Tavoitteista ja toimintatavoista

Edellisen tekstini lopussa esitin selkeän kädenojennuksen vasemmistolaisille. Se oli puhtaasti periaatteellinen kädenojennus. Sen esittämisestä huolimatta en suinkaan toivo konservatiivien ja sosialistien liittoutumista yhteisten asiatavoitteiden edistämiseksi. Toivon, että mahdollisimman moni sosialisti ymmärtäisi tavoitteiden yhteneväisyyden ja kenties tämän tekstin luettuaan arvioisi uudelleen, ovatko sosialismin esittämät keinot parhaat tavoitteiden saavuttamiseksi.

Syytin liberalismia siitä, että sen noustua hegemonia-asemaan ovat vahvat valtiot yksi kerrallaan kadonneet historiaan. Tämä on mahdollistanut kansainvälisen, isänmaattoman rahaeliitin nousun asemaan, jossa se pystyy taloudellisten realiteettien nimissä ohjailemaan valtioita ja näin kaventamaan demokratiaa. Mikään hyvinvoiva yhteiskunta ei voi esimerkiksi ryhtyä harjoittamaan rajua protektionismia tai korottaa veroja sille tasolle, jota vasemmistolaisten ohjelmat edellyttäisivät. Se johtaisi pääomien ja vientiyritysten katoamiseen, mitä kaikki päättäjät joutuvat välttämään pelastaakseen itsensä seuraavissa vaaleissa. Ja tämähän ei ole mitään muuta kuin sitä, että raha päättää ja kansa tottelee.

Konservatiivina minä en hyväksy rahavaltaa. Vallan on oltava jollain konkreettisella taholla, ei rahaeliitin tapaisella näkymättömällä taholla, jota ei välttämättä ole olemassakaan muualla kuin päättäjien korvien välissä. Tämä on periaate: jos vallankäyttäjä toimii huonosti, se on voitava kukistaa tarpeen tullen vaikka ripustamalla köyden jatkeeksi. Rahaeliitin ongelma on se, ettei kukaan voi varmuudella tietää, kuka sitä edustaa.

Sekä konservatiivit että sosialistit kaipaavat vahvaa valtiota, ja siksi he ovat tässä taistelussa samalla puolella. Syy siihen, että mieluummin haluan konservatiivien liittoutuvan liberaalien kanssa, jotka ovat rahaeliitin poliittisia kätyreitä, on siinä, että sosialistien aseet ovat aivan väärät. Työväen asian unohtanut vasemmisto on kriisissään ottanut tavoitteekseen yhä uudet, populistiset tukilupaukset. Rahan kylväminen suuntaan ja toiseen samaan aikaan, kun julkinen velka muutenkin kasvaa, on itsenäisen valtion itsemurha. Velkaa otetaan juuri kansainväliseltä rahaeliitiltä, ja mitä enemmän sille ollaan velkaa, sen enemmän se velallisiaan pystyy pompottamaan.

Taannoin Uuden Suomen blogialustalla julkaistiin teksti Palkansaaja, miksi äänestät kokoomusta?, jonka on kirjoittanut Vasemmistoliiton kovimmin nouseva tähti, Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Teksti on pitkä, monipuolinen ja täsmällinen, ja siinä on käytetty lähdeviitteitä niin paljon, että se saattaa tämän blogin häpeään, ja se kertoo pitkästä ja huolellisesti tehdystä taustatyöstä tekstille. Siitä huolimatta en tekstiä lukiessani voinut olla ajattelematta: ”Kuinka tuossa asemassa oleva poliitikko voi olla noin tyhmä?”

Teksti on pitkä vuodatus Kokoomuksen vioista. Siinä luetellaan kaikki tavat, joilla Kokoomuksen linjaukset koituvat tavallisen palkansaajan tappioksi niin heikompana hyvinvointiyhteiskuntana, pienempinä palkkatuloina, pitempinä työurina, huonompana työelämänä ja heikompina sopimusjärjestelminä. Taustalla on tietenkin ajatus, että palkansaajien olisi edullista äänestää vasemmistoa.

Li Anderssonilla ja muilla vasemmistolaisilla on varmasti aivan vilpitön pyrkimys olla eduksi pienituloisille ja itseään elättäville ihmisille. Teksti vahvistaa käsitystäni, jonka esittelin edellisen tekstini lopussa: vasemmistolaiset kärsivät realismin puutteesta. En ymmärrä, kuinka esimerkiksi Andersson ei kykene yhdistämään Kokoomuksen linjauksia sellaisiin tosiasioihin, joiden olemassaolon hän varmasti tietää aivan yhtä hyvin kuin kokoomuslaisetkin.

Tuskin Kokoomus kurittaa palkansaajia pelkkää ilkeyttään. Kenties tämä on vasemmistoänkyröiden mielestä mahdoton ajatus, joka ei sovi muinaisten oppi-isien kuvauksiin muinaisesta maailmasta. Ehkä Kokoomuksessa vain on hahmotettu se asia, että nykyisetkin luksukset palkansaajilla ovat mahdottomia ja siten vaaraksi koko yhteiskunnalle.

Esitelläänpä joitakin tuttuja ja kuluneita faktoja. Suomen julkinen velka on noin puolet bruttokansantuotteesta. Se on kasvanut kuudessa vuodessa noin kaksinkertaiseksi ja kasvaa edelleen. Velanhoitokulut ovat vuosittain yli miljardi euroa. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta on yli puolet. Sitä rahoittava verotus on valtava taakka yksityiselle sektorille, joka koko kulutusjuhlaa pyörittää. Teollisuustuotanto pakenee paremman kilpailukyvyn maihin. Eläkeläisten, työkyvyttömien nuorien ja tuilla elävien ulkomaalaisten määrä kasvaa koko ajan, kun taas heitä elättävien työtä tekevien määrä parhaimmillaankin pysyttelee ennallaan. Maailmantaloudessa ei ole vuosikymmeniin odotettavissa yleistä noususuhdannetta. Luonnonvarojen liiallinen kulutus yhdistettynä niiden kulutuksen valtaisaan kasvuun kehitysmaissa aiheuttaa kroonisen rakenteellisen inflaation, jolle eivät keskuspankitkaan voi mitään, mutta joka kääntää helposti tulevan matalan talouskasvun kurjistumiseksi. (Aiemmasta tekstistä voi lukea vielä lisää taloutemme ongelmista, mutta varoitan: teksti voi viedä yöunet.)

Haluaisin kuulla vasemmistolaisten näkemyksen siitä, mitä näille ongelmille tapahtuisi, jos he pääsisivät aivan vapaasti toteuttamaan himoamaansa rahanjakoa. Itse uskon, että velkaantuminen jatkuisi, velanhoitokulut kasvaisivat, julkisen sektorin osuus kasvaisi, verot nousisivat, teollisuustuotanto ja rikkaat veronmaksajat häipyisivät lopullisesti ja ”globaali vastuunkanto” vain kasvattaisi yhteiskunnan taloudellista epätasapainoa.

Toinen vasemmistolainen, Jussi Saramo, on kirjoittanut juuri tästä asiasta tekstin samaiselle Uuden Suomen blogialustalle. Teksti on sinänsä ihan ansiokasta kritiikkiä Britanniassa harjoitettua matokuuripolitiikkaa kohtaan. Siitä vain unohtuu, että Euroopassa on esimerkki myös Saramon peräänkuuluttamasta lepsummasta suhtautumisesta talouskriisiin: Kreikka. Matokuurilla olevan maan kansalaisilla ei varmaankaan ole kovin hauskaa, mutta ainakaan täysromahduksen kokeneen Kreikan kansalaisilla ei ole yhtään hauskaa. Tosiasia on, että matokuuri Suomellakin on edessä, elleivät Andersson ja Saramo jotenkin osaa taikoa yllä lueteltuja ongelmia olemattomiin. Vain se on meidän päätettävissämme, aloitetaanko matokuuri nyt, kuten Britannia on tehnyt, vai vasta suuren kulutusjuhlan jälkeen, minkä Kreikka on tehnyt. Minä valitsisin Britannian tien. Sillä tiellä valtio ei ainakaan vielä ole ajautunut romahduksen ja sisällissodan partaalle.

Liberaalit ovat aseettomia rahavallan edessä, vaikka kaikki heistäkään eivät siitä pidä. Vaikka liberaalit ilman muuta kannattavat kansanvaltaa, he eivät omistusoikeuden ja markkinatalouden puolustajina keksi mitään tapaa, jolla periaatteitaan rikkomatta voisivat vastustaa niitä, jotka omaisuutensa turvin voivat muita komennella. Liberaalit kuitenkin kannattavat järjellistä talouspolitiikkaa, koska samaisen omistusoikeuden ihanteen vuoksi he vierastavat ajatusta, että veroilla siirrettäisiin rahaa niiden ansaitsijoilta muille. Rahaeliitti ohjailee maailmaa jos se vain suinkin siihen pystyy. Vakavaraisuus on paras puolustus sitä vastaan, ja siksi konservatiivien ei tule liittoutua sosialistien kanssa. Sosialistit eivät ikinä suostuisi luopumaan saavutetuista eduista, vaikka ne rahoitettaisiinkin velalla, kuten Anderssonin tekstistä voi päätellä. Näin paradoksaalista on, että käytännössä juuri sosialistit edesauttavat parhaiten globaalin kapitalismin yhä vankkenevaa ylivaltaa.

Vasemmiston oppien ytimessä oleva luokkasota on ilmeisesti vielä hyvin hellitty ajatus ideologisimmissa piireissä. Ideologia sumentaa ymmärryksen siitä, ettei yhteiskunta ole enää samanlainen kuin 1800-luvulla. Enää työntekijöillä ja työnantajilla ei ole toisistaan eriäviä etuja, joita poliitikot voisivat kipata toiselta toiselle. Työntekijöiden etu palautuu työnantajille suurempana kulutuksena, mikä lisää heidän yritystensä voittoja, työnantajien etu puolestaan palautuu työntekijöille siten, että töitä ja elantoa ylipäätään voidaan tarjota.

Suunnilleen 1980-luvulle asti vasemmistolaiset liikkeet saavuttivat voittoja toistensa perään. Liki sata vuotta vanhat unelmat hyvinvointivaltiosta saavutettiin, mutta se ei tarkoittanut, että vasemmiston piirissä olisi syntynyt tyytyväisyyttä. Omasta elintasosta seurasi häpeä ja katumus, ikään kuin vasemmistolaiset olisivat kokeneet tulleensa globaalilla tasolla siksi eliitiksi, mitä vastaan vasemmisto alun alkaen syntyi. Työväen aseman ajamisen sijaan vasemmistolaisille tuli halu hoivata kolmatta maailmaa, joka ei ole päässyt nauttimaan hyvinvointivaltiosta. Nyt tuo mieletön hoivavietti on yksi syy siihen, että myös oma hyvinvointimme on murentumassa käsiimme. Jos Suomen vauraus jaetaan koko kolmannelle maailmalle, ei maailmaan synny yhtäkään uutta vaurasta maata, yksi uusi köyhä vain syntyy.

Kun luokkaetuja ei enää ole olemassa, on kansallisvaltioille entisaikojakin enemmän perusteita. Tässä maassa on enää yksi yhteiskuntaluokka: Suomen kansa, jonka etu on, jos tämä maa voi hyvin. Siihen tavoitteeseen pääsemiseksi olisi konservatiivien ja liberaalien liittouduttava ja lopetettava velalla rahoitettu kulutusjuhla. Sosialistit olisi syytä eristää oppositioon, kunnes he ymmärtäisivät olla tarkastelematta maailmaa vain ideologiansa vääristävän linssin läpi. Ja kun he sen lopettavat, he valtaosaltaan lakkaavat olemasta sosialisteja. Tätä tapahtui Suomessa rajusti vaalikaudella 2007 – 2011, kun vasemmistopuolueet menettivät kannatusta Perussuomalaisille. Sopii toivoa, että 1970-luvulla alkanut vasemmiston hiljainen hiipuminen jatkuu suloiseen loppuun asti – kaikkien muiden kuin globaalin rahaeliitin eduksi.

Vasemmistolaisen vanhoillisuus

Tekstissäni Käsitteistä määrittelin vanhoillisen ja taantumuksellisen ihmisen siten, että hän kannattaa nostalgisesti jotain mennyttä tai vallitsevaa. Hän ei suinkaan aina ole konservatiivi, sillä konservatismissa vanhoillista ovat väistämättä vain arvot, eivät muut piirteet. Esimerkiksi Suomessa vanhoillisia poliittisia voimia ovat keskustalaiset, jotka haluavat säilyttää maalaisen, agraarisen elämänmuodon, ruotsalaiset, jotka haluavat säilyttää kaksikielisyyden ja kielellisen segregaation, perussuomalaiset, jotka haluavat säilyttää kansallisen identiteetin ja itsemääräämisoikeuden, kristilliset, jotka haluavat säilyttää yhteiskunnan kristillisen arvopohjan, sekä sosialidemokraatit ja vasemmistoliittolaiset, jotka haluavat säilyttää maailman myrskyissä huojuvan hyvinvointivaltion. Ketään näistä en tämän takia paheksu, kaikki nuo asiat ovat jossain määrin arvokkaita perinteitä.

Vasemmistoliitto on Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) työn seuraaja. SKDL on se historiallinen puolue, joka käytti ”taantumuksellista” yleisenä leimakirveenään porvaripuolueita vastaan, samaan tyyliin kuin sen seuraaja nykyään käyttää ”äärioikeistolaista”. Vasemmistolainen liike on tainnut auttamattomasti pudota kelkasta, sillä nykyään he lukeutuvat Suomen taantumuksellisiin voimiin. Puheenjohtaja Paavo Arhinmäen esikunnassa Jussi Saramo on ilmaissut kaipuunsa 1980-luvun yhteiskunnalliseen tilanteesee, eikä hän liene ainoa.

Niistä muutamasta sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka eduskuntavaaleissa 2011 äänestivät Vasemmistoliittoa, minä tunnen neljä. Otos ei ole suuren suuri, eikä siitä mitään johtopäätöksiä kannata vetää. Lisäksi on huomattava, että kaikki neljä ovat nuoria, uusimaalaisia ja akateemisesti suuntautuneita; ja ehkä se on syytä kuriositeettina mainita, että heistä peräti kaksi vietti yhden lukiovuoden vaihto-oppilaana. Yksi heistä äänesti puoluetta, koska kannattaa merkittävästi tiukempaa ympäristöpolitiikkaa; toinen, koska listalla sattui olemaan joku ”hyvä tyyppi”; kolmas, koska aika lailla perustelemattomasti sanoo kannattavansa sosialismia (itse asiassa luulen, että melko paljon vaikutti halu olla eri mieltä kanssani); neljäs, koska sanoi pitävänsä 1980-lukua Suomen parhaana aikana, ja jollain minulle selviämättä jääneellä perusteella uskoi Vasemmistoliiton voivan palauttaa silloisen tilanteen.

Lipsun aiheesta vähän sivuraiteille, kun totean, että koulussa tulisi opettaa enemmän historiaa. On surullista ja resursseja tuhlaavaa, että yliopistossa koulutetaan väkeä historian oppiaineessa, joka on työllistymisen kannalta niitä häntäpään aloja. Selvää kuitenkin on, että historian tuntemusta tarvitaan yhteiskunnassa, todellakin. Eikä vain sitä, että lukiolaiset osaavat kertoa, mitä milloinkin tapahtui. Ylioppilaskokeissa ei minun mielestäni lainkaan edellytetty, että oppilaat olisivat todella tienneet, miksi asioita tapahtui. Ylioppilailta ei edellytetä, että he osaavat ajatella syy-seuraus-suhteita laajasti, sen laajemmin kuin että oppikirjassa kerrotaan lokakuun vallankumouksen johtaneen Suomen itsenäistymiseen.

Siitä luullakseni on kyse vasemmistolaisten vanhoillisuudessa. He toteavat, että joskus olivat asiat hyvin, nämä muutokset sen jälkeen ovat olleet virheitä, korjataan virheet ja asiat ovat taas hyvin. Mutta eihän se noin mene. Miljoona muutakin muuttujaa vaikuttaa jokaiseen hetkeen tässä yhteiskunnassa, eikä eduskunta niitä kaikkia hallitse, saati Vasemmistoliiton puoluehallitus niiden kaikkien olemassaoloa ja vaikutusta käsittää.

1980-luku oli hyvää aikaa siksi, että silloin oli korkeampi elintaso kuin koskaan aikaisemmin, silloin oli runsaasti työpaikkoja, silloin tuloerot olivat pienet, silloin oli kattava julkinen turvaverkko, silloin yhteiskunnalliset olot olivat vakaat ja turvalliset, ja silloin ihmiset olivat jatkuvasti positiivisella mielellä. Onhan tuo ihanalta kuulostava tilanne, melkeinpä jokaisen utopia. Viisas kuitenkin kovettaa sydämensä ja toteaa, tuohon tilanteeseen ei enää päästä.

Siihenastisen historian korkein elintaso johtui samasta ilmiöstä kuin kaikki aikaisemmat ja myöhemmätkin elintason huiput: tiede ja teknologia kehittyvät jatkuvasti. Oikeastaan tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä: muutamaa poikkeusaikaa lukuun ottamatta jokaisella hetkellä modernissa lännessä on eletty elintason huippuaikaa.

Työpaikkojen runsaus johtui siitä, että Kekkosen ajan sekataloudesta ei ollut vielä siirrytty markkinatalouteen, joka karsi pois esimerkiksi kunnalliset nuohoojan virat (joissa nuohoojat siis saivat tuntipalkkaa ja yrittivät kaikin keinoin tehdä töitään mahdollisimman hitaasti ja perusteellisesti ja vielä venyttivät työaikaansa juttelemalla mukavia, hakkaamalla halkoja ja täyttämällä niillä tulipesät asiakkaiden puolesta). Se vaikutti myös, että siihen aikaan oli runsas idänkauppa taloudellisesti jämähtäneeseen itänaapuriin, joka osti huonoakin tavaraa junalasteittain.

Samaan asiaan liittyivät pienet tuloerot. Työttömyyttä oli vähän, mutta lisäksi sekataloudessa yritysjohtajat ja pääomapiirit olivat aivan samalla tavalla alisteisia valtiolle kuin valtio on nykyään niille. He eivät voineet noin vain paeta Monacoon ja siirtää tehtaitaan Kiinaan.

Kattavan julkisen turvaverkon ylläpitäminen oli mahdollista, koska vanhusväestöä oli vähän, koska suuret ikäluokat olivat juuri parhaassa työiässään ja koska suuria ikäluokkia seuranneet pienet ikäluokat rasittivat turvaverkkoa suhteellisesti vähän. Silloin tilanne oli myös täydellisen ennustettava. Ei tarvinnut pelätä, mitä tapahtuu, jos kolmannesta maailmasta muuttaa miljoona pakolaista Suomeen vaatimaan turvaa, asuintilaa, diskorahaa, koulutusta ja perheenyhdistämistä.

Yhteiskunnalliset olot olivat vakaat, kun työttömyys ei ollut vielä saanut aikaan pysäyttämätöntä syrjäytymiskierrettä, joka 2000-luvulla on sysännyt valitettavan monet yhteiskunnan ulkoreunalle, rikollisuuteen ja päihteisiin. Lisäksi Suomi oli silloin korostetun yhtenäinen maa etnisesti ja kulttuurillisesti, joten ei ollut vaikea kokea olevansa mukana yhdessä yhteisessä isänmaan projektissa. Kylmän sodan loppuminen näyttäytyi ulkoisten uhkien helpottumisena, mikä osaltaan vapautti ilmapiiriä.

Positiivinen mieli johtui yksinkertaisesti kaikesta edellä luetellusta, mutta myös siitä, että talous kasvoi huippuvauhtia, ja ihmiset uskalsivat maalailla suurenmoisia tulevaisuudenkuvia. Mutta kuten me nykyään tiedämme, se olikin harhaa ja lumetta. Kasvu johtui ylikierroksilla pyörivästä kuplataloudesta, jonka vääjäämätön seuraus oli heti vuosikymmenen vaihduttua alkanut lama, joka lannisti ihmisiä voimakkaammin kuin kasvu oli rohkaissut.

Nyt asiat ovat muuttuneet. Eivät nykyajan ihmiset voisi olla tyytyväisiä 1980-luvun elintasoon, joka oli korkeinta mitä siihen asti oli koettu. Nykyään halutaan olla kolme tai neljä kertaa rikkaampia. Ei sekataloutta voi palauttaa, koska Suomi on liittynyt osaksi globaalia kapitalismia, mikä tuhoaisi ja syrjäyttäisi meidät, jos yrittäisimme rakentaa uutta protektionistista merkantilismia; pelkästään verotuksen nostaminen tasolle, joka mahdollistaisi täystyöllisyyden julkisella panostuksella, karkottaisi kaikki vientiyrityksemme Viroon. Ökybonuksia saavia yrityspamppuja ei voi kurittaa, tai muuten hekin lakkaavat maksamasta yhtään mitään tähän maahan; selvää on, että viidennes sadasta on enemmän kuin puolet nollasta. Entä kuinka vahvaan julkiseen turvaverkkoon enää päästäisiin, kun suuret ikäluokat ovat nyt eläkkeellä ja pysyvät pienet ikäluokat joutuvat kantamaan taakkanaan paitsi heidän eläkkeensä, myös omien lastensa kustannukset ja sen julkisen velan, joka 90-luvun laman aikana ja nyttemmin on otettu? Ja Suomen etnisen ja kulttuurillisen yhtenäisyyden rapautumista ovat toteuttamassa juuri ne tahot, jotka haikailevat aikaan ennen sen rapautumista. Miten näissä oloissa saisi enää mitään positiivista mieltä nostatettua?

Minä en takuulla rakasta globaalia kapitalismia sen enempää kuin sitä rakastaa keskivertovasemmistolainen. Eromme taitaakin olla realismin määrässä: keskivertovasemmistolainen uskoo voivansa palauttaa hyvät ajat unohtamalla koko globaalin kapitalismin vallan, minä taas tiedän, että pääomapiirien valta on ensin murrettava. Kun keksin, miten se onnistuu, kirjoitan siitä. Siihen asti kehotan sopeutumaan tilanteeseen ja välttämään pilvilinnojen rakentamista.

Vaan kuka sitten on minun, konservatiivin, ja vasemmistolaisten, sosialistien, yhteinen vihollinen? Liberalismi tietenkin, se joka kukisti vahvat valtiot ja päästi valloilleen vapaiden markkinoiden hengen, jota ei saada takaisin pulloon millään tuntemallamme keinolla. Se vain nauraa meille, kun me solvaamme toisiamme äärioikeistolaisiksi ja äärivasemmistolaisiksi emmekä edes yritä vetää köyttä samaan suuntaan. Hip hei!

Umpikujanjuoksua

Pääsiäissaaren muinainen kulttuuri vertautuu surullisen osuvasti meidän nykyiseen globaaliin kulttuuriimme: niin kuin kotiplaneettamme on yksin keskellä ääretöntä avaruutta, niin oli Pääsiäissaari keskellä valtamerta, jonka etäisyydet olivat liian suuret saarelaisille taitettavaksi. Kun saaren kulttuuri alkoi käydä omaksi kohtalokseen, kukaan ei voinut tulla saarelaisia auttamaan. Ja kun me pian olemme yhtä murheellisessa tilanteessa, emme vastaavasti tule saamaan apua miltään ulkoavaruuden sivilisaatiolta.

Pääsiäissaarella kasvoi ennen metsää. Saarelaiset ryhtyivät hyödyntämään puutavaraa muun muassa uskonnollisiin menoihinsa, joista tärkein oli saaren kuuluisien patsaiden pystyttäminen. Kaikki patsaiden kivimateriaali tuotiin yhdestä louhoksesta, ja puita käyttäen patsaat raahattiin ja vieritettiin joka puolelle saarta.

Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin voi loppua, jos sitä kulutetaan enemmän kuin se itsestään uusiutuu. Saarelaiset elivät samankaltaisessa illuusiossa kuin ihmiskunta nykyään: he luulivat luonnonvaroja olevan rajattomasti. Tai eihän nykymaailman ihminen aivan näin sokeasti usko, hänhän tietää asianlaidan, mutta ei välitä.

Vuonna 2012 uusiutuvien luonnonvarojen ylikulutuksen päivä oli 22.8.. Silloin vuotta oli vielä jäljellä enemmän kuin yksi kolmasosa. Ensimmäinen ylikulutuksen päivä oli vuonna 1986, alle kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä lähtien tuo päivä on tullut lähes joka vuosi aiemmaksi kuin edellisenä vuotena. Tätä voisi verrata siihen, että perheellä on säästötili, jolla on paljon rahaa. Jossain vaiheessa kulutus ylittää tilin tuomat korkotulot ja pääoma alkaa huveta. Eräänä päivänä käy niin, että pääomaa ei ole enää yhtään jäljellä, ja silloin se ei koskaan tule takaisinkaan.

Uusiutuvat luonnonvarat ovat metsiä, maataloustuotteita, puhdasta vettä, kalakantoja ynnä muuta elämämme kannalta äärimmäisen oleellista. Niiden kulutusta pitäisi leikata kerta heitolla yli kolmannes, että emme enää kuluttaisi niiden muodostamaa pääomaa vaan pelkästään pääoman tuottoa. Se tarkoittaisi valtavaa pudotusta elintasoon.

Maailmassa on harmillisen paljon utopisteja. Eräät uskottelevat itselleen ja muille, että tieteen ja teknologian kehitys hoitaa asiat kuntoon ennen pitkää. He unohtavat kokonaan sen, että juuri niiden takia tämä ekologinen kriisi meillä on edessämme. Syy on se, että tiedettä ja teknologiaa käytetään paljon, paljon enemmän ympäristön kannalta tuhoisasti kuin sitä säästäen. Aurinko- ja tuulivoiman kehittäminen ei kompensoi sitä, että insinöörit tuottavat liukuhihnalla koko ajan uusia tuotteita jo toimivien tilalle ja tekevät niistä välttämättömiä. Tieteen ja teknologian kehityksestä huolimatta ylikulutuksen päivä siirtyy aina vain varhaisemmaksi.

Toisenlaiset utopistit uskovat elintason pudottamisen useilla kymmenillä prosenteilla onnistuvan leikkaamalla rikkaimmilta ja säästämällä köyhimpiä. Valitettavasti tässä tapauksessa se ei voisi onnistua. Vaikka elintaso putoaisi, ei teknologia ja infrastruktuuri katoaisi minnekään. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että menneiden aikojen elinkeinoihin ei olisi paluuta. Vuonna 1800 sellainen pelto, jonka nykyään hoitelee yksi mies ja yksi traktori, työllisti sata miestä. Jos nyt elintaso laskettaisiin ekologisesti kestävälle tasolle, tuotantovälineiden hallitsijat pystyisivät jatkamaan elämäänsä suunnilleen kuten ennen, ja syntyisi valtava ihmisjoukko, jolla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tehtävää. He olisivat taloudellisesti täysin turhia ihmisiä.

Kreikan talouskriisi on tässä vaiheessa leikannut maan elintasoa merkittävästi vähemmän kuin ekologinen sopeutuminen edellyttäisi. Maan tuloerot ovat kasvaneet ja köyhtyneet ihmiset ovat päätyneet tukemaan ääriliikkeitä politiikan kaikilla laidoilla. Yhteiskunta on tuhon partaalla. Se on koko maailmalle hyvä esimerkki tulevaisuuden vaaroista. Jos ihmiskunta suorittaisi nyt ekologisen sopeutumisen, lähes kaikki yhteiskunnat alkaisivat huojua perusteillaan ja monet romahtaisivat täysin. Mitä pitempään odottelemme sopeutumista, sen hirvittävämmät jäljet saamme korjataksemme.

Poliittista tahtoa ongelmien ratkaisemiseen ei tunnu olevan missään. Kaikki haluavat lisää talouskasvua ja sen vuoksi ihmisiä kehotetaan kuluttamaan, ei säästämään. Väestönkasvua rajoitetaan yksin Kiinassa, mutta sielläkin yhden lapsen politiikka on alkanut rakoilla. Jos luonnonvarojen kulutus ei kasva siihen pisteeseen asti, että kaikki lopulta loppuu, on tapahduttava ihme.

Ja nyt siis olen tarkastellut vain uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta. Uusiutumattomat luonnonvarat, kuten öljy ja mineraalit, ovat myös aivan uskomattoman kulutuksen kohteina. Niidenkin kulutusta on pakko vähentää, tai muuten rajat tulevat vastaan. Millaisen romahduksen niiden kulutuksen leikkaaminen aiheuttaisi, sitä en osaa arvioida, mutta yhtä katastrofaaliset seuraukset sillä olisi yhteiskunnillemme kuin uusiutuvienkin luonnonvarojen kulutuksen leikkaamisella. Esimerkiksi elintason puolittaminen voisi olla oikeassa suuruusluokassa.

Ja miten paradoksaalinen onkaan meidän kulttuurimme aikana, jolloin kukaan ei voi olla epätietoinen vääjäämättömästä ekologisesta kriisistä, josta ennustellaan kaikkialla, myös kouluissa, joissa käymiseltä kukaan ei välty. Postmodernin ajan hedonismi, individualismi ja kertakäyttökulutuskulttuuri ovat vihoviimeiset asiat, mitä ihmiskunta kaipaisi.

Edes ne piirit, jotka poliittisesti ovat olevinaan kovin huolestuneita ympäristöasioista, eivät tarjoa suurelle yleisölle esimerkkiä. Pentti Linkola saa yksin olla esimerkki, poliitikot sanovat: ”Älkää eläkö kuten minä, vaan kuten minä sanon.”

Helsingin Sanomissa törmäsin kerran pääkirjoitukseen, millaista olin vuosien ajan toivonut valtakunnan suurimmalta medialta. Antti Blåfield on sen kirjoittanut, ja sen otsikko on Minä olen tämän ajan tärkein henkilö, enkä yhtä hyvää tekstiä ole ennen, enkä valitettavasti jälkeenkään, lukenut mistään tämän maan sanomalehdestä – ansiokas journalismi kun on jäänyt kyseistä tekstiä lukuun ottamatta täysin blogien vastuulle.

