Syyllisyyssaivartelua

Perussuomalaiset Suomessa ja vastaavat kansallismieliset puolueet muissa maissa joutuvat toistuvasti irtisanoutumaan kansallissosialismista, koska liberaaleilla toimijoilla on toistuvaa taipumusta nähdä maltillisessakin kansallismielisyydessä hälyttäviä yhtäläisyyksiä kansallissosialismiin. Mutta vähentääkö jatkuva irtisanoutuminen kansallismielisten natsiutta liberaalien silmissä? Ei, se lisää sitä. En usko, että vaikkapa Suomen Keskusta on koskaan irtisanoutunut kansallissosialismista. Se ei silti tarkoita, että puolue olisi kenenkään mielestä enemmän natsihenkinen kuin Perussuomalaiset.

Aasinsiltojen rakentaminen kansallissosialismista poliittisiin vastustajiin on liberaalien paniikinomainen reaktio siihen, että aidossa debatissa he ovat häviöllä. Debattiin ryhtyminen olisi heiltä itsemurha, koska argumenttien kilpistyminen vastapuolen argumenteista vihjaisi niille äänestäjille, joiden äänestyspäätös on riippuvainen järkeilystä, että vastapuoli on paremmalla linjalla. Syystä tai toisesta liberaaleilla on suuri kynnys myöntää omia erehdyksiä. Niinpä ainoa tapa on pelata mielikuvilla, mikä vetoaa suureen osaan kansasta, jotta vastustajaa pelästyttäisiin.

Kansallismieliset astuvat ansaan joka kerran, kun liberaalien vaatimuksesta irtisanoutuvat kansallissosialismista. Jos joku ehdottaisi liberaaleille irtisanoutumista kansallissosialismista, siihen tuskin suostuttaisiin. Irtisanoutuminen pitää sisällään sen, että on olemassa jokin kytkös, joka hylätään seremoniallisesti osoituksena aiemmasta virheellisyydestä – ja koska kansallismieliset irtisanoutuvat, he tulevat samalla väittäneeksi, että jokin kytkös on ollut. Liberaalit eivät niin vain irtisanoutuisi, koska heistä olisi loukkaavaa vihjatakin, että heidän ja kansallissosialismin välillä olisi koskaan ollut mitään.

Toisaalta kenttä kansallismielisten ympärillä on tiuhaan ansoitettu. Jos he olisivat irtisanoutumatta, liberaalit voittaisivat silloinkin, koska nämä pääsisivät hallitsemassaan mediassa revittelemään sillä, että kansallismieliset ovat natseja, koska he eivät irtisanoudu. Liberaalien ei tarvitse irtisanoutua, koska kukaan ei keksi rinnastaa heitä kansallissosialisteihin, ja jos rinnastaakin, liberaalit sanovat asian olevan kaukaa haettu ja ettei syytä irtisanoutumiseen ole. Tällöin he siis toimisivat tavalla, joka heidän mielestään todistaisi kansallismielisten natsiuden. Koska liberaalit hallitsevat mediaa, ei kansallismielisillä ole tilaisuutta vääntää rautalangasta, kuinka heilläkään ei lähtökohtaisesti ole yhtään sen enempää kytköksiä kansallissosialismiin kuin liberaaleilla.

Jos ajatellaan objektiivisen ideologisesti, totta kai kansallismielisten ja kansallissosialistien välillä on yhteys: kansallissosialismi on yksi kansallismielisyyden alaluokista, se jossa nationalismi on yhdistetty sosialismin kanssa. Toisaalta tällaisella kansallissosialismilla ei olisi juurikaan yhteyttä Saksassa Hitlerin aikana toteutuneeseen kansallissosialismiin. Hitlerin kansallissosialismi oli pelkkä osa jättiläismäistä kulissia, jolla perusteltiin vallanpitäjien halu muuttaa yhteiskunta taideteokseksi, josta huonot elementit poistetaan. Vai keksiikö joku hyvän selityksen sille, että nationalismista (aate, että kansakunnalla on oltava itsenäinen, yhtenäinen kansallisvaltio, joka huolehtii kansastaan) ja sosialismista (aate, että tuotantovälineiden tulee olla yhteisessä omistuksessa elintasoerojen kaventamiseksi) yhdistettyinä seuraa kansanmurha, maailmansota ja orjatalous?

Se, että yhteyksiä nähdään erilaisten liikkeiden välillä, perustuu yksinomaan näkökulmaan. Kerrostalon ikkunasta katsoen 170 senttimetriä pitkä henkilö ja 180 senttimetriä pitkä henkilö näyttävät hyvinkin samanpituisilta; jos taas heidät laittaa seisomaan vierekkäin ja asettaa vatupassin heidän päälakiensa varaan, heidät toteaa hyvin eripituisiksi. Samalla tavalla liberaalien on vaikea erottaa toisistaan kansallissosialistia ja kansalliskonservatiivia. Nämä itse tosin erottavat toisensa toisistaan yhtä selvästi kuin ketkä tahansa sosialisti ja konservatiivi erottavat toisensa toisistaan. Koska liberaalit ovat tällä hetkellä hegemoniansa huipulla, he tekevät itsestään mittatikun ja vertaavat kaikkia vain itseensä. Se sitten näkyy vauhkoontumisena siitä, kuinka pahuuden voimat ympäröivät heidät.

Minä olen perinteinen konservatiivi. Äkkiseltään minun olisi vaikea erottaa toisistaan nykypäivän keskivertoliberaali, Stalin, Hitler ja Robespierre, niin samanlaisia valistusintoilijoita he ovat. Vaan koska en ole yhtä äkkipikainen ja rajoittunut kuin monet liberaalit, vaivaudun perehtymään heidän nyanssieroihinsa ja totean, että nykypäivän keskivertoliberaali on maltillisempi kuin Stalin, Hitler ja Robespierre, jotka äärivasemmistolaisina olivat valmiita tappamaan ne, jotka ottivat päähän.

Elämäntapaloukkaantujia, -pöyristyjiä ja -järkyttyjiä varmaan häiritsee jonkin verran se, että natsikortin heiluttelu on nykyään niin kulunutta, että enää oikein kukaan ei kiittele heitä siitä, että he loukkaantuvat, pöyristyvät ja järkyttyvät tyhjästä. Keksinkin eräänä iltana heille mielin määrin lisää jutunjuurta, ja tarjoan oivallukseni heidän käytettäväkseen.

Hitler oli ihminen, ja hänen ruumiinsa toimi kuten kaikkien ihmisten. Eli syömällä, juomalla ja hengittämällä hän toi itseensä uutta materiaalia samalla, kun vanhaa poistui kaikenlaisina eritteinä. Hitler eli 56 vuotta. Sinä aikana hänen lävitseen kulki sanoin kuvaamattoman paljon atomeita, joista sanoin kuvaamattoman monet olivat osa hänen aivojaan, silmiään, kieltään, äänihuuliaan, keuhkojaan, käsiään ynnä muuta, joilla hän teki hirveyksiään. Konstruktio, jota sanotaan Hitleriksi, oli jatkuvassa muutoksessa: siinä Hitlerissä, joka vuonna 1945 antoi viimeiset käskynsä, ei ollut paljoakaan samaa materiaalia kuin siinä Hitlerissä, joka vuonna 1933 tuli diktaattoriksi.

Atomit, jotka muodostivat Hitlerin, ovat levinneet kaikkialle biosfääriin. Niitä on niin paljon, että mitä todennäköisimmin meissä jokaisessa on konkreettinen osa Hitleriä. Me kaikki olemme vastuussa niistä teoista, joita nuo atomit eräässä aiemmassa vaiheessaan olivat tekemässä. Koska Hitlerin pahuudella ei ymmärtääkseni ollut rajaa, on tuo pahuus sellaisenaan, rajattomana, siirtynyt meihin kaikkiin.

Eli hyviä uutisia natsinmetsästäjille: voitte löytää natsiatomeita itsestännekin. Enää teidän ei tarvitse pelätä esimerkiksi minua. Minussa on todennäköisesti vähemmän natsiatomeita kuin esimerkiksi Dan Koivulaaksossa, Suomen tunnetuimmassa natsinmetsästäjässä, koska hän on pitkä ja lihaksikas mies, kun taas minä olen lyhyt ja ruipelo.

Vai onko syyllisyyden käsitteen kanssa oletettava sielun olemassaolo? Jotta Hitlerin muodostaneet atomit eivät kantaisi Hitlerin syyllisyyttä kaikkiin nykyisiin olevaisiin, on lähdettävä siitä, että Hitlerissä, jonka ruumis oli jatkuvassa materiaalisessa muutoksessa, oli jotain pysyvää. Korvaisiko sielun ehkä DNA? Tuskin, koska eiväthän identtiset kaksoset jaa toistensa syyllisyyttä.

Mikä on oikeusfilosofian kanta tähän dilemmaan: missä kohdassa ihmistä on syyllisyys? Atomeissa, jotka hänet muodostavat? Hänen perimässään? Jossain muussa?

Eugeniikan puolesta

Olen kirjoittanut eugeniikasta eli ihmislajin jalostamisesta ennenkin, mutta koska aihe on niin tärkeä, omistan sille nyt omankin tekstin.

Kertaan hieman aiemman tekstin asiaa eugeniikasta.

Eugeniikan juuret ovat 1800-luvun tieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kehityksessä. Darwinin evoluutioteorian hengessä alettiin hahmotella, kuinka ihmislajia pystyttäisiin jalostamaan paremmaksi, kuten oli jo aikakausien ajan tehty hyötyeläimille ja -kasveille. Eugeniikan kannattajia olivat erityisesti liberaalit ja sosialistit. Konservatiivit puolestaan eivät voineet sitä sietää, koska kokivat sen olevan ihmisen asettumista Jumalan asemaan.

Kun samaan aikaan vahvistui käsitys kansalaisyhteiskunnasta, jossa valtiovalta on olemassa kansalaisiaan varten eikä toisinpäin, monissa maissa eugeniikka otettiin osaksi orastavaa sosiaalipolitiikkaa. Ajatus oli, että kun heikoimmat ihmiset eivät lisäänny, heidän heikot perintötekijänsä väistyvät vahvempien tieltä, ja kun jossain vaiheessa kaikki ovat vahvoja, on hyvinvointi suurempi.

Kansallissosialistit valjastivat taisteluunsa vihaamiaan ihmisryhmiä vastaan kaiken eugeniikasta Nietzschen filosofiaan. Tämän vuoksi toinen maailmansota koitui myös eugeniikan perikadoksi. Eugeniikka assosioitiin tiukasti kansallissosialismiin, vaikka esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa eugeniikan perinteet olivat paljon pitemmät kuin kansallissosialismilla Saksassa ja vaikka Neuvostoliitto jatkoi omaa jalostavaa pyrkimystään kohti neuvostoihmistä.

Ehkä leimallisin piirre toisen maailmansodan jälkeisessä lännessä on hysteerisyys. Täällä ei voi nostaa kättä yläviistoon leimautumatta juutalaisten kansanmurhaa ihannoivaksi ihmislannaksi, ei voi sanoa rakastavansa eniten omaa kansaansa vaikuttamatta haluavansa tuhota kaikki muut, ei voi kritisoida vallitsevaa maahanmuuttopolitiikkaa liian löysäksi saamatta mainetta apartheidia ajavana roistona; vastaavasti eugeniikan kannattaminen on räikeimmin epäkorrektia, mitä kuvitella saattaa. Tänä päivänä sitä kammoksuvat juuri ne tahot, joiden ideologiset edeltävät sitä innolla aikoinaan ajoivat: liberaalit ja sosialistit.

Kuten tekstin otsikosta voi arvata, minä kannatan eugeniikkaa. Koska tiedän, kuinka arka aihe on, kokoan alkuun jonkinmoisen yhteenvedon faktoista. Haastan lukijan arvioimaan niitä puolueettomasti. Jos herää halu alkaa lähettää tappouhkauksia, kehotan mieluummin kirjoittamaan vastineen tälle tekstille, jossa selitettäisiin, kuinka seuraaviin ongelmiin tulisi puuttua. Periaatteellisena kriitikkona ilahtuisin siitä kovasti, koska enhän minä muuta toivokaan kuin että voisin hylätä huonot linjaukseni parempien tieltä. Harjoitan siis eugeniikkaa myös ajatusteni suhteen.

Fakta 1: Maapallo on ylikansoitettu. Ihmiskunnan koko on tällä hetkellä runsaat seitsemän miljardia, ja maltillistenkin ennusteiden mukaan lisäystä on tulossa noin kolme miljardia (n. 43 prosenttia) vuosisadan puoliväliin mennessä. Samaan aikaan ihmiskunta on elänyt yli varojensa jo neljännesvuosisadan, alijäämän ollessa tällä hetkellä kolmanneksen tasoa. Vaikka näistä syistä johtuen kaikkien pitäisi kiristää vyötä ja elää suu säkkiä myöten, kaikki sen sijaan haluavat yhä enemmän materiaalista vaurautta, myös me jälkiteollisen maailman asukkaat. (Asiasta tarkemmin tekstissä Umpikujanjuoksua).

Fakta 2: Hyvinvointivaltiot ovat pysäyttäneet normaalin evoluution ihmislajin kohdalla. Kun entisaikoina heikoimmat ihmisyksilöt nujertuivat elämän kovuuteen, hyvin hitaasti tämä tarkoitti vahvempien perintötekijöiden levittäytymistä. 1800-luvulla kehitys lännessä pysähtyi, koska suuremman vaurauden, kehittyneemmän lääketieteen ja valtion järjestämän kattavan köyhäinavun vuoksi ne yksilöt, jotka aiemmin olisivat kuolleet jälkeläisittä, pärjäävät kohtalaisesti, pysyvät elossa ja saavat lapsia.

Fakta 3: Jälkiteollisissa maissa on vallalla trendi, jossa populaation älykkäin osa keskittyy työuraan perheen sijasta. Etenkin älykkäimmät naiset jäävät usein lapsettomiksi tai saavat keskimääräistä vähemmän lapsia. Yhdistettynä siihen, että heikommat (eli vähemmän älykkäät) selviävät ja saavat lapsia, kehitys on kääntynyt päinvastaiseen suuntaan aiempaan nähden: nyt heikommilla kyvyillä varustetut ihmiset lisääntyvät enemmän kuin vahvemmat, jolloin lajimme ei enää jalostu, vaan huononee.

Fakta 4: Älykkyys on yhteydessä ihmisen menestykseen elämässä, ja se määräytyy osittain perintötekijöiden mukaan.

Faktoista pääsemme johtopäätöksiin.

Koska maapallo on ylikansoitettu, osan väestöstä on väistämättä tuhouduttava. Jos ihminen ottaa tämän kaikille eliölajeille joskus vastaan tulevan tapauksen kontrolliinsa, voimme vaikuttaa siihen, kuka tuhoutuu ja kuka ei. On arvokysymys, säästetäänkö vahvemmat vai heikommat yksilöt. Humanistit perinteisesti asettuvat aina heikomman puolelle. Kehotan tässä tapauksessa harkitsemaan vakavasti, onko tuosta periaatteesta syytä pitää kiinni. Jos vahvemmat uhrataan, jäävät heikot heikoiksi ikiajoiksi. Heikompien uhraaminen olisi laajassa perspektiivissä humaanimpaa, koska vahvempien säästäminen kohentaisi kaikkien tulevienkin sukupolvien mahdollisuutta menestyä, jolloin ihmiskunnan kärsimys tulevana aikakautena jäisi pysyvästi vähäisemmäksi.

Toista maailmansotaa edeltävän ajan liberaalit ja sosialistit tekivät oikein, kun vastapainoksi evoluution pysäyttävälle sosiaalipolitiikalleen peräänkuuluttivat sitä kompensoivaa eugeniikkaa. Silloin heille tavoitteet olivat arvokkaita, nykyään vain valta. He halusivat ihmisille hyvinvointia, ja kun aika ei ollut älyttömän poliittisen korrektiuden saastuttama, heille eugeniikka näyttäytyi yhtenä tapana saavuttaa sitä. Toisen maailmansodan jälkeen sosialisteilla ja liberaaleilla on ollut lähinnä pyrkimys esiintyä mahdollisimman hyvinä ihmisinä, ja mitä kauempana he ovat kansallissosialisteista tai heihin liitetyistä asioista, sen parempia he ovat.

Pysyvyys ei ole mahdollista. Kun vaihtoehdot ovat huonompi ja parempi, miksi kukaan ei valitsisi parempaa? Kyseenalaistan näkemyksen, että yhteiskunnan sivistystaso määräytyy sen mukaan, kuinka hyvin se kohtelee heikoimpiaan. Paremminkin olen sitä mieltä, että sivistystaso määräytyy sen mukaan, millä keinoilla yhteiskunta pyrkii hävittämään heikkouden. En haluaisi, että eugeniikkaa harjoitettaisiin samalla tavalla kuin kansallissosialistisessa Saksassa: tuhoamalla kaasukammioissa lukemattomia ihmisiä täysin tekaistuilla perusteilla. Hyvä tapa olisi tehdä lasten tekemisestä luvanvaraista.

Lähes kaikki ihmiset hyväksyvät sen, että ihmistä estetään päättämästä joistain omaan elämään liittyvistä asioista. Päihteiden käyttöä, myymistä ja tuottamista rajoitetaan tiukasti, koko ikäluokka viedään läpi perussivistyksen tarjoavasta koululaitoksesta ja jos joku aikoo surmata itsensä, hänet useimmiten passitetaan psykiatrin puheille suostumusta kyselemättä. Miksi sitten ei olisi oikein kontrolloida myös ihmisten lisääntymistä? Lisääntymisen vaikutus kun ei rajoitu vain ihmiseen itseensä, siinä ovat aina sivullisina puolustuskyvytön lapsi sekä yhteiskunta, jossa hän tulee elämään. Heikoimpia ihmisiä olisi aivan oikein estää lisääntymästä, jotta he eivät siirtäisi heikkouttaan lapseen. Jos lapsella on oltava positiivinen oikeus saada hyvä koulutus, miksi hänellä ei olisi positiivista oikeutta myös menestyä elämässään vahvoilla perintötekijöillä?

Hahmottelen siis, millaisen eugeniikkajärjestelmän yhteiskunta saisi järjestää.

Koko väestö jaoteltaisiin esimerkiksi neljään luokkaan, jotka muodostaisivat arvojärjestyksen. Hyviä ominaisuuksia olisivat ainakin älykkyys, fyysinen ja henkinen terveys sekä fyysinen vahvuus. Vakavat periytyvät vammat ja sairaudet merkitsisivät automaattisesti putoamista alimpaan luokkaan.

Arvojärjestyksessä ensimmäiseen luokkaan kuuluvilla olisi vahvat edut, kuten korkea lapsilisä, mutta toisaalta ankara lapsettomuusvero, joka olisi suuruudeltaan samaa luokkaa kuin lapsesta koituvat kustannukset. Tällöin kukaan ei hyötyisi taloudellisesti siitä, ettei jatka sukuaan.

Arvojärjestyksessä toisella luokalla lapsilisä olisi matalampi, samoin kuin lapsettomuusvero olisi kevyempi. Kolmannella luokalla ei olisi lapsilisää eikä lapsettomuusveroa, mutta heidän kohdallaan voisi olla yhden lapsen politiikka Kiinan tyyliin. Neljännellä luokalla puolestaan olisi lapsivero ja lapsettomuuslisä, eli nollan lapsen politiikka.

Kunkin pariskunnan luokka määräytyisi luokaltaan alemman puolison mukaan. Aviottomia lapsia seuraisi neljännen luokan lapsivero. Vanhempien luokka ei periytyisi lapsille, vaan he aloittaisivat täysin puhtaalta pöydältä, kun heidän luokkaansa peruskoulutuksen aikana määritettäisiin.

Tällä järjestelmällä saataisiin paitsi maailman tuhoisaa väestönkasvua hillittyä, myös parhain osa populaatiosta vastaamaan ihmiskunnan jatkuvuudesta. Se ei olisi millään muotoa tasa-arvoista, mutta sen sijaan radikaali ihmiskunnan kärsimyksen vähentämisessä. Kysyn kaikilta tämän tekstin lukevilta humanisteilta: onko abstrakti tasa-arvon ihanne tärkeämpi kuin se, että ihmiset todella saavat jotain absoluuttista, konkreettista hyvää? Tässä tapauksessa vielä jotain, joka säilyy ihmiskunnan päivien päähän.

PS. No, näin minäkin sitten löysin positiivisen diskriminaation muodon, jonka voin hyväksyä. Tämä on vieläpä tuplapositiivista, koska vaikutus, ei vain tavoite, on hyvä. Ehkäpä liberaaleilla ja sosialisteilla, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta maamme johtavan konservatiivipuolueen julistusta tasa-arvon puolesta, on sittenkin vielä jotain sympatiaa niitä kohtaan, jotka haluavat ihmisen asettuvan Jumalan asemaan. Tulkaa kanssasi taistelemaan eugeniikan puolesta!

Vihreiden ovela hämäysstrategia

Eräs surullisimmista piirteistä suomalaisessa politiikassa on se, kuinka kansa on mielikuvien vietävissä. Selkein osoitus tästä on se, kuinka jokainen poliitikko, joka onnistuu nousemaan vahvaan asemaan, saa automaattisesti uskottavuutta. Tämä johtuu siitä, että kansa ei jaksa perehtyä politiikkaan ja valtava osa vaalikarjasta luottaa siihen, että jos joku nousee tärkeään asemaan, se johtuu hänen ansioistaan.

Esimerkkejä on vaikka kuinka. Jyrki Katainen sai vuoden 2003 eduskuntavaaleissa 5 557 ääntä; vuoden 2007 vaalien aikaan hän oli Kokoomuksen puheenjohtaja, ja sai 10 806 ääntä. Matti Vanhanen sai vuonna 2003 ääniä 6 917; vuoden 2007 vaaleihin mennessä hänestä oli tullut pääministeri, ja sai 24 112 ääntä. Jutta Urpilainen sai vuonna 2007 ääniä 7 244; vuonna 2011 hän oli SDP:n puheenjohtaja, ja sai 11 670 ääntä. Vanhasen ja Urpilaisen kohdalla kannattaa huomioida se, että kyseisissä vaaleissa kummankin puolue koki tappion. Ensi vaaleissa vuonna 2015 Juha Sipilä tulee todennäköisesti olemaan Oulun vaalipiirin ylivoimainen ääniharava, koska hänestä on tullut Keskustan puheenjohtaja, vaikka vuonna 2011 hän oli Keskustan vahvasti tappiollisen listan viimeinen läpimenijä.

Viime vaalien alla eräs median tavoista yrittää viedä Perussuomalaisten uskottavuutta oli toistella sitä, kuinka puolueella on heikko ehdokasasettelu. Ei kuulemma ollut potentiaalia ministereiksi, koska ei ollut eduskuntakokemusta, ikään kuin vain politiikka pätevöittäisi hoitamaan asioita hyvin. Väitän tätä hyökkäykseksi Perussuomalaisia kohtaan siksi, että mediassa kukaan ei ylenkatsonut Juha Sipilää hänen noustuaan Keskustan puheenjohtajaksi runsaan vuoden eduskuntakokemuksella. Tausta politiikan ulkopuolella olikin tässä ajassa muuttunut siunaukseksi, kun se ei enää koskenut median eniten inhoaman puolueen edustajia.

Vihreiden äänestäjät ovat kaikista vahvimmin mielikuvien vietävissä. Syy on se, että heistä huomattavan monet ovat nuoria idealisteja, joille politiikka on jotain epämääräistä ja lähtökohtaisesti epäilyttävää, tehoton tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Tämä näkyy vihreiden kannattajien epävarmana äänestämisenä. Vihreät tuntuvat saavan jokaisissa vaaleissa pienemmän ääniosuuden kuin mitä mikään mielipidemittaus ennustaa, koska muut puolueet ovat parempia saamaan epävarmemmatkin kannattajansa vaaliuurnille.

Vihreiden kunniaksi on sanottava, että he tuntevat äänestäjänsä. Puolue joutuu taistelemaan kannattajiensa epävarmuutta vastaan, ja siinä he ovat ottaneet strategiakseen hyödyntää suomalaisten taipumusta äänestää mielikuvien perusteella.

Vihreillä on tällä hetkellä kolmetoista eturivin poliitikkoa: puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja ja ympäristöministeri Ville Niinistö ja juuri väistynyt kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautala muodostivat kärjen, ja heidän jälkeensä tulivat kansanedustajat Outi Alanko-Kahiluoto, Tuija Brax, Satu Haapanen, Pekka Haavisto, Johanna Karimäki, Anni Sinnemäki, Osmo Soininvaara, Jani Toivola ja Oras Tynkkynen, sekä Euroopan parlamentin jäsenet Tarja Cronberg ja Satu Hassi. Heistä puolueen puheenjohtajina ja ministereinä ovat toimineet Niinistö (2011–), Hautala (pj. 1987–1991, m. 2011–2013), Brax (pj. 1995–1997, m. 2007–2011), Haavisto (pj. 1993–1995, m. 1995–1999 ja 2013–), Sinnemäki (2009–2011), Soininvaara (pj. 2001–2005, m. 2000–2002), Cronberg (pj. 2005–2009, m. 2007–2009) ja Hassi (pj. 1997–2001, m. 1999–2002). Eli kolmestatoista kahdeksan, runsaat 60 prosenttia. Millään muulla puolueella ei ole näin suurta osuutta eturivissä paistatelleita poliitikkoja. SDP tosin tuntuu siihen pyrkivän, kun se on ottanut ministerikierrätykset tavakseen.

Tämä on oikein ovela hämäys. Kansalaiset saavat väistämättä jonkinlaisen muistikuvan mediassa esiintyvistä puheenjohtajista ja ministereistä, jotka kaikki saavat sillä tavoin uskottavuutta. Kun sitten tulee vaalit, laittaa Vihreä liitto ehdolle komean kaartin ex-ministeri-puheenjohtajia. Tällöin kukaan ei pääse väittämään, että vihreillä olisi heikko ehdokasasettelu. Ei tarvitse pelätä, että media toistelee: ”Niinistöä voi äänestää vain Varsinais-Suomen vaalipiirissä.” Päinvastoin, kun Perussuomalaisten listoja väheksytään, verrokiksi otetaan vihreiden eturivin kokemusta pursuavat listat. Ja koska toimittajat ovat ammattikuntana varsin lähellä vihreitä, kukaan ei tule muistuttamaan, että eivät ne vihreiden ”huippunimetkään” ole kuin tavallisia pulliaisia – jos sitäkään, kuten voi sanoa ainakin Sinnemäestä, kirjallisuutta opiskelleesta humanististen tieteiden kandidaatista, joka on ennen poliittista uraansa hankkinut kokemusta sanoittamalla lauluja.

Olenkin hieman yllättänyt, kun Hautalan seuraajaksi ministerinä tuli Haavisto. Nimittämällä ministeriksi rivikansanedustajan olisi puolue saanut uuden henkilön edes kahdeksi vuodeksi sellaiseen mediahuomioon, että menestys seuraavissa vaaleissa olisi taattu. Jonkun eduskunnan ulkopuolisen nostaminen olisi ollut ehkä vielä strategisempi veto. Mutta voihan olla, että Hautalan kompastuminen tehtävässä säikäytti kokemattomammat, sillä onhan Hautala ollut puolueen pitkäaikainen voimahahmo, jonka kiistatonta auktoriteettiasemaa horjutti vasta viime vuonna Haaviston menestys presidentinvaalissa. Sekin on mahdollista, että nimityksellä puolue pyrkii elvyttämään lyhytikäiseksi jääneen kannatuslisän, joka johtui ”Haavisto-ilmiöstä”.

Tai sitten puolue on harkinnut strategian vaihtamista. Sinnemäkeen asti kaikki meni hyvin, mutta juuri hänen onnettomalla johdollaan puolue koki historiansa kirvelevimmän vaalitappion. Hautalan nimitys ministeriksi vuonna 2011 vieläpä eduskuntaryhmän ulkopuolelta oli sekin epäilemäni strategian kannalta turha ele, koska eihän hän olisi kaivannut enää yhtään lisää huomiota. Ehkä vihreissä on alettu arvostaa kokemusta.

Jos vihreät jonain päivänä saavat toivomansa oman jytkyn, joka nostaa heidän kannatuksensa koko maassa samalle tasolle kuin se on yliopistokaupungeissa, saamme epäilemättä nähdä joukon veteraanijohtajia ottamassa raskaat salkut, joita varten he ovat aikoinaan harjoitelleet keveämmillä salkuilla.


PS. Koska vihreiden hallitusryhmässä on nyt kaksi miestä, Oras Tynkkynen sai lähteä eduskuntaryhmän johdosta ja tilalle tuli Outi Alanko-Kahiluoto. Vihreiden tasa-arvokäsitys jaksaa aina hämmästyttää. Jos sukupuolella kerran ei ole väliä, miksi se sitten on kriteeri tärkeitä tehtäviä täytettäessä?

Siirtolaisuudesta, solidaarisuudesta ja ekologiasta

Monet suomalaiset maahanmuuttokriitikot ovat sitä mieltä, että työperäistä maahanmuuttoa on syytä hillitä niin kauan kuin täällä on työttömiä omastakin takaa. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Suomen on väistämättä saatava ulkomailta työvoimaa, koska muuten tulee työvoimapulaa ainakin joillekin aloille. Minun näkemykseni sijoittuu näiden näkemysten väliin, koska molemmat ovat suorastaan irvokkaita.

Vierastan ajatusta, että työpaikkoja tulisi kiintiöidä maan omille kansalaisille, etenkään yksityisen sektorin työpaikkoja. Kannatan vain vaikutukseltaan haitallisten ulkomaalaisten pitämistä ulkona. Jos joku tänne haluaa tulla tekemään työtä tai pyörittämään yritystoimintaa, koen olevani voimaton sitä vastustamaan, ellei sillä ole mitään vahingollisia oheisvaikutuksia.

Mutta monella tapaa ihmeellisempi vaatimus on houkutella tänne ulkomaalaisia. Argumentti, että linja-autot pysähtyvät ja paikat jäävät siivoamatta, on käsittämättömän nynny. Tämän maan sadoista tuhansista työttömistä tai vajaatyöllistetyistä löytyy mahtavasti potentiaalia hoitaa noita tuollaisia tehtäviä, joita tekemään liberaalit tuntuvat haluavan ulkomaalaisia omaksi, uudeksi proletariaatikseen. Ajatus, että suomalainen ei suostu ajamaan linja-autoa ja että asialle ei edes voi tehdä mitään, on naiiviudessaan sanoin kuvaamaton.

Jos yhteiskuntamme pohjasakka on saatu vakuuttumaan siitä, että on olemassa töitä, jotka eivät heidän arvolleen sovi, on tuo vakuuttuneisuus murskattava mitä pikimmin. Työttömät humanistimaisterit, jotka äänestävät Vasemmistoliittoa toivoen sen pystyvän komentotaloudellaan järjestämään heille arvonsa mukaista työtä, olisi pakotettava niihin töihin, joissa tekijöistä on pulaa. Nälkä motivoi ihmeen tehokkaasti. Jos kaikki sosiaalituet evättäisiin ihmisiltä, jotka eivät suostu ottamaan vähän kehnompaa työtä vastaan, olisi heillä vaihtoehtoina nöyrtyminen tai nälkäkuolema. Koska uppiniskaisimmista tyhjäntoimittajista eroon pääseminen olisi kaikin puolin hyvä asia, olisivat molemmat vaihtoehdot voittoja.

Euroopassa koulutuspolitiikka on ollut hunningolla suunnilleen toisesta maailmansodasta lähtien. Jotkut valopäät keksivät, että kouluttamalla vähintään kaksi kolmasosaa väestöstä ylioppilaiksi saadaan vähintään kaksi kolmasosaa väestöstä nostettua pois alaluokasta. Tämän keksinnön tuloksena oikeista ammattiosaajista on kroonista pulaa ja akateemiset tutkinnot ovat kokeneet jättiläismäisen inflaation. Tänä päivänä tohtoria arvostetaan suunnilleen yhtä paljon kuin ylioppilasta sata vuotta sitten. Tuloksena on sitten tällaista: artikkelissa joutavia opiskellut espanjalainen maisteri-tuplakandidaatti marisee, että joutuu siivoamaan vessoja.

Mitäs meni yliopistoon? Jos hän olisi kouluttautunut kirvesmieheksi, hänellä olisi epäilemättä ollut jo pitkään varaa työllistää akateemisia kavereitaan kotivessansa siivoojina. Mutta eihän syy yksin ole hänen: yhteiskunta on vastuussa siitä, että yliopistoissa koulutetaan enemmän väkeä kuin mihin on tarvetta.

Mutta mikä on ihmeellisintä: kukaan vallanpitäjä ei tunnu haluavan tehdä näille epäkohdille mitään. Jos jollekin asialle ei tehdä mitään, on kai pääteltävä, että asia on päättäjien mielestä kunnossa. Ihan väkisinkin tässä alkaa epäillä, että sosialistit, jotka ylikouluttavasta politiikasta pääosin ovat vastuussa, ovat luoneet näin mädän systeemin, että saisivat siitä tekosyyn ulkomaisen proletariaatin maahantuomiseksi. Tästä proletariaatista he sitten saavat uuden äänestäjäkunnan, kun omalta kansalta ei enää tukea entiseen malliin tule.

Puheissa työvoimapulasta on naurettavaa sekin, että jo usean vuosikymmenen ajan tuota kauheaa mörköä on odotettu muutaman vuoden päähän, mutta aina se on lykkäytynyt vähintään yhtä nopeasti. Tuottavuuden kasvu, joka Suomessakin on ollut tuttu ilmiö jo 1800-luvulta lähtien, tuntuu edelleen tulevan yllätyksenä päättäjillemme. Tuoreen uutisen mukaan Yhdysvalloissa robotit voisivat lopettaa tarpeen puolelta työpaikoista. Koska samat luonnonlait ne täälläkin vaikuttavat, tuskin voi pitää utopistisena tuottavuuden kasvun edes jonkinmoista jatkumista tulevaisuudessa, minkä vuoksi työvoimapula tulee jatkossakin lykkääntymään.

Syyrian ajankohtaisen kriisin tiimoilta olemme kuulleet, että suomalaisilla on velvollisuus auttaa hädänalaisia, esimerkiksi koska täältä lähti sotalapsia Ruotsiin seitsemänkymmentä vuotta sitten. En tässä tekstissä jää ihmettelemään sitä, kuinka eräiden suomalaisten velka ruotsalaisille muuttuu kaikkien nykyistenkin suomalaisten auttamisvelvollisuudeksi syyrialaisille, siitä asiasta olen kirjoittanut aiemmin täällä ja täällä. Tässä tekstissä ihmettelen sitä, kuinka keskenään selkeästi ristiriitaiset linjaukset esiintyvät samoissa ihmisissä.

Yllä linkitetyssä videossa Suomen Punaisen Ristin edustaja puolustelee syyrialaisten vastaanottamista tänne pakolaisiksi myös sillä, että monet syyrialaiset ovat korkeasti koulutettuja ja että heistä sen vuoksi voisi olla hyötyä Suomen kansantaloudelle, jonka vakaasti uskotaan olevan työvoimapulan partaalla. Ajatuksessa sinänsä ei ole mitään hassua. Tietenkin Suomi voisi paremmin, jos kaikki maailman korkeasti koulutetut, älykkäät ja ahkerat muuttaisivat tänne. Mutta onko tällainen itsekkyys koskaan ollut Suomen politiikan tausta-ajatuksena?

Kun kehitysapua ehdotetaan leikattavaksi, harva liberaali tai vasemmistolainen vaivautuu edes kertomaan, miksi Suomen jatkuvasti velkaantuvien kansalaisten on vuodesta toiseen annettava rahaa menoihin, joista heille itselleen ei ole hyötyä. Kehitysapu on aksiooma, jota ei tarvitse perustella. Aksiooman kyseenalaistaminen on ties mitä populismia ja perussuomalaisuutta, jotka ovat heti seuraavina itse paholaisesta. Kansainvälinen solidaarisuus on meistä jokaisen velvollisuus, näin sanotaan. Auttamalla kehitysmaita hyödymme itsekin.

Kuinka solidaarista sitten on se, että Suomi sallii, jopa houkuttelee, ulkomaalaisia osaajia tänne, tuottamaan vaurautta juuri tälle kansantaloudelle? Kehitysmaat eivät hyödy kehitysavusta mitenkään, jos siellä ei ole ketään, joka niillä rahoilla osaisi tehdä mitään. Jos Ugandaan rakennetaan kehitysavulla sairaala ja ensimmäisenä tilipäivänä sen lääkärit pakkaavat laukkunsa ja lentävät Suomeen, onko kaikki mennyt suunnitelmien mukaan?

Luulevatko työperäisen maahanmuuton ja kansainvälisen solidaarisuuden samanaikaiset kannattajat, että jossakin on olemassa maa, jossa on osaavia ja työhaluisia ihmisiä niin paljon, että siitä riittää kaikille muillekin? Jossa tällaisia ihmisiä tulee jatkuvasti koulutusjärjestelmästä ulos ilman pelkoa siitä, että koulutusjärjestelmää muutetaan yhteiskunnan tarpeisiin vastaavaksi? Sellaista maata ei ole. Jokainen maa tällä planeetalla haluaa osaajia. Jos Suomen valtion lähtökohta on se, että muilta mailta vieminen on oikein, tulisi puheet kansainvälisestä solidaarisuudesta rehellisyyden vuoksi hylätä. Nämä kaksi asiaa ovat yhteen sovittamattomia.

Tietenkin on ihan mahdollista, että rehellisyyttä ei tässä kuviossa ole ollenkaan. Ehkä suunnitelma nimenomaan onkin syytää ulkomaille rahaa, jolla koulutetaan väestöä vähäisillä kustannuksilla, ja sitten houkutellaan heidät tänne. Tämä voisi liittyä kolikon kääntöpuolena omaan epätasapainoiseen koulutuspolitiikkaamme ja varhain kuvailemaani sinipunaiseen epäpyhään allianssiin: raharikkaat saavat halvalla halpaa työvoimaa vankistamaan omaa vaurauttaan, sosialistit puolestaan saavat tulokkaista uutta uskollista äänestäjäkuntaa, jonka turvin he pysyvät vallassa ja järjestävät toisilleen hyväpalkkaisia mutta hyödyttömiä virkoja.

Toinen käsittämätön paradoksi liittyy keskimääräisen kansainvälisen solidaarisuuden saarnaajan ekologiseen valveutuneisuuteen. Maapallo olisi pelastettava ihmisiltä, jotka saastuttavat, pyrkivät yhä suurempiin materiaalisiin rikkauksiin ja lisääntyvät kuin kärpäset. Ikään kuin tämä asia olisi jotenkin sovitettavissa siihen, että kolmannen maailman useilla miljardeilla köyhillä koetaan olevan oikeus saavuttaa jälkiteollisten maiden elintaso – ja meillä velvollisuus auttaa heitä siinä.

Afrikassa on tällä hetkellä runsaat miljardi asukasta. Suurelta osin johtuen länsimaiden sinne pumppaamasta kehitysavusta on tuo väkiluku nousemassa vuosisadan puoliväliin mennessä yli kaksinkertaiseksi. Paitsi, että niin ripeä väestönkasvu tulee tekemään kaikista kehityssuunnitelmista mahdottomia, tulee sillä olemaan kammottava vaikutus ympäristölle.

Eduskuntavaalien 2011 alla eräässä vaalipaneelissa kysyin Vihreiden ehdokkaalta Emma Karilta kysymyksen, joka meni jokseenkin seuraavasti: ”Miten vihreät selittävät meille ilmastonmuutoksesta huolestuneille sen, että teidän puolueenne ajaa maahanmuuttopolitiikkaa, jossa etelän kehitysmaista tänne pohjoiseen muuttaminen on täysin vapaata, vaikka täällä pohjoisessa eläminen on ilmastoa paljon kuormittavampaa?” Emma Karin epäselvän vastauksen pääkohta oli mielestäni seuraava: ”Emme me voi laittaa ihmisille hintalappuja otsaan.” Eli vaikka he täällä kuormittaisivat luontoa enemmän, muuttoliikkeeseen ei saa puuttua.

Vihreä liike syntyi vastalauseeksi paheneville ympäristöongelmille. Liikettä seurannut puolue on jättänyt ympäristöteeman puheiden tasolle, kun taas vallitsevaksi arvoksi on noussut äärimmäinen humanismi. Afrikan ekologisesti tuhoisalla väestöräjähdyksellä ei ole mitään tarvetta loppua, jos väestöpaineella on olemassa paineventtiili, muu maailma.

Muutama päivä sitten tiedotusvälineet kertoivat, että Afrikasta Eurooppaan matkannut siirtolaisia kuljettanut alus joutui pulaan ja kuolonuhreja kertyi runsaasti. Oikeasti, en käsitä niitä ihmisiä, jotka pitävät tätä jonain tragediana. Omaisten murheen tietenkin ymmärrän, mutta muut. Nämä kuolleet olivat juuri Afrikan liikaväestöä, eikä heille olisi ollut mitään roolia eurooppalaisissa yhteiskunnissa. En koe olevani etäisestikään paha ihminen, kun ajattelen, että tällaisten ihmisten kuoleminen on kokonaisuutena oikein hyvä asia.

Mutta mikä jutussa tärkeää on, se on se, että eurooppalaiset pitävät ongelmana juuri kuolonuhreja, eivät sitä mahdollisuutta, että liikaväestöä siirtyy Afrikasta pois. Tällaisia asioita tapahtuu tuon tuostakin. Jos Italia olisi heti ensimmäisen vastaavan laivan lähestyessä ottanut linjakseen, että laivat pommitetaan atomeiksi, pian yhtäkään laivaa ei olisi lähtenyt, ja kuolonuhrien määrä olisi jäänyt vähäisemmäksi. Tulemme näkemään humanistien kyynelehtivän tällaisten tapausten vuoksi tulevaisuudessakin, koska kenelläkään ei ole halua tai rohkeutta juuria itse ongelmaa: Afrikan maiden mahdollisuutta purkaa väestöpaine ulkopuolelle. Vasta, kun Afrikasta loppuvat resurssit, loppuu myös tuhoisa väestöräjähdys. Tämä on fakta, joka ei nyyhkyttämällä tai pöyristymällä muutu miksikään.

Afrikkalaisen saa helposti pois Afrikasta, mutta Afrikkaa ei yhtä helposti saa pois afrikkalaisesta. Kaikissa länsimaissa, joihin on asettunut suuria määriä afrikkalaisia maahanmuuttajia, ihmeellisesti Afrikasta muistuttava meininki on seurannut mukana. Tätä ilmiötä olivat viimekeväiset mellakat Ruotsin Husbyssä. Samoin sitä oli Detroitin ajautuminen konkurssiin. Vaikka suurin osa Yhdysvaltain afrikkalaisista yhteisöistä on vanhempia kuin suurin osa sikäläisistä eurooppalaisista yhteisöistä, vieläkään Afrikkaa ei ole saatu juurittua pois, ei lähellekään.

Pahoin pelkään, että elämme afrikkalaisen imperialismin vuosisataa. Kun sata vuotta sitten länsimaisessa imperialismissa siirtyivät lähinnä tavarat, ajatukset ja keksinnöt, nyt siirtyvät myös ihmiset. Ja ihmisten mukana siirtyvät ihmisten ongelmat. Jos se väestöräjähdys, joka Afrikkaa vaivaa, siirtyy niihinkin maanosiin, joista se on jo ajoissa saatu pysäytettyä, voimme huoletta pitää itseämme tuhoon tuomittuina.