”Demokratia on
vain väline
hyvän yhteiskunnan luomiseksi.
Itsessään se ei ole minkään arvoinen.”
hyvän yhteiskunnan luomiseksi.
Itsessään se ei ole minkään arvoinen.”
Se
oli elämäni onnellisin päivä, ja siitä sain kiittää Kaleva Saarelaista. Olin suhtautunut
varauksella minulle tarjottuun virkaan, sillä se vaikutti poliittiselta
virkanimitykseltä, mutta Kaleva ja pääministeri Sampo Terho olivat tyrmänneet
vastusteluni.
”Tämä
ei ole poliittinen virkanimitys. Et tarvitse poliittisia mielipiteitäsi viran
ansiokkaaseen hoitoon, vaan kriittistä tyylitajuasi!”
Se
oli tietenkin totta. Niinpä elämäni onnellisimpana päivänä nousin helikopteriin
ja lähdin ylittämään Helsinkiä, joka näytti ylhäältä niin kauniilta. Pian se
näyttäisi vielä kauniimmalta.
Katsoin
helikopterista alas kohti näkyä, joka oli jäävä historiaan. Käteni puristui
radiolaukaisimen ympärille. Odotin vielä yhden kutkuttavan hetken ennen kuin
painoin nappulaa. Oli jotenkin vaikea tehdä se yksinkertainen liike, koska se
takaisi, että elämäni suurin ja parhain teko jäisi menneisyyteen. Tottahan
ihminen haluaa sen teon olevan vasta edessäpäin.
Ja
sitten painoin nappulaa. Kumea räjähdysääni kaikui ja Stora Enson pääkonttori
luhistui sisäänpäin, valkoiseksi romukasaksi perustustensa päälle. Pölypilvi
nousi ilmaan ja peitti kasan, joka oli oikeastaan merkittävästi esteettisempi
kuin rakennus itse oli ollut. Seuraavana päivänä aloitettaisiin Norrménin
palatsin jälleenrakennustyöt.
Minut
oli nimitetty vastaperustetun Suomen arkkitehtuurinpuhdistusviraston
johtajaksi, ja tehtäväni oli päättää, mitkä rakennukset laitettaisiin mataliksi
ja mitä rakennettaisiin tilalle. Ensimmäisenä työpäivänäni olin ottanut esille
Helsingin kartan ja vedellyt ruksit kaikkien rakennushirviöiden päälle, samoin
kuin kaikkien betonilähiöiden. Olin kutsunut paikalle joukon arkkitehteja ja
laittanut heidät suunnittelemaan uudet rakennukset empire-, renessanssi-,
barokki- ja jugendtyyleillä.
”Turun
tauti ei ehkä enää vaivaa suomalaiskaupunkeja”, olin sanonut
tiedotustilaisuudessa medialle, ”mutta sen jättämät arvet näkyvät yhä. Minun
tehtäväni on poistaa arvet ja eheyttää kaupunkikuvat taas kerran esteettisellä
rakennustaiteella. Tulemme näkemään mullistavan positiivisen vaikutuksen
suomalaisten elämänlaadussa, kun brutaali arkkitehtuuri poistetaan masentamasta
kaikkien niiden mieliä, jotka joutuvat rumuutta katsomaan päivästä, kuukaudesta
ja vuodesta toiseen.”
Museovirastossa
oli vedetty aamukahvit väärään kurkkuun, kun uuden arkkitehtuuripolitiikan
suuntaviivat oli julkistettu. Eräs homekorva oli soittanut minulle ja
sössöttänyt jotakin kaikkien rumienkin rakennusten historiallisesta arvosta.
Olin lyönyt luurin korvaan ja soittanut yhteiselle esimiehelle opetus- ja
kulttuuriministerille, joka oli savustanut kyseisen änkyrän ulos virastaan ja
suositellut hänelle uutta työpaikkaa kaatopaikalta.
Stora
Enson ja rakennuksen omistaneen kiinteistöyhtiön toimitusjohtajat olivat
protestoineet pääkonttorin saamaa purkutuomiota. He kai oikeasti olivat kuvitelleet,
että minut olisi niin helposti nujerrettu. Olin määrännyt uusilla valtuuksillani
yhtiöiden maksettavaksi sakon Helsingin kaupunkikuvan rumentamisesta, jota oli
kestänyt vuosikymmenien ajan. Sakko oli ollut suuruudeltaan moninkertainen yhtiöiden
yhteenlaskettuihin markkina-arvoihin nähden, mutta olin luvannut antaa sen
anteeksi, mikäli pääkonttori olisi tyhjennetty suureen puhdistusseremoniaan
mennessä.
Myös
Helsingin kaupunki oli asettunut vastahankaan. Olin keskustellut Suomen hallituksen
ja eduskunnan kanssa ja yhdessä olimme todenneet, että Helsingin kaupunki,
jonka kunniakas velvollisuus olisi ollut suojella pääkaupungin korvaamatonta
kansallismaisemaa, ei ollut ollut tehtäviensä tasalla. Eduskunnan päätöksellä
Helsingin kunnallista autonomiaa oli rajoitettu ja kaavoitus- ja rakennusjärjestysasiat
oli siirretty Suomen arkkitehtuurinpuhdistusvirastolle. Näin ollen minusta oli
tullut niissä asioissa de facto
diktaattori. Ja niinpä olin noussut helikopteriin nauttien unelmatyöstäni tuona
upeana kevätpäivänä 16.5.2016 eli 98 vuotta Suomen sisällissodan päättäneen
voitonparaatin jälkeen. Päivä tulisi olemaan liputuspäivä, voitonpäivä, jolloin
juhlistettaisiin paitsi punakapinan kukistumista, myös koko Suomen kansan voittoa
rumuudesta, joka henkilöityi Alvar Aaltoon ja muihin raakalaisarkkitehteihin.
Mutta
työ oli työtä eikä hupia, joten en voinut jäädä ihailemaan äkillisesti
kaunistunutta Katajanokkaa. Helikopteri jatkoi matkaa, eikä aikaakaan, kun
painoin seuraavaa laukaisijaa. Entinen Palace-hotelli sortui kuin korttitalo.
Suuntasin helikopterin ja katseeni pohjoisemmaksi. Nordean rakennus
Senaatintorin kulmalla luhistui vapaassa pudotuksessa (pankki oli hylännyt rakennuksen
ilman vastalauseita kuultuaan Stora Enson nöyryyttämisestä). Hotelli Kämpin
modernin osan julkisivu romahti Kluuvikadulle. Hetkeä myöhemmin kadun
pohjoispäässä oleva rakennus, jonka tieltä oli purettu jugendtalo, teki tilaa puretun
jugendtalon piakkoin rakennettavalle kopiolle.
Ei
ollut syyskuun yhdestoista, eikä vuosi 2001, eikä sijaintina New York, mutta
silti World Trade Center rysähti maan tasalle. Sen takana näkyi Makkaratalo,
josta oli Stora Enson entisen pääkonttorin jälkeen tullut eniten vihaamani
rakennus Helsingissä… kunnes sekin menetti sen aseman ryskymällä pölyäväksi
murskaläjäksi. Vastaan tuli Sokos, mutta käsittelyni jälkeen paikalla oli vain
avaruutta. Samoin kävi kadun toisella puolella seisseelle Forumille. Mannerheimintie
14:ssa monotoninen toimistotalo muuttui monotoniseksi betonikasaksi. Lasipalatsi
oli niin pieni, ettei sen räjäyttäminen ollut edes ajatuksen tasolla
vaikuttanut erityisen hauskalta, mutta, koska työni oli suoritus eikä nautinto,
sekin räjähti eikä kaatunut puskutraktorien edessä, kuten olin haaveillut.
Kampin keskus oli kolmen vuoden ajan ollut osa koulumatkaani, joten sieltä oli
minulle kertynyt joitakin kultaisia muistoja. Siksi olin ollut armollinen ja
määrännyt vain sen julkisivut korvattaviksi. Eduskunnan lisärakennus sen sijaan
sai kadota kaupunkikuvasta kokonaan. Kiasma sai ensimmäisen kerran kunnian
tuottaa minulle iloa (museon näyttelyesineet olivat saaneet jäädä paikoilleen,
kun rakennus muuten oli tyhjennetty). Myöskään Postitalon väitettyä
arkkitehtonista arvoa en ollut ikinä ymmärtänyt, joten sekin sai siirtyä
eilispäiviin. Sydämeni teki rauhan Helsingin Sanomien kanssa, kun Sanomatalo
särkyi silmieni edessä kuin lattialle heitetty vesilasi. Musiikkitalo lyyhistyi,
jolloin olin näkevinäni Eduskuntatalon portailla katsovan urkuri-ystäväni hurraavan.
Finlandia-talon romahdus merkitsi toista harppausta kohti tavoitteeksi
ottamaani ”Alvar Aalto -kysymyksen lopullista ratkaisua”.
Oli
aika kääntyä kohti itää. Radanvarteen rakennetut rakennukset, joihin en ollut
koskaan oikein kiinnittänyt huomiota, räjähtivät seuraavaksi. Helsingin
keskuskirjastosta olisi ollut enemmän iloa, jos se olisi saatu valmiiksi, mutta
rakennustyömaankin seremoniallinen tuhoaminen tuntui suurelta palvelukselta
ihmiskunnalle. Pian paikalle rakennettaisiin tarkat kopiot VR:n makasiineista
(olin antanut luvan perustaa niihin keskuskirjaston, jos se mitenkään saataisiin
mahtumaan). Kansallisteatterin uusi puoli oli aina satuttanut esteettistä
silmääni, joten palikka jouti katoamaan. Kasvoilleni levisi lempeä hymy, kun ajattelin,
minkä palveluksen tein Kruununhaassa asuvalle sukulaiselleni, kun putsasin
hänen kotiseutujaan: Helsingin yliopiston Metsätalo, Suomen Pankin modernit
lisäosat ja sisäministeriön rakennus (jonka toiminnot oli siirretty entiseen
Ruotsin suurlähetystöön) katosivat neljässä humahduksessa. Pohjoisessa näkyi,
uhkaavana kuin musta ukkospilvi, Merihaka… kunnes tuli- ja savupatsaat nousivat
taivaisiin, jättämättä jälkeensä ainoatakaan kammottavaa betonikolossia. Hakaniemenrannassa
Opetushallituksen talo, jota oli yritetty remontoida esteettisemmäksi, oli edelleen
jäänyt kauas asettamastani rimasta, eikä selvinnyt tuomioltani. Maailman rauha
-patsas, joka Kalevan mukaan edusti totalitaarista, pakotettua käsitystä rauhasta,
kaatui ja lastattiin autoon vietäväksi kierrätyskeskukseen. Metallityöväenliiton
talo oli myös räjäytettävien listalla. Seremonian viimeisenä kohteena oli Ympyrätalo,
josta tuli Ympyräraunio.
Tietenkään
tämä avajaiskierros ei ollut puhdistanut Helsingin keskustaa kokonaan. Olin
vain ottanut räikeimmät arkkitehtoniset harha-askelet seremonian kohteiksi.
Useimmat rumilukset tultaisiin purkamaan vasta tulevina vuosina, koska olisihan
ollut järjetöntä yhdellä kertaa poistaa pääkaupungista niin paljon
kiinteistöalaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Helsingin keskustasta ei löytyisi
ainoatakaan toisen maailmansodan jälkeen rakennettua rakennusta, joka ei olisi
käynyt läpi vähintään julkisivun kauneusleikkausta vanhojen tyylien mukaiseksi.
Helikopterin
laskeutuessa minua oli vastassa iloinen väkijoukko, joka antoi minulle sankarin
vastaanoton. Se tuntui tottumattomasta hieman kiusalliselta, mutta ainakin koin
ansainneeni sen.
”Toisen
maailmansodan jälkeen rakennetut rakennukset suomalaisissa kaupungeissa
vaikuttavat pääsääntöisesti siltä kuin ne olisi pudotettu ilmasta”, lausuin
eteeni tungetuille mikrofoneille. ”Niitä suunnitellessa ei ole vähissäkään
määrin ajateltu laajaa kuvaa, sitä, miltä rakennus näyttää osana ympäristöä.
Muutenkin rakennukset edustavat putkiaivoista insinööriajattelua, jossa ei ole
sijaa estetiikalle. Mennyttä on se aika, jolloin arkkitehdit olivat
taiteilijoita. Siksi olemme joutuneet kaivamaan arkistoista esiin Eliel
Saarisen Munkkiniemi–Haaga-suunnitelman ja sovittaneet sen perusajatuksen
uusiin kaavoitussuunnitelmiin. Opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellaan
lakia, joka kieltää ruman arkkitehtuurin. Rumuus on jatkuvaa hyökkäystä
sivullisia kohtaan.”
”Tuo
laki tietää hankaluuksia”, sanoi eräs toimittaja. ”Miten sitä pitää tulkita?
Miten rumuus määritellään?”
”Laki
ei tiedä mitään hankaluuksia”, vastasin tyytyväisenä. ”Lain mukaan rumaa on se,
minkä minä rumaksi katson.”
Toivoin
todella, että jokin kamera ikuistaisi toimittajan ilmeen hänen kuullessaan
vastaukseni. No, sanomani ei sentään ollut aivan totta, sillä Kaleva ei
suvainnut mielivaltaa. Minut oli kuitenkin nimitetty opetus- ja
kulttuuriministeriön esteetikkokaartin puheenjohtajaksi, missä asemassa sain
helposti virallistettua tyylitajuni valtion tyylitajuksi.
”Sääli,
etteivät Alvar Aalto, Viljo Revell ja kumppanit ole enää elossa”, sanoin
itsekseni ajatellessani tulevaa, kaunista Helsinkiä. ”Yhä edelleen haluaisin
hirttää heidät Senaatintorilla.”
* * *
Alvar
Aalto -kysymyksen lopullinen ratkaisu: rumuuden aalto vetäytyy, sokeripala on
liuennut!
City Center vuosimallia 2017:
ihmiskunta on taas matkalla kohti kauneutta.
Hotelli Kämpin julkisivu
Kluuvikadulle kokee kirjaimellisestikin renessanssin.
Helsingin Ground Zero.
Näkymä Aleksanterinkadulta
Mannerheimintien yli. Theodor Höijer ei enää pyöri haudassaan.
Voisihan se Kaartintorin
S-market näyttää tältäkin. Sen takana näkyvät talot ovat joutuneet Suomen
hallitusten mielellään käyttämän ”juustohöylä”-leikkauksen niistämiksi.
Kluuvikadun pohjoispää
jugend-restauraation jälkeen.
* * *
Luvun
loppuun tarjoan inspiraationi lähteen, erään kauneimmista
videoista, jonka olen koskaan nähnyt.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti