13.5.2015

16. luku: Kaikki tiet vievät Tuomiovuorelle





”Miksi ajattelet asiaa siltä kannalta,
käyttääkö vai ollako käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa?
Sinun tulisi ajatella, pysäyttääkö vai ollako pysäyttämättä kansanmurha.”


Sotaan lähteminen improvisoiden vaikutti minusta järjettömimmältä, mitä olin eläissäni tehnyt – mutta koska vastapuolelta löytyi poikkeuksellisen älykäs shakin suurmestari, improvisointi vaikutti samalla myös viisaammalta kuin mikään suunnitelma. Oli pakko luottaa siihen, että Kaleva rajoittuneessa mielentilassaan ei onnistuisi näkemään ennalta hullunrohkeuttamme.

”On hyvä muistaa, että emme voi hävitä oikeastaan mitään”, sanoin sille pienelle joukolle selväjärkisiä, jonka olimme pikaisesti saaneet kasattua vastarintaan. ”Ihmiskunta on hitaasti mutta varmasti taantumassa pelkiksi koneiksi. Kaikki on pelissä. Ja siinä tapauksessa, että häviämme, emme sentään kuole. Jäämme vain hypnoosin valtaan ja näyttelemme lopun ikäämme Kalevan näytelmää utopiasta.”

Tuli myös aika hyvästellä perhe, jonka olin jättämässä taakse. Siitä ei ollut kauaa, kun olin yrittänyt selittää sanan sota lapsilleni, ja äkkiä olinkin lähdössä sellaiseen. Ehkä se oli vain hyvä, etteivät lapset olleet oikein ymmärtäneet, koska se takasi heille suuremman mielenrauhan.

”Mikä on kunniakkaampi tapa kaatua kuin kaatua käymällä tuhoon tuomittua taistelua?” sanoin osoittamatta kysymystäni oikeastaan kenellekään. ”Jos tästä tulee viimeinen seikkailumme, niin naurakaamme omalle perikadollemme.”

Lopulta tuli aika laittaa toimeen se vähä, minkä olimme suunnitelleet. Koko joukko hajaantui aikeenaan ryhtyä lietsomaan oppositiota Kalevaa vastaan: kaikki järjissään olevat oli saatava mukaan, ja sitten pidettäisiin niin paljon melua, että Kaleva todella luulisi, että yrittäisimme käydä häntä vastaan rauhanomaisin keinoin. Vastarinnan olisi hyvä alkaa mahdollisimman monessa Euroopan maassa, jotta Kalevan huomio todella kiinnittyisi siihen.

Kuvasimme muutaman videokuvan kaikista ensimmäisen Kalevalle lähettämämme kirjeen allekirjoittajista, joiden uskoimme päätyneen Kalevan mustalle listalle. Näitä puheita, joissa tuomitsimme Kalevan hypnoosin ja kehotimme ihmisiä vastarintaan, oli tarkoitus tiputella silloin tällöin julkisuuteen, jotta Kaleva saisi sen käsityksen, että myös me olisimme mukana näytösdemokratiassa. Tosiasiassa matkustaisimme kohti Geneveä, jotta voisimme improvisoida siellä lisää.

Matkakumppaneikseni tulivat Jussi Halla-aho ja Sampo Terho – me kolme olimme olleet lähinnä Kalevaa ja kannoimme useimpia muita suuremman vastuun siitä, millaiseksi tilanne oli päässyt kehittymään, joten oli meidän tehtävämme myös pyrkiä saattamaan tilanne taas kuntoon. Me lähdimme matkaan piilopaikastamme tavalla, jonka historia tulisi, niin toivoimme, muistamaan eräänä oudoimmista tavoista lähteä sotaan: pakkasimme auton kuin mitkä hyvänsä lomamatkailijat ja lähdimme vailla kiirettä huristelemaan kohti Turkua. Takakontissa piilotettuina olivat ne aseet, jotka olimme ottaneet mukaan.

Pysähdyimme jokaisen vastaantulevan keskiaikaisen kivikirkon luona. Olisimme näön vuoksi vierailleet myös Turun tuomiokirkossa, mutta emme lopulta rohjenneet jättää aseitamme autoon vartiotta. Illalla olimme Tukholmaan suuntaavassa laivassa kuin kolme ihan tavallista risteilijää.

”Tämä kaikki saattaa osoittautua turhaksi”, sanoin. ”Kalevalla saattaa olla vakoojia perässämme joka hetki. Mutta jos emme onnistu kaatamaan Kalevaa muuten, ehkä saamme hänet kuolemaan nauruun, kun hän seuraa liikkeitämme.”

Tukholmassa kävimme turistikierroksella valtiopäivätalossa. Sen istuntosali oli remontoitu barokkityyliseksi Ruotsin arkkitehtuurinpuhdistusviraston määräyksen mukaan, mutta saatoin silti kokea mielessäni uudestaan sen päivän, kun Kaleva oli valloittanut Ruotsin verettömän sodan seurauksena. Minä olin ollut merkittävä suunnittelija siinä operaatiossa. Sen muistaminen sai minut toiveikkaammaksi: olin kerran ennenkin onnistunut kaatamaan vallan kohdistamalla iskun kaikkein keskeisimpään valtaelimeen; se menestys oli toistettava.

Ruotsissa tapasimme suuren joukon johtavia ruotsalaisia poliitikkoja, jotka olivat, kuten johtavat poliitikot kaikissa muissakin Euroopan maissa, kansallismielisen vallankumouksen toteuttajia ja seuraajia. Selitimme huolemme hypnoosin sivuvaikutuksesta ja saimme hyvin monet huolestumaan asianmukaisella vakavuudella. Pyysimme heitä levittämään tietoa ja vaatimaan Kalevaa luopumaan hyperpallosta.

Luontevaa meiltä olisi tietenkin ollut lähteä Tukholmasta kohti Tanskaa, mutta luontevuus ei ollut edullista meidän kaoottisen suunnitelmattomuutemme kannalta. Niinpä nousimme toiseen laivaan ja olimme tuota pikaa matkalla Pietariin. Sitä emme uskoneet Kalevan osaavan ennakoida.

Pietari oli suurikokoinen, vauras kaupunkivaltio keskellä Suomen kaakkoista Inkerin maakuntaa. Olin käynyt siellä vuosittain sen jälkeen, kun hypnoosi oli astunut voimaan ja Suomen itäraja muutettu. Siitä huolimatta, että kaupunki oli minulle tuttu, kiersimme siellä katselemassa nähtävyyksiä ja teimme kaikenlaisia mahdottomia kierroksia, joiden uskoimme eksyttävän kenet hyvänsä, joka perässämme saattoi olla.

Suoritettuamme nopean valepukeutumisen astuimme junaan, joka vei meidät Venäjälle. Poukkoilimme miten sattuu, monesti päätimme kolikolla, mihin suuntaan jatkaisimme seuraavaksi ja millä kulkuvälineellä. Monen mutkan jälkeen, joiden aikana olimme muun muassa kierrelleet Moskovassa kolme kertaa, päädyimme Ukrainaan niille seuduille, joiden sodan Kaleva oli saanut loppumaan. Siellä eräällä pellolla oli vastassa Kalevan patsas, jonka jalustassa luki Rauhantuoja. Kaleva ei itse pystyttänyt itselleen patsaita, mutta oli sallinut itäukrainalaisten sellaisen pystyttävän, se kun oli heille ollut niin tärkeää.

”Kun nyt näihin maisemiin tulimme, niin miksi emme jatkaisi Krimille?” kysyin matkatovereiltani. ”Olisi mukavaa nähdä omin silmin, mitä kaikkea näillä entisillä sotatantereilla on tapahtunut rauhan vuosien aikana.”

Krimistä oli tullut tataarien toinen kansallisvaltio, toinen oli Venäjästä itsenäistynyt Kazan eli entinen Tatarstan. Niemimaa oli harvaan asutettu, vaikka krimintataarit olivatkin yksi niistä kansoista, jotka Kaleva oli laittanut hankkimaan huomattavasti normaalia enemmän lapsia, jotta kansakunnan tulevaisuus saataisiin turvattua. Lapsia siellä oli paljon, ja heidän näkemisensä sai meidät taas uskomaan vahvemmin asiaamme. Omat lapseni olin säästänyt hypnoosilta, kun en ollut päästänyt heitä katsomaan hyperpalloa, ja omilla lapsillani oli mielikuvitusta ja elämäniloa. Krimillä kohtasimme lukemattomia ikävystyneitä lapsia, joilla ei ollut oikeastaan mitään toiveita tulevaisuudestaan tuossa maassa, jonka he olivat saaneet itselleen. Sellainen oli Kalevan täydellinen maailma.

Eräässä kansallispuistossa nousimme vuorille ja taivalsimme pitkän matkan kohti Krimin etelärannikon kaupunkeja. Jaltassa arvoimme seuraavan kulkuvälineen ja päädyimme laivaan. Laiva vei meidät Konstantinopoliin – kaupunkiin, joka oli huomattavan samankaltaisessa asemassa suhteessa Kreikkaan kuin Pietari oli Suomeen. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen kaupunki, että huolimatta Kalevan tiukasta halusta varjella kulttuurihistoriaa, sieltä oli purettu neljä rakennusta, jotka olivat periytyneet 1400- ja 1500-luvuilta: Hagia Sofian minareetit (ne tosin oli rekonstruoitu rakennusosistaan kaupungin ulkopuolelle museoalueelle).

Konstantinopolissa saimme viimeiset paikat Välimeren risteilyyn, joka kiersi monissa meren pohjoisrannikon satamakaupungeissa. Päätimme olla tekemättä vielä mitään suunnitelmia seuraavasta siirrosta, vaan katsoisimme vain, miten tilanne kehittyisi.

Uutisia oli poukkoilumme aikana alkanut tulla monelta suunnalta. Hypnoosi oli tavallaan kääntynyt myös omaksi eduksemme, sillä se oli tehnyt ihmisistä niin vastaanottavaisia, että myös me saimme sanomamme kuulluksi ja ymmärretyksi hyvin tehokkaasti. Yksi kerrallaan maat olivat nostaneet esiin huolen siitä, että hypnoosilla oli vaarallisia sivuvaikutuksia ihmisiin. Muutamat hallitukset olivat jo esittäneet Kalevalle virallisen pyynnön lopettaa hyperpallon käyttäminen, mutta Kalevan mieltä ei kukaan onnistunut muuttamaan sen paremmin kuin minäkään olin. Kaleva ei toisaalta ryhtynyt minkäänlaisiin vastatoimiin, ellei vastarinta kiihtynyt mellakoiksi. Sellaiset henkilöt, jotka lietsoivat ihmisiä mellakoimaan, Kaleva järjesti luokseen Geneveen, minkä jälkeen he eivät enää jatkaneet vastarintaa. Jotkut olivat myös perustaneet klinikoita, joilla ihmisiä neuvottiin vastustamaan hypnoosia, mutta toivomuksemme mukaan kukaan ei paljastanut oikeaa lääkettä; halusimme antaa Kalevan ymmärtää, ettemme olleet keksineet peittää toista silmäämme.

Uutisia seuraamalla taittui matkamme, kunnes laiva pysähtyi Genovaan. Pidimme samankaltaista nimeä hyvänä enteenä ja vähin äänin jätimme palaamatta laivalle ja jatkoimme matkatavaroinemme kohti pohjoista. Pysähdyimme taas Luganossa, jossa edellisestä käynnistäni ei ollut pitkä aika, mutta jona aikana niin paljon oli tapahtunut. Siellä vihdoin teimme suunnitelman menettelystämme: jatkaisimme laaksoja myöten aina Geneveen asti.

”Siellä tunkeudumme Ihmiskunnan palatsiin ja tuhoamme hyperpallon”, sanoin päättäväisesti. ”Se on kaikkein tärkeintä. Kalevan kanssa menettelemme myöhemmin.”

Piittaamatta enää salailusta vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan niissä maisemissa, jotka olivat minulle aiemmilla matkoilla tulleet tutuiksi ja rakkaiksi. En ollut kuvitellut, että koskaan voisin olla niissä maisemissa niin synkkämielisenä.

Ja niin päätyi tiemme Tuomiovuorelle – Geneveen, maailman pääkaupunkiin, jota hallitsi suuri rakennus, Ihmiskunnan palatsi. Se oli valkeaa marmoria, klassisten ihanteiden mukainen, ja siinä oli suuri torni, melkein pilvenpiirtäjä. Siinä rakennuksessa Kaleva oli asunut ja työskennellyt jo pitkään ja siellä orjuuttanut ihmiskunnan toteuttaakseen täydellisen rauhan. Jokainen hetki, joka toi minut lähemmäs rakennusta ja sitä, mitä siellä tapahtuisi, teki minut yhä surullisemmaksi. En kerta kaikkiaan olisi halunnut kääntyä Kalevaa vastaan, mutta tilanne oli minut pakottanut siihen.

Odotimme pitkälle iltaan kaupungin laitamilla ennen kuin lähdimme liikkeelle.

”Työaika rakennuksessa on päättynyt”, Halla-aho sanoi. ”Nyt siellä tuskin on läsnä juuri muita kuin Kaleva itse.”

Jätimme muut matkatavaramme autoon, mutta otimme aseet mukaamme, ja taskuihimme laitoimme silmälappumme, joilla suojautuisimme. Kuljimme syrjäisimpiä katuja myöten kohti Ihmiskunnan palatsia, joka ei sijainnut aivan keskustassa. Kaupungissa oli hiljaista, kuten yleensäkin hypnoosin aikana oli ollut, mutta pidimme tavallaan pahaenteisenä sitä, että paikalla ei näkynyt ketään, joka olisi meitä pysäyttämässä. En malttanut uskoa, että Kaleva ei olisi varautunut myös siihen, että hyökkäisimme häntä itseään vastaan.

”Hän on asentanut oveen lukon”, Terho sanoi, kun olimme päässeet ulko-oven luokse. ”Hän on varuillaan: ei rakennuksessa alun perin lukkoa ollut, sillä hypnoosin aikana ei ole tarvinnut pelätä murtovarkaita.”

”Eli pitää joko keksiä salasana”, sanoi Halla-aho tutkien lukon vieressä olevaa mikrofonipäätettä, ”tai räjäyttää ovi auki.”

”Minäpä yritän”, sanoin ja astuin lähemmäs. ”Sota, monikulttuurisuus, sekasorto.”

Kolmas kerta toden sanoi. Lukko aukesi ja matkamme jatkui.

”Niin älykäs kuin Kaleva Saarelainen onkin, eräässä asiassa hän ei millään vedä vertaa minulle”, sanoin tyytyväisenä. ”Silloinkin, kun hän yrittää toimia ennalta arvaamattomasti, hän kahliutuu jäykkään säännönmukaisuuteen, joka on helppo päihittää.”

”Sinusta oli hänelle apua kriitikkona”, Terho sanoi huvittuneena asettaessaan silmälappuaan toisen silmänsä päälle.

Palatsin uljaat salit, joiden tyyli mukaili hienoimpia länsimaisen arkkitehtuurin ihanteita, olivat tyhjät ja pimeät. Olin aiemmin ihaillut kultaisia pylväitä, maalauksia ja koristeita, mutta tuona iltana olin taas kuin varusmiespalveluksessa: ase kädessäni, aivoni valmistautuneena konfliktiin. Nousimme ylöspäin kohti presidentin tiloja, hiipien hiljaisuudessa. Jokainen hetki toi mieleeni muistoja, etenkin siitä, kun olin pelastanut Kalevan hengen. Minua inhotti oma itseni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Tornin ylimmässä kerroksessa oli yhtä autiota kuin koko palatsissa. Siinä vaiheessa olin jo varma, että se oli huono merkki. Tiesin vaistonvaraisesti, että Kaleva oli suunnitellut jotain siltä varalta, että joku tunkeutuisi hänen tiloihinsa. Lopulta tulimme hänen työhuoneensa ovelle, josta olin monet kerrat kulkenut kevein ja iloisin mielin.

Sydän lyöden voimakkaasti avasin oven. Yhdessä astuimme sisään ja katsoimme huoneen keskelle. Siinä oli hyperpallo kiinnitettynä heilurin varteen, mutta pysähdyksissä. Yhdelläkin silmällä katsoen se oli erittäin hermostuttava näky… ellei äkillinen hermostukseni sitten johtunut äkillisesti tulleesta déjà-vu-kokemuksesta.

Huone oli hämärä, kaikki valo tuli sisään ikkunoista huoneen vastakkaisella puolella. Tunsin ilmassa painostavan värinän, jota en kuullut. Osasin tuntea sen, koska se oli minulle niin tuttu, olinhan itse keksinyt sen soveltamisen. Pahaa aavistaen astuin sivuun ja katsoin hyperpallon toiselle puolelle. Siellä, ikkunan edessä olevalla korokkeella, työpöydän takana, oli liikkumaton tumma siluetti, joka katsoi meitä. Kaleva oli sittenkin tiennyt meidän tulevan ja juuri sinä iltana. Hän oli valmistanut kaiken tulomme varalta ja käyttänyt uudestaan kerran yhdessä kehittämäämme suunnitelmaa.

”Vanha, hyvä ystävä”, sanoin sysäten syrjään pelon, joka kasvoi sisälläni. Huoneen seinustoilla ei onneksi ollut verhoja, koska muuten olisin tiennyt meidän astuneen toivottomaan ansaan. ”Nyt tämä sinun hulluutesi saa loppua.”

Kaleva ei liikahtanut lainkaan.

”En olisi uskonut, että te minut lopulta pettäisitte”, Kalevan ääni sanoi hiljaa. ”Yhdessä me olimme rakentamassa tätä parempaa tulevaisuutta, mutta sitten päädytte haikailemaan vanhaa, pelon ja kärsimyksen maailmaa.”

”Ymmärrätkö sinä meidät tahallasi väärin?” kysyin. ”Minä yritin selittää tämän sinulle siinä kirjeessä, josta niin kovasti suutuit. Me emme vastusta rauhaa, vaan sinun luonnonvastaista hypnoosiasi, joka on orjuuttanut ihmiskunnan ja asettanut sen vakavan uhan alle.”

”Vai olen minä orjuuttanut ihmiskunnan?” Kaleva sanoi. ”Me olemme keskustelleet tästä aiemminkin: kyse ei ole mistään muusta kuin pedagogiikasta, ihmisten kasvattamisesta eroon niistä taipumuksista, jotka sodan, kärsimyksen ja sekasorron aiheuttivat vanhaan maailmaan. Minä en voi hyväksyä sitä, että te karkaatte rintamastani ja käytte minua vastaan. Luulette kai, että olemme jo saavuttaneet tärkeimmän, kun rauha ja vakaus on saatu kaikkien ihmisten osaksi? Ei, tämä on vasta se tila, josta ihmiskunnan seikkailu alkaa. Katsokaa taivaalle, ystäväni, kaikkiin tähtiin, jotka siellä loistavat. Miksi käpertyisimme vain tähän vanhaan Maahan, kun koko universumi levittäytyy ympärillämme? Me voimme matkustaa toisille planeetoille, toisiin aurinkokuntiin, ja ryhtyä avaruuden uudisasukkaiksi.”

”Ai, nyt haluat tuoda rauhan myös avaruusolioille? Olet hullumpi kuin osasin kuvitella.”

”Älä tee minusta pilkkaa. Ajattele tätä tulevaisuutta: ihmiskunta nousee tähtiin, kantaa kortta yhteiseen kekoon yhteiseksi, loistavaksi tulevaisuudeksi. Sen sijaan, että kirjoittaisimme vain tarinoita muista maailmoista, me etsisimme ne, rakentaisimme ne ja tekisimme ne asuinkelpoisiksi. Maailmankaikkeudella ei ole rajoja, siellä on loputtomasti uusia seikkailuja meille, jos me vain saamme kerättyä rohkeutta ja tarmoa. Lääketiedekin edistyy, me voimme jopa voittaa kokonaan kuoleman, me voimme parantaa maailman siitä haavasta! Nykyajan lapset voivat elää ilman pelkoa sodasta… ajattele maailmaa, jossa ihmisten ei tarvitse lainkaan pelätä kuolemaa! Etkö sinäkin haluaisi nousta tähtiin ja nähdä tuhat uutta maailmaa, koskaan tarvitsematta jättää mitään ihmettä jäämään vain haaveeksi?”

”Minä olen nähnyt onnellisten ihmisten muuttuvan tahdottomiksi zombeiksi sinun hypnoosisi vaikutuksesta!” sanoin melkein huutaen. ”Tämä sinun maailmasi ei ole parempi, vaikka se onkin rauhaisa. Olemme kaikki sinun orjiasi, sinun pelkosi orjia. Miten voit luottaa ihmiskunnan nousevan tähtiin, kun et näköjään luota ihmiseen yleensä. Olet joutunut haaveiden uhriksi.”

Astuin askelen lähemmäs.

”Minä en voi hyväksyä sinun toimintaasi, Kaleva Saarelainen. Olen pahoillani, en olisi halunnut tätä, mutta käteni on pakotettu.”

Kohotin aseeni ja tähtäsin Kalevaan. Terho ja Halla-aho kummallakin puolellani tekivät samoin.

”Ja tähän se siis päätyy”, sanoi Kaleva. ”Väkivaltaan.”

Valot räpsähtivät päälle. Kauhukseni huomasin, että työpöydän ääressä istui pelkkä Kalevaa esittävä nukke, jonka suun kohdalla oli kaiutin.

”Pudottakaa aseenne”, kuului ääni ovelta takanamme.

Kaleva seisoi ovensuussa, pitäen molemmissa käsissään konepistoolia, jotka hän oli tähdännyt meihin.

* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti