ruotsalaisia poliitikkoja, jotka olivat, kuten
johtavat poliitikot kaikissa muissakin Euroopan maissa, kansallismielisen
vallankumouksen toteuttajia ja seuraajia. Selitimme huolemme hypnoosin
sivuvaikutuksesta ja saimme hyvin monet huolestumaan asianmukaisella vakavuudella.
Pyysimme heitä levittämään tietoa ja vaatimaan Kalevaa luopumaan hyperpallosta.
Luontevaa
meiltä olisi tietenkin ollut lähteä Tukholmasta kohti Tanskaa, mutta luontevuus
ei ollut edullista meidän kaoottisen suunnitelmattomuutemme kannalta. Niinpä nousimme
toiseen laivaan ja olimme tuota pikaa matkalla Pietariin. Sitä emme uskoneet
Kalevan osaavan ennakoida.
Pietari
oli suurikokoinen, vauras kaupunkivaltio keskellä Suomen kaakkoista Inkerin
maakuntaa. Olin käynyt siellä vuosittain sen jälkeen, kun hypnoosi oli astunut
voimaan ja Suomen itäraja muutettu. Siitä huolimatta, että kaupunki oli minulle
tuttu, kiersimme siellä katselemassa nähtävyyksiä ja teimme kaikenlaisia
mahdottomia kierroksia, joiden uskoimme eksyttävän kenet hyvänsä, joka
perässämme saattoi olla.
Suoritettuamme
nopean valepukeutumisen astuimme junaan, joka vei meidät Venäjälle. Poukkoilimme
miten sattuu, monesti päätimme kolikolla, mihin suuntaan jatkaisimme
seuraavaksi ja millä kulkuvälineellä. Monen mutkan jälkeen, joiden aikana olimme
muun muassa kierrelleet Moskovassa kolme kertaa, päädyimme Ukrainaan niille
seuduille, joiden sodan Kaleva oli saanut loppumaan. Siellä eräällä pellolla
oli vastassa Kalevan patsas, jonka jalustassa luki Rauhantuoja. Kaleva ei itse pystyttänyt itselleen patsaita, mutta
oli sallinut itäukrainalaisten sellaisen pystyttävän, se kun oli heille ollut
niin tärkeää.
”Kun
nyt näihin maisemiin tulimme, niin miksi emme jatkaisi Krimille?” kysyin
matkatovereiltani. ”Olisi mukavaa nähdä omin silmin, mitä kaikkea näillä
entisillä sotatantereilla on tapahtunut rauhan vuosien aikana.”
Krimistä
oli tullut tataarien toinen kansallisvaltio, toinen oli Venäjästä itsenäistynyt
Kazan eli entinen Tatarstan. Niemimaa oli harvaan asutettu, vaikka
krimintataarit olivatkin yksi niistä kansoista, jotka Kaleva oli laittanut
hankkimaan huomattavasti normaalia enemmän lapsia, jotta kansakunnan
tulevaisuus saataisiin turvattua. Lapsia siellä oli paljon, ja heidän
näkemisensä sai meidät taas uskomaan vahvemmin asiaamme. Omat lapseni olin
säästänyt hypnoosilta, kun en ollut päästänyt heitä katsomaan hyperpalloa, ja
omilla lapsillani oli mielikuvitusta ja elämäniloa. Krimillä kohtasimme
lukemattomia ikävystyneitä lapsia, joilla ei ollut oikeastaan mitään toiveita
tulevaisuudestaan tuossa maassa, jonka he olivat saaneet itselleen. Sellainen
oli Kalevan täydellinen maailma.
Eräässä
kansallispuistossa nousimme vuorille ja taivalsimme pitkän matkan kohti Krimin
etelärannikon kaupunkeja. Jaltassa arvoimme seuraavan kulkuvälineen ja
päädyimme laivaan. Laiva vei meidät Konstantinopoliin – kaupunkiin, joka oli
huomattavan samankaltaisessa asemassa suhteessa Kreikkaan kuin Pietari oli
Suomeen. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen kaupunki, että huolimatta
Kalevan tiukasta halusta varjella kulttuurihistoriaa, sieltä oli purettu neljä
rakennusta, jotka olivat periytyneet 1400- ja 1500-luvuilta: Hagia Sofian
minareetit (ne tosin oli rekonstruoitu rakennusosistaan kaupungin ulkopuolelle
museoalueelle).
Konstantinopolissa
saimme viimeiset paikat Välimeren risteilyyn, joka kiersi monissa meren
pohjoisrannikon satamakaupungeissa. Päätimme olla tekemättä vielä mitään
suunnitelmia seuraavasta siirrosta, vaan katsoisimme vain, miten tilanne
kehittyisi.
Uutisia
oli poukkoilumme aikana alkanut tulla monelta suunnalta. Hypnoosi oli tavallaan
kääntynyt myös omaksi eduksemme, sillä se oli tehnyt ihmisistä niin
vastaanottavaisia, että myös me saimme sanomamme kuulluksi ja ymmärretyksi
hyvin tehokkaasti. Yksi kerrallaan maat olivat nostaneet esiin huolen siitä, että
hypnoosilla oli vaarallisia sivuvaikutuksia ihmisiin. Muutamat hallitukset
olivat jo esittäneet Kalevalle virallisen pyynnön lopettaa hyperpallon
käyttäminen, mutta Kalevan mieltä ei kukaan onnistunut muuttamaan sen paremmin
kuin minäkään olin. Kaleva ei toisaalta ryhtynyt minkäänlaisiin vastatoimiin,
ellei vastarinta kiihtynyt mellakoiksi. Sellaiset henkilöt, jotka lietsoivat
ihmisiä mellakoimaan, Kaleva järjesti luokseen Geneveen, minkä jälkeen he eivät
enää jatkaneet vastarintaa. Jotkut olivat myös perustaneet klinikoita, joilla
ihmisiä neuvottiin vastustamaan hypnoosia, mutta toivomuksemme mukaan kukaan ei
paljastanut oikeaa lääkettä; halusimme antaa Kalevan ymmärtää, ettemme olleet
keksineet peittää toista silmäämme.
Uutisia
seuraamalla taittui matkamme, kunnes laiva pysähtyi Genovaan. Pidimme
samankaltaista nimeä hyvänä enteenä ja vähin äänin jätimme palaamatta laivalle
ja jatkoimme matkatavaroinemme kohti pohjoista. Pysähdyimme taas Luganossa,
jossa edellisestä käynnistäni ei ollut pitkä aika, mutta jona aikana niin
paljon oli tapahtunut. Siellä vihdoin teimme suunnitelman menettelystämme:
jatkaisimme laaksoja myöten aina Geneveen asti.
”Siellä
tunkeudumme Ihmiskunnan palatsiin ja tuhoamme hyperpallon”, sanoin
päättäväisesti. ”Se on kaikkein tärkeintä. Kalevan kanssa menettelemme
myöhemmin.”
Piittaamatta
enää salailusta vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan niissä maisemissa, jotka
olivat minulle aiemmilla matkoilla tulleet tutuiksi ja rakkaiksi. En ollut
kuvitellut, että koskaan voisin olla niissä maisemissa niin synkkämielisenä.
Ja
niin päätyi tiemme Tuomiovuorelle – Geneveen, maailman pääkaupunkiin, jota
hallitsi suuri rakennus, Ihmiskunnan palatsi. Se oli valkeaa marmoria,
klassisten ihanteiden mukainen, ja siinä oli suuri torni, melkein pilvenpiirtäjä.
Siinä rakennuksessa Kaleva oli asunut ja työskennellyt jo pitkään ja siellä
orjuuttanut ihmiskunnan toteuttaakseen täydellisen rauhan. Jokainen hetki, joka
toi minut lähemmäs rakennusta ja sitä, mitä siellä tapahtuisi, teki minut yhä
surullisemmaksi. En kerta kaikkiaan olisi halunnut kääntyä Kalevaa vastaan,
mutta tilanne oli minut pakottanut siihen.
Odotimme
pitkälle iltaan kaupungin laitamilla ennen kuin lähdimme liikkeelle.
”Työaika
rakennuksessa on päättynyt”, Halla-aho sanoi. ”Nyt siellä tuskin on läsnä juuri
muita kuin Kaleva itse.”
Jätimme
muut matkatavaramme autoon, mutta otimme aseet mukaamme, ja taskuihimme laitoimme
silmälappumme, joilla suojautuisimme. Kuljimme syrjäisimpiä katuja myöten kohti
Ihmiskunnan palatsia, joka ei sijainnut aivan keskustassa. Kaupungissa oli
hiljaista, kuten yleensäkin hypnoosin aikana oli ollut, mutta pidimme tavallaan
pahaenteisenä sitä, että paikalla ei näkynyt ketään, joka olisi meitä
pysäyttämässä. En malttanut uskoa, että Kaleva ei olisi varautunut myös siihen,
että hyökkäisimme häntä itseään vastaan.
”Hän
on asentanut oveen lukon”, Terho sanoi, kun olimme päässeet ulko-oven luokse.
”Hän on varuillaan: ei rakennuksessa alun perin lukkoa ollut, sillä hypnoosin
aikana ei ole tarvinnut pelätä murtovarkaita.”
”Eli
pitää joko keksiä salasana”, sanoi Halla-aho tutkien lukon vieressä olevaa
mikrofonipäätettä, ”tai räjäyttää ovi auki.”
”Minäpä
yritän”, sanoin ja astuin lähemmäs. ”Sota, monikulttuurisuus, sekasorto.”
Kolmas
kerta toden sanoi. Lukko aukesi ja matkamme jatkui.
”Niin
älykäs kuin Kaleva Saarelainen onkin, eräässä asiassa hän ei millään vedä
vertaa minulle”, sanoin tyytyväisenä. ”Silloinkin, kun hän yrittää toimia
ennalta arvaamattomasti, hän kahliutuu jäykkään säännönmukaisuuteen, joka on
helppo päihittää.”
”Sinusta
oli hänelle apua kriitikkona”, Terho sanoi huvittuneena asettaessaan silmälappuaan
toisen silmänsä päälle.
Palatsin
uljaat salit, joiden tyyli mukaili hienoimpia länsimaisen arkkitehtuurin
ihanteita, olivat tyhjät ja pimeät. Olin aiemmin ihaillut kultaisia pylväitä,
maalauksia ja koristeita, mutta tuona iltana olin taas kuin
varusmiespalveluksessa: ase kädessäni, aivoni valmistautuneena konfliktiin.
Nousimme ylöspäin kohti presidentin tiloja, hiipien hiljaisuudessa. Jokainen
hetki toi mieleeni muistoja, etenkin siitä, kun olin pelastanut Kalevan hengen.
Minua inhotti oma itseni enemmän kuin koskaan aiemmin.
Tornin
ylimmässä kerroksessa oli yhtä autiota kuin koko palatsissa. Siinä vaiheessa
olin jo varma, että se oli huono merkki. Tiesin vaistonvaraisesti, että Kaleva
oli suunnitellut jotain siltä varalta, että joku tunkeutuisi hänen tiloihinsa. Lopulta
tulimme hänen työhuoneensa ovelle, josta olin monet kerrat kulkenut kevein ja iloisin
mielin.
Sydän
lyöden voimakkaasti avasin oven. Yhdessä astuimme sisään ja katsoimme huoneen
keskelle. Siinä oli hyperpallo kiinnitettynä heilurin varteen, mutta
pysähdyksissä. Yhdelläkin silmällä katsoen se oli erittäin hermostuttava näky…
ellei äkillinen hermostukseni sitten johtunut äkillisesti tulleesta déjà-vu-kokemuksesta.
Huone
oli hämärä, kaikki valo tuli sisään ikkunoista huoneen vastakkaisella puolella.
Tunsin ilmassa painostavan värinän, jota en kuullut. Osasin tuntea sen, koska
se oli minulle niin tuttu, olinhan itse keksinyt sen soveltamisen. Pahaa
aavistaen astuin sivuun ja katsoin hyperpallon toiselle puolelle. Siellä,
ikkunan edessä olevalla korokkeella, työpöydän takana, oli liikkumaton tumma
siluetti, joka katsoi meitä. Kaleva oli sittenkin tiennyt meidän tulevan ja
juuri sinä iltana. Hän oli valmistanut kaiken tulomme varalta ja käyttänyt
uudestaan kerran yhdessä kehittämäämme suunnitelmaa.
”Vanha,
hyvä ystävä”, sanoin sysäten syrjään pelon, joka kasvoi sisälläni. Huoneen
seinustoilla ei onneksi ollut verhoja, koska muuten olisin tiennyt meidän
astuneen toivottomaan ansaan. ”Nyt tämä sinun hulluutesi saa loppua.”
Kaleva
ei liikahtanut lainkaan.
”En
olisi uskonut, että te minut lopulta pettäisitte”, Kalevan ääni sanoi hiljaa.
”Yhdessä me olimme rakentamassa tätä parempaa tulevaisuutta, mutta sitten
päädytte haikailemaan vanhaa, pelon ja kärsimyksen maailmaa.”
”Ymmärrätkö
sinä meidät tahallasi väärin?” kysyin. ”Minä yritin selittää tämän sinulle
siinä kirjeessä, josta niin kovasti suutuit. Me emme vastusta rauhaa, vaan
sinun luonnonvastaista hypnoosiasi, joka on orjuuttanut ihmiskunnan ja
asettanut sen vakavan uhan alle.”
”Vai
olen minä orjuuttanut ihmiskunnan?” Kaleva sanoi. ”Me olemme keskustelleet
tästä aiemminkin: kyse ei ole mistään muusta kuin pedagogiikasta, ihmisten
kasvattamisesta eroon niistä taipumuksista, jotka sodan, kärsimyksen ja
sekasorron aiheuttivat vanhaan maailmaan. Minä en voi hyväksyä sitä, että te
karkaatte rintamastani ja käytte minua vastaan. Luulette kai, että olemme jo
saavuttaneet tärkeimmän, kun rauha ja vakaus on saatu kaikkien ihmisten osaksi?
Ei, tämä on vasta se tila, josta ihmiskunnan seikkailu alkaa. Katsokaa
taivaalle, ystäväni, kaikkiin tähtiin, jotka siellä loistavat. Miksi
käpertyisimme vain tähän vanhaan Maahan, kun koko universumi levittäytyy
ympärillämme? Me voimme matkustaa toisille planeetoille, toisiin aurinkokuntiin,
ja ryhtyä avaruuden uudisasukkaiksi.”
”Ai,
nyt haluat tuoda rauhan myös avaruusolioille? Olet hullumpi kuin osasin
kuvitella.”
”Älä
tee minusta pilkkaa. Ajattele tätä tulevaisuutta: ihmiskunta nousee tähtiin,
kantaa kortta yhteiseen kekoon yhteiseksi, loistavaksi tulevaisuudeksi. Sen
sijaan, että kirjoittaisimme vain tarinoita muista maailmoista, me etsisimme
ne, rakentaisimme ne ja tekisimme ne asuinkelpoisiksi. Maailmankaikkeudella ei
ole rajoja, siellä on loputtomasti uusia seikkailuja meille, jos me vain saamme
kerättyä rohkeutta ja tarmoa. Lääketiedekin edistyy, me voimme jopa voittaa kokonaan
kuoleman, me voimme parantaa maailman siitä haavasta! Nykyajan lapset voivat
elää ilman pelkoa sodasta… ajattele maailmaa, jossa ihmisten ei tarvitse
lainkaan pelätä kuolemaa! Etkö sinäkin haluaisi nousta tähtiin ja nähdä tuhat
uutta maailmaa, koskaan tarvitsematta jättää mitään ihmettä jäämään vain
haaveeksi?”
”Minä
olen nähnyt onnellisten ihmisten muuttuvan tahdottomiksi zombeiksi sinun
hypnoosisi vaikutuksesta!” sanoin melkein huutaen. ”Tämä sinun maailmasi ei ole
parempi, vaikka se onkin rauhaisa. Olemme kaikki sinun orjiasi, sinun pelkosi
orjia. Miten voit luottaa ihmiskunnan nousevan tähtiin, kun et näköjään luota
ihmiseen yleensä. Olet joutunut haaveiden uhriksi.”
Astuin
askelen lähemmäs.
”Minä
en voi hyväksyä sinun toimintaasi, Kaleva Saarelainen. Olen pahoillani, en
olisi halunnut tätä, mutta käteni on pakotettu.”
Kohotin
aseeni ja tähtäsin Kalevaan. Terho ja Halla-aho kummallakin puolellani tekivät
samoin.
”Ja
tähän se siis päätyy”, sanoi Kaleva. ”Väkivaltaan.”
Valot
räpsähtivät päälle. Kauhukseni huomasin, että työpöydän ääressä istui pelkkä
Kalevaa esittävä nukke, jonka suun kohdalla oli kaiutin.
”Pudottakaa
aseenne”, kuului ääni ovelta takanamme.
Kaleva
seisoi ovensuussa, pitäen molemmissa käsissään konepistoolia,
jotka hän oli tähdännyt meihin.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti