3.5.2015

10. luku: Uhmakkuus


”Tiedän, mitä jokaisen johtajan on
pystyttävä tekemään voittaakseen.
On pystyttävä tekemään uhrauksia.
Pelissä voi olla vain yksi korvaamaton nappula,
jonka pelastamiseksi uhrataan mitä hyvänsä.”


Syyrian sisällissota päättyi ja Irakin hallitus sai maansa kokonaan hallintaansa, kun ISIS-järjestö koki surkean loppunsa, ja Kurdistan saatettiin itsenäisten valtioiden joukkoon Turkin vastalauseista piittaamatta. Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti sen jälkeen, kun Euroopan presidentti Kaleva Saarelainen järjesti kaikkien unionin jäsenmaiden yhteisen sotilasoperaation Lähi-itään. Ja mikä erikoisinta, Kaleva oli ottanut koko operaation henkilökohtaiseen komentoonsa; perustellen rauhanturvaajakokemuksillaan Libanonissa hän sanoi tuntevansa seudun ja jotenkin (tavalla, jonka minä arvelin tietäväni) sai innokkaat upseerit käännytettyä kannalleen hyvin vähällä vaivalla.

Puhuttiin jo Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä, ja jopa unionin ponnettomat oppositiovoimat kokivat viisaaksi lopettaa mäkätyksensä ”eurooppalaisen unelman” murentamisesta ja yhtyivät kuoroon, joka ylisti Kaleva Saarelaisen panosta rauhan saavuttamiseksi. Kukaan ei enää valittanut siitä, kuinka unionin presidentti oli jättänyt tehtävänsä selvittääkseen ongelmia unionin alueen ulkopuolella.

Brysselissä järjestettiin suuret juhlat, kun Kaleva saapui. Itse olin mukana vastaanottokomiteassa hänen työhuoneessaan valmiina sanomaan sydämelliset onnitteluni, mutta sanat jäivät kurkkuuni, kun näin Kalevan astuvan sisään. Hän ei ollut enää sama mies, joka oli Syyriaan lähtenyt.

Hän näytti päivettyneenäkin tavallista kalpeammalta, hän ei hymyillyt ollenkaan, hänen silmänsä olivat hieman tavallista enemmän auki aivan kuin hän olisi juuri nähnyt aaveen, ja hänen otsaansa oli ilmestynyt pelottavia, kärsiviä uurteita. Olin kuvitellut vastaanottavani sotasankarin, joka näyttäisi kuin Bonapartelta Austerlitzin jälkeen, ei kuin Bonapartelta Waterloon jälkeen.

”Ulos”, hän ärähti heti sisään astuttuaan. Kaikki huoneessa olijat astuivat säikähtäneinä kohti ovea, myös minä. ”Et sinä”, Kaleva jatkoi minulle, joten pysähdyin levottomana. Kun ovi sulkeutui, Kaleva lysähti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsillään.

”Mitä…?” sopersin kykenemättä löytämään sanoja tai edes keksimään, mitä minun tulisi kysyä. En ollut koskaan nähnyt Kalevaa vähääkään murtuneena.

”On aivan eri asia nähdä videokuvalta World Trade Centerin romahtaminen tai kuvista Madridin junaiskujen jälkiä kuin käydä sotatantereella katsomassa silmästä silmään hirviötä, joka taistelee taistelemisen vuoksi ja tappaa huvikseen”, Kaleva sanoi. ”Mikään, mitä Libanonissa koin, ei valmistanut minua tähän.”

”Kerro… jos… siltä… tuntuu…” änkytin ja toivoin, ettei hän kertoisi.

”Toki olet uutisista kuullut, miten onnistuimme ajamaan ISIS:n ahtaalle ja samalla pelastamaan mahdollisimman paljon siviilejä”, Kaleva sanoi hiljaa. ”Siihen asti kaikki meni hyvin, mutta minä ymmärsin, että ISIS:iä ei olisi lopullisesti mahdollista kukistaa, mikäli emme saisi sen mielipuolia johtajia kiinni. Jouduin käyttämään kaiken oveluuteni houkutellakseni heidät piiloon itse valitsemaani paikkaan ja hoitamaan sen niin, etteivät he epäilisi ansaa. Otimme kiinni erään heidän soturinsa. Minä hypnotisoin hänet ja pakotin hänet kertomaan meille kaikki tietonsa, ja niiden perusteella suunnittelimme viimeisen iskun.”

Kaleva kosketti kaulallaan olevaa korua, joka tarkemmin tarkasteltuna näytti vain kivenmurikalta, joka oli kiinnitetty metalliketjuun. Hän katsoi sitä murheellisena.

”Lähistöllä oli pieni assyrialaiskylä. Kuten kaikki lähitienoon kylät, olimme asettuneet puolustamaan sitä, mutta samalla meidän tuli huolehtia siitä, etteivät ISIS:n johtajat olisi saaneet tietää, että olimme lähellä. Keskustelin kyläläisten kanssa ennen lähtöä uhkarohkeaan yritykseen, jonka olin varannut itselleni, koska en halunnut lähettää sellaiseen kuolemanvaaraan ketään puolestani. Kyläläiset olivat oikein toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Eräs alle kouluikäinen tyttö kertoi unelmistaan, hän halusi olla sairaanhoitaja ja auttaa hädänalaisia. Vannoin heille, että sodan ja sorron aikakausi Syyriassa oli päättymässä. Ja Auringon laskiessa pukeudumme ISIS:n sotureilta ottamiimme pukuihin ja lähdimme kohti johtajien tukikohtaa, tietäen tunnussanan.”

Pystyin mielessäni kuvittelemaan sen, Kaleva Saarelaisen ja muutaman erikoissotilaan matkalla yön pimeydessä kohti vihollistukikohtaa, käyttäen hyödykseen kaikki sissikomppaniassa opitut taidot.

”Vartiomies otti meidät vastaan ja hänkin jäi nopeasti hypnoosin valtaan. Astuimme tukikohtaan ja kohtasimme ne fanaatikot, murhaajat, itse itsensä kalifiksi julistaneen pöyhkeilijän kätyreineen. Jokin osa minussa sanoi, että olisi oikein tappaa heidät kaikki, ottaa kranaatti taskusta ja heittää heidän keskelleen… mutta ihanne voitti sittenkin. Puhuin heille, vangitsin heidän huomionsa heilurilla, ja ennen pitkää he vaipuivat transsiin… ja silloin me laitoimme heidät rautoihin ja otimme heidän aseensa. Minä säästin heidät, jotka eivät olisi säästäneet minua, kuten eivät säästäneet Junckeria ja muita.”

Kaleva oli puhuessaan noussut ja kävellyt ikkunan luo, josta hän katsoi taivasta.

”Silloin minä olin onnellinen, mutta kun palasimme kohti tukikohtaa, sain tietää, minkä erehdyksen olin tehnyt. Eräs ISIS:n iskujoukko oli juuri samana yönä hyökännyt siihen assyrialaiskylään, josta olimme lähteneet. Talot olivat tulessa, terroristien maastoauto nopeasti lastattu arvotavaralla, ja kyläläiset surmattu. Ja vain sen takia, että olin käskenyt piirittämään aluetta etäämpänä ISIS:n tukikohdasta, jotta viholliset eivät huomaisi läsnäoloamme. Minä uhrasin ne ihmiset saavuttaakseni nopeamman voiton sodassa… säästin terroristit, mutta annoin syyttömien kuolla…”

”Jokaisella shakkilaudalla voi olla vain yksi kuningas”, siteerasin järkyttyneenä. ”Rauhan saavuttamiseksi on osattava tehdä uhrauksia.”

”Niin, mutta millaisia?” Kaleva huusi. ”He olivat siviilejä, eivät sotilaita, jotka ovat valmiita uhrautumaan. Minä uhraisin ennemmin sata sotilasta kuin yhden siviilin! Eikä yhtäkään uhrausta tule tehdä tarpeettomasti! Minä luulin voittaneeni sinä yönä, mutta se osoittautuikin harhaluuloksi. Minä hävisin! Hävisin ihmishenkiä, jotka luottivat minuun. He luottivat, että minä suojelisin heitä, mutta minä… minä hylkäsinkin heidät kuolemaan. Se tyttö, joka oli kertonut haluavansa sairaanhoitajaksi, lojui henkitoreissaan kylän ulkopuolella. Yritin mennä hänen avukseen, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Hänen unelmansa olivat murskana, minun takiani! Hän ei sanonut enää mitään, ojensi vain kätensä minua kohti, ja kädessään hänellä oli tämä kivi.”

Kaleva näytti riipustaan, jota olin ihmetellyt.

”Oli aivan kuin hän olisi halunnut antaa sen minulle. Niinpä minä otin käteeni sen ja päätin kantaa sitä kaulallani elämäni loppuun asti. Se on muistutus minulle siitä, miten parhain ja verettöminkin voitto oli minulta virhe… muistutus siitä, että olin epäonnistunut pelastamaan ne ihmishenget, jotka olivat luottaneet minuun.”

Kaleva istuutui takaisin pöytänsä ääreen ja alkoi penkoa salkkuaan.

”Minä sain tuomittavakseni sen ISIS-soturin, joka oli järjestänyt kylän polttamisen ja kyläläisten murhaamisen. Pelkurimainen, vähämielinen mies! Hän sanoi olevansa syytön, koska hänen päällikkönsä oli käskenyt häntä hirmutekoon! Siitä huolimatta minä tuomitsin hänet syylliseksi, kahlittavaksi pakkotyöhön loppuiäkseen. Jokainen ihminen on vastuussa teoistaan. Hänen olisi tullut kieltäytyä tottelemasta sellaista käskyä… kuten sinunkin tulisi kieltäytyä tottelemasta minua, jos joskus käskisin sinua vastaavaan!”

Kalevan kasvot olivat vääntyneet raivosta.

”ISIS:n vastarinta romahti nopeasti sen jälkeen, kun sen johtajat oli saatu kiinni. Minä lähdin paluumatkalle Eurooppaan muistaen joka hetki sen hetken, kun näin kylän roihuavan yössä, ja sen, kun tyttö menehtyi käsivarsilleni. Lentokoneessa yritin keskittyä muuhun, otin dimensioanalyysin esiin ja yritin uppoutua siihen täydelliseen maailmaan, josta olen koko ikäni nauttinut… mutta en onnistunut.”

Kaleva oli ottanut salkustaan esiin muistiinpanonsa, jotka näyttivät erehdyttävästi puolivalmiilta matemaattiselta väitöskirjalta. Mietin, oliko hän tehnyt sen kaiken muutaman tunnin lentomatkalla mielentilastaan huolimatta.

”Katsoin lentokoneen ikkunasta maata kaukana alhaalla ja ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka kärsivät, joita en pystyisi pelastamaan. Paiskasin muistiinpanoni lattialle ja käteni puristui kiven ympärille. Silloin minä päätin, että en aio levätä ennen kuin saan elämäni kutsumuksen täytettyä. Miksi tämä ihmisten maailma ei voi olla yhtä täydellinen kuin matemaattis-looginen maailma? Muistin kaikki sanoin kuvaamattomat julmuudet, kansanmurhat ja sodat, sorron ja terrorin… ja silloin minä päätin, että säädän vaikka luonnonlait uusiksi, jos ne asettuvat minua vastaan!”

Katsoin Kalevaa peloissani. Hän näytti hurjemmalta kuin sinä päivänä ensimmäisenä kouluvuotenani, kun hän oli laittanut koulun viimeisen kiusaajan kuriin.

”Minä en lepää ennen kuin pelko, kärsimys ja epätoivo on poistettu maailmasta”, hän päätti lujasti.

Oveen koputettiin.

”Sisään!”

Huoneeseen astui komission tiedotuspäällikkö, joka näytti vakavalta.

”Herra presidentti, saimme juuri tiedon: Itä-Ukrainan separatistit ovat aloittaneet rajun hyökkäyksen kohti Harkovaa. Presidentti Putin on linjannut hyökkäyksen korjaavan historiallisia vääryyksiä.”

Kalevan nyrkki iski pöytään sellaisella voimalla, että salkku kaatui ja putosi lattialle.

”Tämän minä saan siitä hyvästä, että ryhdyn tekemisiin roskaväen kanssa!” hän karjui. ”Heitä on kaikkialla, hänen kaltaisiaan! Jotakin on tehtävä!”

Hän syöksyi ulos huoneesta hurjana kuin myrskynmerkki.

Jo seuraavana päivänä alkoivat maailman suurimman hiukkaskiihdyttimen rakennustyöt.

* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti