Perussuomalaiset
Suomessa ja vastaavat kansallismieliset puolueet muissa maissa joutuvat toistuvasti
irtisanoutumaan kansallissosialismista, koska liberaaleilla toimijoilla on
toistuvaa taipumusta nähdä maltillisessakin kansallismielisyydessä hälyttäviä
yhtäläisyyksiä kansallissosialismiin. Mutta vähentääkö jatkuva irtisanoutuminen
kansallismielisten natsiutta liberaalien silmissä? Ei, se lisää sitä. En usko,
että vaikkapa Suomen Keskusta on koskaan irtisanoutunut kansallissosialismista.
Se ei silti tarkoita, että puolue olisi kenenkään mielestä enemmän
natsihenkinen kuin Perussuomalaiset.
Aasinsiltojen
rakentaminen kansallissosialismista poliittisiin vastustajiin on liberaalien
paniikinomainen reaktio siihen, että aidossa debatissa he ovat häviöllä.
Debattiin ryhtyminen olisi heiltä itsemurha, koska argumenttien kilpistyminen
vastapuolen argumenteista vihjaisi niille äänestäjille, joiden äänestyspäätös
on riippuvainen järkeilystä, että vastapuoli on paremmalla linjalla. Syystä tai
toisesta liberaaleilla on suuri kynnys myöntää omia erehdyksiä. Niinpä ainoa
tapa on pelata mielikuvilla, mikä vetoaa suureen osaan kansasta, jotta
vastustajaa pelästyttäisiin.
Kansallismieliset
astuvat ansaan joka kerran, kun liberaalien vaatimuksesta irtisanoutuvat kansallissosialismista.
Jos joku ehdottaisi liberaaleille irtisanoutumista kansallissosialismista,
siihen tuskin suostuttaisiin. Irtisanoutuminen pitää sisällään sen, että on olemassa
jokin kytkös, joka hylätään seremoniallisesti osoituksena aiemmasta
virheellisyydestä – ja koska kansallismieliset irtisanoutuvat, he tulevat
samalla väittäneeksi, että jokin kytkös on ollut. Liberaalit eivät niin vain
irtisanoutuisi, koska heistä olisi loukkaavaa vihjatakin, että heidän ja
kansallissosialismin välillä olisi koskaan ollut mitään.
Toisaalta
kenttä kansallismielisten ympärillä on tiuhaan ansoitettu. Jos he olisivat
irtisanoutumatta, liberaalit voittaisivat silloinkin, koska nämä pääsisivät
hallitsemassaan mediassa revittelemään sillä, että kansallismieliset ovat
natseja, koska he eivät irtisanoudu. Liberaalien ei tarvitse irtisanoutua,
koska kukaan ei keksi rinnastaa heitä kansallissosialisteihin, ja jos rinnastaakin,
liberaalit sanovat asian olevan kaukaa haettu ja ettei syytä irtisanoutumiseen
ole. Tällöin he siis toimisivat tavalla, joka heidän mielestään todistaisi
kansallismielisten natsiuden. Koska liberaalit hallitsevat mediaa, ei
kansallismielisillä ole tilaisuutta vääntää rautalangasta, kuinka heilläkään ei
lähtökohtaisesti ole yhtään sen enempää kytköksiä kansallissosialismiin kuin
liberaaleilla.
Jos
ajatellaan objektiivisen ideologisesti, totta kai kansallismielisten ja
kansallissosialistien välillä on yhteys: kansallissosialismi on yksi
kansallismielisyyden alaluokista, se jossa nationalismi on yhdistetty
sosialismin kanssa. Toisaalta tällaisella kansallissosialismilla ei olisi
juurikaan yhteyttä Saksassa Hitlerin aikana toteutuneeseen
kansallissosialismiin. Hitlerin kansallissosialismi oli pelkkä osa
jättiläismäistä kulissia, jolla perusteltiin vallanpitäjien halu muuttaa
yhteiskunta taideteokseksi, josta huonot elementit poistetaan. Vai keksiikö
joku hyvän selityksen sille, että nationalismista (aate, että kansakunnalla on
oltava itsenäinen, yhtenäinen kansallisvaltio, joka huolehtii kansastaan) ja
sosialismista (aate, että tuotantovälineiden tulee olla yhteisessä omistuksessa
elintasoerojen kaventamiseksi) yhdistettyinä seuraa kansanmurha, maailmansota
ja orjatalous?
Se,
että yhteyksiä nähdään erilaisten liikkeiden välillä, perustuu yksinomaan
näkökulmaan. Kerrostalon ikkunasta katsoen 170 senttimetriä pitkä henkilö ja
180 senttimetriä pitkä henkilö näyttävät hyvinkin samanpituisilta; jos taas
heidät laittaa seisomaan vierekkäin ja asettaa vatupassin heidän päälakiensa
varaan, heidät toteaa hyvin eripituisiksi. Samalla tavalla liberaalien on
vaikea erottaa toisistaan kansallissosialistia ja kansalliskonservatiivia. Nämä
itse tosin erottavat toisensa toisistaan yhtä selvästi kuin ketkä tahansa
sosialisti ja konservatiivi erottavat toisensa toisistaan. Koska liberaalit
ovat tällä hetkellä hegemoniansa huipulla, he tekevät itsestään mittatikun ja
vertaavat kaikkia vain itseensä. Se sitten näkyy vauhkoontumisena siitä, kuinka
pahuuden voimat ympäröivät heidät.
Minä
olen perinteinen konservatiivi. Äkkiseltään minun olisi vaikea erottaa
toisistaan nykypäivän keskivertoliberaali, Stalin, Hitler ja Robespierre, niin
samanlaisia valistusintoilijoita he ovat. Vaan koska en ole yhtä äkkipikainen
ja rajoittunut kuin monet liberaalit, vaivaudun perehtymään heidän
nyanssieroihinsa ja totean, että nykypäivän keskivertoliberaali on
maltillisempi kuin Stalin, Hitler ja Robespierre, jotka äärivasemmistolaisina
olivat valmiita tappamaan ne, jotka ottivat päähän.
Elämäntapaloukkaantujia,
-pöyristyjiä ja -järkyttyjiä varmaan häiritsee jonkin verran se, että
natsikortin heiluttelu on nykyään niin kulunutta, että enää oikein kukaan ei
kiittele heitä siitä, että he loukkaantuvat, pöyristyvät ja järkyttyvät
tyhjästä. Keksinkin eräänä iltana heille mielin määrin lisää jutunjuurta, ja
tarjoan oivallukseni heidän käytettäväkseen.
Hitler
oli ihminen, ja hänen ruumiinsa toimi kuten kaikkien ihmisten. Eli syömällä,
juomalla ja hengittämällä hän toi itseensä uutta materiaalia samalla, kun
vanhaa poistui kaikenlaisina eritteinä. Hitler eli 56 vuotta. Sinä aikana hänen
lävitseen kulki sanoin kuvaamattoman paljon atomeita, joista sanoin
kuvaamattoman monet olivat osa hänen aivojaan, silmiään, kieltään, äänihuuliaan,
keuhkojaan, käsiään ynnä muuta, joilla hän teki hirveyksiään. Konstruktio, jota
sanotaan Hitleriksi, oli jatkuvassa muutoksessa: siinä Hitlerissä, joka vuonna 1945
antoi viimeiset käskynsä, ei ollut paljoakaan samaa materiaalia kuin siinä
Hitlerissä, joka vuonna 1933 tuli diktaattoriksi.
Atomit,
jotka muodostivat Hitlerin, ovat levinneet kaikkialle biosfääriin. Niitä on
niin paljon, että mitä todennäköisimmin meissä jokaisessa on konkreettinen osa
Hitleriä. Me kaikki olemme vastuussa niistä teoista, joita nuo atomit eräässä
aiemmassa vaiheessaan olivat tekemässä. Koska Hitlerin pahuudella ei ymmärtääkseni
ollut rajaa, on tuo pahuus sellaisenaan, rajattomana, siirtynyt meihin
kaikkiin.
Eli
hyviä uutisia natsinmetsästäjille: voitte löytää natsiatomeita itsestännekin.
Enää teidän ei tarvitse pelätä esimerkiksi minua. Minussa on todennäköisesti
vähemmän natsiatomeita kuin esimerkiksi Dan
Koivulaaksossa, Suomen tunnetuimmassa natsinmetsästäjässä, koska hän on
pitkä ja lihaksikas mies, kun taas minä olen lyhyt ja ruipelo.
Vai
onko syyllisyyden käsitteen kanssa oletettava sielun olemassaolo? Jotta
Hitlerin muodostaneet atomit eivät kantaisi Hitlerin syyllisyyttä kaikkiin
nykyisiin olevaisiin, on lähdettävä siitä, että Hitlerissä, jonka ruumis oli
jatkuvassa materiaalisessa muutoksessa, oli jotain pysyvää. Korvaisiko sielun
ehkä DNA? Tuskin, koska eiväthän identtiset kaksoset jaa toistensa
syyllisyyttä.
Mikä
on oikeusfilosofian kanta tähän dilemmaan: missä
kohdassa ihmistä on syyllisyys? Atomeissa, jotka hänet muodostavat? Hänen perimässään?
Jossain muussa?