Lainaan sieltä suoraan katkelman, jota parempaa esimerkkiä en itse voisi keksiä:

[…] Hufvudstadsbladet julkaisi äitienpäivän alla Ruotsin ympäristöpuolueen entisen johtajan, ruotsalaisittain ”äänitorven” Maria Wetterstrandin kolumnin.

Wetterstrand viettää nykyään suuren osan ajastaan Turussa, ja hän on hämmentynyt esimerkiksi siitä, että lauantaisin kello 18:n jälkeen tavalliset kaupat ovat Turussa kiinni.

Wetterstrand kertoo ahdistuksen hetkistään eräänä lauantai-iltana, kun hänen kännykkänsä akusta alkoi huolestuttavasti huveta virta, eikä hän ollut muistanut ottaa laturia matkaan. Kello oli illalla yli kuuden, eikä uutta laturia enää saanut mistään.

Toki seuraavana päivänä kaupat kyllä aukeaisivat puolelta päivin, mutta nyt olikin lauantai-ilta, ja Wetterstrand tunsi avuttomuutta. Hänen kotikunnassaan Ruotsin Eskilstunassa kaupat olisivat auki lauantainakin lähelle keskiyötä.

”En ole erityisen ihastunut ympärivuorokautiseen kaupankäyntiin, mutta se antaa suuren vapauden, kun voi tehdä ostoksensa juuri silloin, kun siihen on aikaa. Mikä voi aivan hyvin olla juuri lauantai-iltana”, Wetterstrand kirjoitti.

Wetterstrandin kirjoitus vahvistaa havaintoa minän ylivallasta.

Jopa vihreiden keskeinen vaikuttaja, jonka edustaman poliittisen liikkeen ydinsanoma on huoli kestävästä kehityksestä, tuntee, että hänellä on oltava oikeus tyydyttää henkilökohtainen kulutustarpeensa heti, kun se ilmenee.

Tämän tarpeen alle jää yleisempi kysymys jatkuvan kuluttamisen vaikutuksista ympäristöön.

Wetterstrand ei esitä kysymystä kulutuskulttuurin vaikutuksista yhteiskuntaan tai ihmiskäsitykseen. Ei kuluttamisen kulttuurin varjopuolista, ei työntekijöiden oikeuksista tai vapaan aukiolon vaikutuksista kaupan kilpailuun.”

Wetterstrand edustaa sitä joukkoa länsimaissa, joka on kovin tietoinen oikeuksistaan ja osaa vaatia niitä – mutta samalla viittaa kintaalla velvollisuuksille. Yltäkylläisyyden aikana länsimaissa on kasvanut kokonainen sukupolvi, ja pian seuraavakin, joka ei tiedä muuta olotilaa kuin yltäkylläisyyden. Nämä ihmiset haluavat ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon, kattavan sosiaaliturvan, pitkät lomat ja varhaisen eläkkeen. He eivät suostu luopumaan mistään saavuttamastaan edusta ja ajatus siitä, että juuri he olisivat velvollisia esimerkiksi tekemään töitä niska limassa ja suorittamaan asepalveluksen, on heille vieras.

Heille elämä on viihtymistä, ja vastuu elämän viihtyisyydestä on ainakin puoliksi yhteiskunnalla. He haluavat pukeutua muotivaatteisiin, ostaa joka vuosi uuden älypuhelimen ja matkustaa talvella etelän Auringon alle. Mutta mikä ihmeellisintä, he ovat hyvin tietoisia ympäristöongelmista. Heidän ratkaisunsa on äänestää Maria Wetterstrandia, jonka panos ympäristön puolesta on perustaa pari uutta kansallispuistoa ja lisätä tuulivoiman osuutta energiantuotannossa.

Eikä velkaantuminen pelkästään luonnolle riitä näille ihmisille. Poliittisissa piireissä huoli Suomen julkisesta velkaantumisesta, joka etenee noin kymmenen miljardin euron vuosivauhdilla, ei koske kuin muutamaa toisinajattelijaa, ”änkyrää”. Ja ihmisten yksityinen velka on sekin pelottavan korkealla; jotkut ihmiset, joiden paikka epäilemättä olisi pyöreän pehmustetun huoneen nurkassa, rahoittavat elämänsä pikavipeillä, joiden korot ovat suuremmat kuin tuottoprosentit missään rehellisessä sijoitustoiminnassa.

Tilannetta ei saada kuntoon sillä, miten Suomessa yleensä reagoidaan alijäämiin: budjetin viistämiseen ”juustohöylällä”; leikkauksissa on käytettävä kirvestä tai viikatetta, ja lisäksi on otettava käyttöön oikein järeät keinot koko yhteiskunnan rakenteen muuttamiseksi.

Tämänsuuntaista on ehdottanut Osmo Soininvaara, ainoa vihreä poliitikko, jolta olen kuullut järkevää puhetta (ja häneltäkin lähinnä vain tässä asiassa): verotuksessa olisi siirryttävä rankaisemaan vain kulutusta. Ansiotulovero, yhteisövero, kunnallisvero, pääomatulovero ja muut vastaavat poistettaisiin kokonaan, arvonlisävero nostettaisiin kolminkertaiseksi ja haittaverot viisinkertaisiksi.

Tätä olisi tietenkin mahdotonta tehdä vain yhdessä valtiossa, koska arvonlisäverot ja haittaverot on helppo kiertää salakuljetuksella ja pimeällä taloudella. Joko olisi siirryttävä koko maailman kattavaan verojärjestelmään tai heittää hyvästit globaalille kapitalismille ja palata tullien ja valtiollisten interventioiden systeemiin, protektionismiin ja merkantilismiin, jossa ihmiset pakotetaan ruotuun vaikka väkivallalla. Koska en usko minkään globaalin järjestelmän voivan toimia, kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Isänmaattoman rahaeliitin vallan murskaaminen ja suuryritysten alistaminen kansallisvaltioille olisi tosin muutenkin kuin ekologisesta näkökulmasta hyvä ja tavoiteltava asia.

Auringonlaskun kulttuuri

Mikä on se maanosa, joka 1500-luvun alussa oli kulttuurillisesti niin takapajuinen, ettei kukaan muu kiinnostunut menemään sinne oppiakseen jotain? Joka oli niin köyhä, ettei mikään suurvalta ollut kiinnostunut sen valtaamisesta? Joka oli poliittisesti niin hajanainen, ettei siellä kyetty vetämään yhdestä köydestä oikein missään asiassa, vaikka aihetta olisikin ollut? Jonne tuotiin suunnilleen kaikkea mitä maailmankauppa siihen aikaan tarjosi, mutta josta ei juuri mitään viety poispäin?

Historiaa heikosti tuntevat tuskin tunnistavat noista asioista Eurooppaa uuden ajan kynnyksellä. Niin monien mielikuvissa Eurooppa oli jo tuolloin niin kehittynyt maanosa, että se saattoi aloittaa vääryyksiensä sarjan: maailman alistamisen imperiumeihinsa, ja siirtomaiden riistämisen, jonka seurausta nykyisten kehitysmaiden ahdingon väitetään olevan.

Jotkut kai peräti luulevat, että koska eurooppalaiset seilasivat merten taakse ja aloittivat ryöstelyn, he nousivat siihen asemaan, joka oli vahvimmillaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä.

Historiassa niinkään mielenkiintoista ei ole saada vastausta kysymykseen ”mitä”, vaan kysymykseen ”miksi”. Kun vuonna 1500 Turkki, Intia ja Kiina olivat lähes kaikilla mittareilla Eurooppaa edellä, kuinka on mahdollista, että vuonna 1900 eurooppalaiset hallitsivat käytännössä koko maailmaa? Miksi Eurooppa nousi surkeista lähtökohdistaan kauas kaikkien muiden kulttuurien yläpuolelle?

Helppo ja nykydiskurssissa korrekti vastaus on, että eurooppalaiset olivat muita häikäilemättömämpiä ja raaempia, kun alistivat siirtomaita ja ryöväsivät niiden rikkaudet. Mutta kuten helpot vastaukset yleensä, tämäkin on mitä suurimmalta osin väärä. Siirtomaista ei koskaan ollut Euroopan valtakunnille merkittävää hyötyä, ja tosiasiassa olisi hyvinkin voinut olla koko Euroopalle edullisempaa, jos Uusi maailma olisi löydetty vasta pari vuosisataa myöhemmin. Vasta Pohjois-Amerikan asuttaminen eurooppalaisilla siirtolaisilla oli asia, joka on puskenut länsimaalaista sivilisaatiota merkittävästi eteenpäin.

Espanjan amerikkalaisen imperiumin suurin anti oli, että sieltä tuodulla kullalla ja hopealla rahoitettiin Espanjan jatkuvat sodat Euroopassa. Portugalin ja Alankomaiden aasialaisten imperiumien suurimmat annit olivat, että portugalilaiset ja hollantilaiset pääsivät ryöstämään toistensa aluksia Intian valtamerellä. Britannian amerikkalaisen imperiumin suurin anti oli, että väestöpaine saatiin purettua meren taakse pois rähinöimästä. Ranskan amerikkalainen siirtomaa ei saanut muuta aikaan kuin ensimmäisen pörssikuplan ja -romahduksen, jotka lamaannuttivat Ranskan talouden. Karibian sokerisaaret taas aiheuttivat enemmän tuhoa niistä käydyissä sodissa kuin tuottivat taloudellista hyötyä.

Nämäkö asiat nostivat länsimaat maailman johtoon? Kuka kehtaa myöntää uskovansa oikeasti niin? Jos kuluttavat sodat nostivat Euroopan, miksi sama resepti ei toiminut myös esimerkiksi Turkilla, joka itsekin soti jossain lähes koko ajan? Miksi Turkki ei noussut, vaikka se sai hyödyntää mielin määrin Pohjois-Afrikkaa, Arabiaa, Balkania ja Kaukasusta?

Eurooppalaisten valtti tässä kilpailussa oli todellisuudessa sen kulttuuri itse – sen instituutiot, sen ajattelutavat ja sen taipumus kääntää vaikeudet voitoksi.

Poliittinen hajanaisuus oli vaikeus, mutta esimerkiksi Kiinaan nähden se on sittemmin käännetty eduksi. Euroopan lukemattomilla valtakunnilla oli kaikilla kilpailua keskenään, ja kun kilpailussa pyritään pärjäämään, innovatiivisin voittaa. Ei ole mikään sattuma, että yhteiskunnallinen evoluutio on tuottanut kaikkialle länsimaihin brittiläisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ja preussilaisen sotalaitoksen. Sodat tuhosivat heikkoja valtioita ja nostivat vahvoja. 1600-luvulla tämä tarkoitti siirtymistä itsevaltiuteen, 1700-luvulla harvainvaltaan, 1800-luvulta lähtien kansanvaltaan, viimeaikoina rahavaltaan. Niin ikäviltä kuin sodat tuntuvatkin, juuri ne ovat vapauttaneet modernit yhteiskunnat. Koska Kiina ei ollut jatkuvassa sotatilassa, siellä ei minkäänlaista poliittista muutosta tapahtunut ennen kuin se jäi eurooppalaisten riepoteltavaksi.

Sotalaitoksen kehittäminen tarkoitti myös aseistuksen jatkuvaa kehittämistä. 1500-luvulla Vanhan maailman kulttuurit olivat kaikki suunnilleen samalla sotateknisellä tasolla, mutta Eurooppa pääsi vuosisatojen mittaan muiden edelle juuri siksi, että täällä sotalaitoksen evoluutio oli pakollinen. Juuri menestyminen sodassa motivoi länsimaita käyttämään resursseja tieteelliseen kehitykseen, ja kun keksintöjä tuli, niitä opittiin soveltamaan muuhunkin kuin vain sotaan, esimerkiksi talouteen ja lääketieteeseen.

Köyhä Eurooppa oli nöyrä: täällä ei ollut samanlaista ylemmyydentunnetta kuin Turkissa ja Kiinassa. Täällä seurattiin muiden kulttuurien kehitystä, niin islamilaista, intialaista kuin kiinalaistakin, ja hyviä asioita omaksuttiin. Maailmanhistoriassa aina ympärilleen katsoneet kulttuurit ovat selvinneet paremmin kuin ylpistyneet.

Omalta osaltaan Euroopan sisäistä kilpailua vauhditti läntisen kristikunnan repeäminen 1500-luvun uskonpuhdistuksessa. Protestanttisiin maihin liittyi, kuten tunnettua, tiukka taloudenpito, joka sai ajan mittaan kasattua suuria pääomia joillekin porvarillisille piireille. Näillä pääomilla sitten aloitettiin teollisena vallankumouksena tunnettu ilmiö, joka vaurastutti etenkin protestanttiset maat.

Myös protestanttien periaate harjoittaa uskontoa kansankielellä oli hyvin strateginen päätös. Jotta kansankielisiä Raamattuja ylipäätään olisi, piti perustaa kirjapainoja, ja kirjapainoissa sitten painettiin muutakin kirjallisuutta, mikä aiheutti ensimmäisen informaation vallankumouksen. Jotta kansankielisiä Raamattuja osattaisiin lukea, oli lukutaito opetettava kansalle. Kun kansa näin pääsi kiinni aiemmin harvojen piirien sivistyksen syrjään, yhteiskuntien kyky tehdä innovaatioita kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti.

Talouden puolella tehtiin eräitä innovaatioita, jotka mullistivat talouselämän, vaikka nykyihmiselle ne tuntuvat eräiltä talouden itsestään selvimmiltä asioilta. Pankit mahdollistivat rahan säilyttämisen ja vaivattoman siirtämisen. Vakuutusyhtiöt toivat yrittäjille rohkeutta tehdä riskipitoisiakin liiketoimia. Velkaraha toi taloudenpitoon pitkäjänteisyyttä ja mahdollisti toimet, jotka alkaisivat tuottaa vasta ajan kuluttua. Nämä kaikki, sekä myös pörssi ja osakeyhtiö kasasivat ympäri Eurooppaa levinneitä pikkuruisia pääomia yhteen, ja suurina pääomina niitä sitten saatiin tuottamaankin paljon.

Kun yhteiskunnat vielä lisäksi muuttuivat vähemmän mielivaltaisiksi, saattoivat ihmiset ryhtyä itse päättämään omista asioistaan. Omistusoikeus, kansanvalta ja lakien kunnioittaminen olivat äärimmäisen tärkeitä instituutioita. Niiden voiman havaitsee parhaiten, kun vertaa toisiinsa Latinalaista Amerikkaa ja Anglo-Amerikkaa. Espanjan siirtomaissa oli paljon orjuutettavia ihmisiä ja paljon luonnonvaroja; Britannian siirtomaissa ei ollut kumpaakaan, mutta silti Yhdysvallat on tällä hetkellä rikas ja vakaa ja Etelä-Amerikka on köyhä, hajanainen ja täynnä kriisipesäkkeitä. Syy on se, että Latinalaisessa Amerikassa rikastuminen tapahtui ryöstämällä, orjuuttamalla ja törsäämällä luonnonvaroja, Pohjois-Amerikassa tekemällä työtä omalle itselleen, käyttämällä pääomia ja innovaatioita omaksi hyödykseen ja tietämällä, että kukaan ei voisi tulla ottamaan voittoja noin vain itselleen.

Vielä yksi Euroopan etu oli keskiluokkaistuminen. Keskiluokkaisilla ihmisillä on oma talous, josta pitää huolta ja heillä on mahdollisuus kouluttautua ja nousta korkealle, jos lahjoja riittää. On ollut koko yhteiskunnalle hyväksi, että lähes kaikki kansankerrokset voivat tuottaa älykkäitä ja menestyviä yksilöitä; vahvasti yläluokkaisessa yhteiskunnassa on hyvin pieni kerros, joka voi tällaisia kykyjä tuottaa. On ajan kanssa myös rikkaiden etu, jos he maksavat työntekijöilleen niin paljon, että nämä eivät joudu elämään kuin orjat.

Eivätkö nämä syyt kuulosta uskottavammalta selitykseltä Euroopan nousuun kuin se ainainen itseä syyllistävä hokema, että Eurooppa nousi, koska se ryöväsi muita? Käykää mielessänne läpi kaikkia nykyisen maailman menestyviä maita. Kaikki niistä ovat nousseet matkimalla Euroopan reseptiä: kilpailu, markkinatalous, nöyryys, tieteen soveltaminen, tiukka taloudenpito, kansanvaltaisuus, koulutus, pienet tuloerot. Ainoita poikkeuksia taitavat olla Persianlahden maat, joiden vauraus selittyy yksin sillä, että niillä on asukasta kohti valtavat öljyvarat.

Kun tämän oivaltaa, ei voi olla nauramatta vaivaantuneesti nykyiselle kehitysyhteistyölle. Eivät maailman kehitysmaat kehity sillä, että niille kipataan rahaa, ruokaa, aseita ja infrastruktuuria. Kehityksen on lähdettävä niistä itsestään, kuten se lähti 1500-luvulla kehitysmaa-Euroopassa. Ehkä länsimaat voisivat tarjota kehitysmaille aivoja: jos me ottaisimme ne jälleen poliittiseen kontrolliin, olisi olemassa joku päättävä taho, joka tietäisi mitä tehdä. Toinen vaihtoehto on jättää ne oman onnensa nojaan ja odottaa, että nuo aivot löytyvät jossain vaiheessa kehitysmaista itsestään. Ja kyllä ne löytyvätkin, sillä kriisioloissa yksilöillä on taipumusta pyrkiä sopeutumaan tilanteeseen. Nyt siihen ei ole tarvetta, koska elämä pyörii länsimaiden almuilla.

Mutta sitten päästäänkin kysymykseen: jos länsimaat kerran nousivat sisältä kumpuavalla voimalla, miksi ne nyt ovat laskussa? Miksi 2000-luvun ennustetaan olevan paluuta Kiinan johtamaan maailmaan, jossa tilassa maailma oli viimeksi 1700-luvulla?

Ensimmäinen syy on totta kai se, että Kiina on 1970-luvulta lähtien ollut nöyrä ja omaksunut näitä länsimaalaisia mullistavia instituutioita: markkinatalous jyrää, tiedettä suorastaan palvotaan, talous on rajusti ylijäämäinen, koulutukseen panostetaan, keskiluokkaistuminen on käynnissä. Poliittinen kilpailu ja kansanvalta ovat vielä saavuttamatta, mutta kenties jossain vaiheessa Kiina tulee näissäkin asioissa linjoillemme.

Toinen, tärkeämpi syy on se, että länsimaat ovat päästämässä irti menestyksensä avaimista. Merkittävintä on protestanttisen säästämisen kulttuurin kuoleminen. Länsi syöksyy talouskriisistä toiseen, ja kaikki rahoitetaan ottamalla velkaa. Julkiset ja yksityiset taloudet ovat olleet alijäämäisiä vuosien tai vuosikymmenien ajan. Velan kahleisiin joutuminen siirtää valtaa pois kansalta ylikansallisille, epädemokraattisille ja monesti täysin näkymättömille tahoille. Me uskomme oman liberaalin yhteiskuntamallimme olevan universaalisti paras mahdollinen. Poliittinen kilpailu on käytännössä kuihtunut, kun kansalaiset ovat tottuneet velkarahalla suoritettuun hemmotteluun, josta kukaan ei enää halua luopua, ja josta luopumista kukaan poliitikko ei näin ollen uskalla ehdottaakaan. Näyttää siltä, että nykyisin länsimaissa ei ole kuin yksi vaihtoehto: jatkaa yskivää menoa kohti kuilua, koska vaihtoehdot ovat poissulkeneet toisaalta mukavuudenhaluiset kansalaiset ja toisaalta tilanteesta hyötyvä rahaeliitti, jonka suurin yksikkö on tietenkin Kiina: länsimaiden alijäämän toinen puoli on Kiinan ylijäämä.

Samaan aikaan länsi on vajonnut itseinhoon. Me muistelemme kulttuurissamme tehtyjä vääryyksiä, siirtomaita, sotia ja tietenkin juutalaisten kansanmurhaa (ja samalla unohdamme, että kaikkina aikoina kaikki kulttuurit ovat syyllistyneet johonkin samankaltaiseen). Syyllisyydessämme sitten koemme, että meillä on velvollisuus käyttää muutenkin alijäämäisiä varojamme kehitysyhteistyöhön (joka ei toimi) ja maahanmuuttoon kolmannesta maailmasta (joka on ennen kaikkea eksponentiaalisesti kasvava menoerä, puhumattakaan sisäisestä turvallisuusuhasta). Alkukantaisten kulttuurien houkuttelu tänne ja niiden suvaitseminen täällä tietenkin vauhdittaa kuihtumistamme: kun yhä harvempi täällä asuva tunnustaa menestyksekkäät instituutiomme, on niiden tuhokin tietysti lähempänä.

Maahanmuuton ohella toinen vaaratekijä on kaikin puolin liberaali kulttuurimme. Arvojen puolella liberalismin ongelma on tasa-arvovaatimuksista syntynyt uranaisen rooli. Läntisissä yhteiskunnissa lapsiluvut ovat juuri naisen aseman parantumisen seurauksena laskeneet sille tasolle, jossa edessä on taantuminen, se kuuluisa kestävyysvaje. Lisäksi menestyvimpien naisten pieni lapsiluku johtaa koko populaation älykkyyden keskimääräiseen laskuun. Tasa-arvo voi olla kiva juttu, mutta jos sen väistämätön seuraus on demografinen itsemurha, kannattaako siitä tehdä niin pyhä periaate? Kukaan ei ole vielä tainnut keksiä, kuinka äitiys ja urakehitys yhdistetään tavalla, joka tyydyttää feministejä.

Talouden puolella liberalismi on saanut aikaan pysyvän epävarmuuden. Perheitä ei rohjeta perustaa, tai ainakaan lapsia ei hankita kahta enempää, jos on ainainen vaara jäädä työttömäksi. Tilanteessa, jossa yritykset määräävät valtioita, ei tilannetta edes voi muuttaa miksikään. Ainoa tapa saada työelämä vastaamaan sivilisaation vaatimuksia, on palata protektionismiin.

Amerikkalainen Thomas Cole maalasi 1830-luvulla kuvasarjan The Course of Empire, jota rakastaa jokainen sykliseen historiateoriaan uskova. Jokaisessa kuvassa on sama joensuisto: ensimmäisessä se on villissä tilassa, jossa elävät metsästäjät ja keräilijät; toisessa se on agraarisena idyllinä; kolmannessa uljaana kauppakaupunkina; neljännessä kauppakaupunki tuhoutuu barbaarien hyökätessä; viidennessä jäljellä ovat rauniot, mutta ei ihmisiä. Nuorissa Yhdysvalloissa Cole halusi varoittaa maamiehiään pyrkimästä imperiumiksi, pois agraarisesta idyllivaiheesta, koska imperiumia kohtaa aina, poikkeuksetta tuho.

Kun seuraa uutisia terrori-iskuista, maahanmuuttajien rettelöinnistä, hyvinvointiyhteiskuntien rapistumisista markkinoiden paineen alla ja Kiinan noususta maailmanvallaksi, onko kenenkään mielestä aivan typerä ajatus, että kaikki ne olisivat merkkejä siirtymisestä Colen kuvasarjan kolmannen kuvan tilanteesta neljännen tilanteeseen? Oikeastaan, onko yhtään merkkejä siitä, että olisimme jossain muussa vaiheessa?

Ilmeisesti lännellä on edessään se, mitä lännessä voi ihailla: auringonlasku. Minä en haluaisi yön vielä laskeutuvan lännen päälle, ja esimerkiksi juuri siksi minä näitä tekstejäni kirjoitan. Ratkaisut ongelmiin voidaan löytää vasta, kun ongelmat itse tiedostetaan.

Sinipunainen epäpyhä allianssi

On asia, joka ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua: maahanmuuttokriitikoita, jollaiseksi itseni lasken ennemmin käytännöllisistä kuin periaatteellisista syistä, syytetään tuon tuostakin maahanmuuttajien vastustajiksi, ulkomaalaisvihamielisiksi. (Tätä asiaa olen aiemmin käsitellyt tekstissäni Kritiikin luonne, jossa totesin havainnollisemmaksi termiksi maahanmuuttopragmaatikon.) Vaatimus integroitumisesta monikulttuurisuuden sijaan tulkitaan suvaitsemattomuudeksi. Erityisesti pakolaisten kohdalla tämä on erikoista: minusta on aivan selvää, että ihmiset, jotka pakenevat hätää, tulee vieroittaa siitä kulttuurista, joka hätää on heille toisaalla aiheuttanut.

Poliittinen korrektius, joka on työntänyt sormensa kulttuurimme joka soppeen, on ottanut erityisvarjelukseensa ulkomaalaiset ja erityisesti ei-länsimaalaiset ulkomaalaiset. Ideologioista poliittisesti korrektein on tietenkin monikultturismi, joka poliittista korrektiutta eniten vaatii ja on sillä tavalla mukava, että se antaa arvoa teoriassa kaikelle. Tavallaan on ihan ymmärrettävää, että ideologia, joka hymyilee ja nyökkäilee joka suuntaan, on pidetty, samalla tavalla kuin kiltti isoäiti, joka jakaa herkkuja ja joka ei koskaan lausu moitteen sanaa. Käytännössä monikultturismi on tietenkin yhtä suvaitsematon kuin mikä tahansa muukin ideologia, joka perustuu vain abstraktioille. Muuten se ei voisi vihata ja leimata vastustajiaan.

Jos niinä entisaikoina, joista ei ole kuin muutama vuosikymmen, kapitalistit ja sosialistit vihasivat toisiaan luokkasodan ja eturistiriitojen nimissä, niin nykyisenä aikana he ovat löytäneet yhteisen ihanteen: monikulttuurisuuden. Nykyisen ajan lasken alkaneen kylmän sodan päättymisestä 1980-luvun jälkipuoliskolla. Eikä olekaan mikään ihme, että Suomen historian ensimmäinen sinipunahallitus syntyi juuri vuonna 1987. Tällä hetkellä on meneillään seitsemäs vaalikausi tuon vuoden vaalien jälkeen. Näistä seitsemästä neljällä on ollut vallassa sinipunahallitus tai sen laajennettu versio, sateenkaarihallitus, vaikka vielä ensimmäisen sinipunahallituksen syntyessä kaikki suuntauksen osapuoletkin olivat sitä kohtaan hyvin skeptisiä.

Edellisessä tekstissä esittelin syitä, miksi jotkut tahot saattaisivat kannattaa monikulttuurisuutta: heikosti integroituvan ulkomaalaisväestön ongelmat tarjoavat kokonaisen elinkeinohaaran, jota poliittisen perustein työhön valitut tyhjäntoimittajat miehittävät tuomiopäivään asti ja nostavat palkkaa veronmaksajilta. Vastaanottokeskukset tarjoavat työpaikkoja ympäri maan, mutta työpaikat selittävät vain osan keskusten ympärillä pyörivästä rahasta. Ylläpito, mahdolliset vuokrat, palveluiden tarjoaminen ynnä muu tuo välillisesti runsaasti hyötyjiä keskuksista, joiden kokonaisvaikutus tälle maalle on negatiivinen. Ihmisoikeusjuristit saavat ratkoa loputtomiin ulkomaalaisten kokemia ongelmia, ja koko lystin maksavat tavalliset kansalaiset, joista mitätön murto-osa hyötyy tilanteesta mitenkään. Koko järjestelmän kruununa on tietenkin vähemmistövaltuutettu, linnanjuhlien kestovieras, median lellimä valtakunnanpyhimys, jonka asemaan pääsee nostamaan virkamiehen palkkaa, jos tuntee oikeat henkilöt; muodollisella pätevyydellä ei ole väliä. Ja kaikki siinä asemassa tehty työ on yhtä tuottavaa kuin peukaloiden pyörittely.

Voisi kuvitella, että oikeistopuolueissa, joissa on yleensä haluttu välttää rahojen käyttämistä typeryyksiin ja ylipäätään ajateltu tavallisen keskiluokkaisen ihmisen etua, tällainen touhu koettaisiin juuri sellaisena idioottimaisuutena kuin se on. Kuitenkin Kansallisessa Kokoomuksessa tapahtui ihmeellinen muutos, joka ajoittui juuri samoihin aikoihin kuin sen nousu pitkästä aikaa hallitukseen, tuohon ensimmäiseen sinipunahallitukseen. Tuure Junnilan kansalaisten oikeuksia puolustanut perintö hylättiin. Nykyään Kokoomuksessa vallalla on meininki, jonka huippuna Alexander Stubb sanoo hampaat loistaen, että Etelä-Euroopan leväperäisten maiden tukeminen miljardeilla, satojen miljoonien vuotuinen nettomaksuosuus EU:ssa ja vallan siirtäminen kansalta Brysselin byrokraateille on maksamisen arvoinen hinta siitä, että ihmiset ja tavarat saavat liikkua vapaasti.

Oikeistopuolueiden muutos johtuu siitä, että enää ne eivät ole keskiluokan vaan yläluokan edunvalvojia. On ihan selvää, etteivät heikkojen euromaiden tukeminen, nettomaksu EU:lle, EU:n liittovaltiokehitys tai monikulttuurisuus ole hyödyksi keskiluokalle. Sen sijaan ne ovat uudelle aristokratialle oikein suureksi hyödyksi. Herroista olisi ollut ikävää, jos heidän pankkejaan ei olisi pelastettu Kreikan konkurssilta. Alkuperäinen ”tavoite”, kreikkalaisten ihmisten auttaminen heidän hädässään, ei ole vähäisimmässäkään määrin toteutunut. Eihän se oikeasti ollut tarkoituskaan.

Monikulttuurisuus takuulla nähdään ökypiireissä puhtaasti positiivisena ilmiönä. Siinä on taustalla aivan selvä logiikka. Jos maahan tulee jatkuvalla syötöllä lisää väkeä, mitä muun muassa Jyrki Katainen kannattaa, kasvaa työvoiman tarjonta. Kysynnän pysyessä ennallaan tarjonnan kasvu johtaa hintojen laskuun, kuten markkinatalouden peruslaki sanoo. Työvoiman tarjonnan lisääntyminen laskee työn hintaa: silloin rikkaat työnantajat voivat palkata ihmisiä töihin pienemmällä kustannuksella. Työntekijän tekemän työn arvo on aina suurempi kuin hänen palkkansa, koska muuten hänet irtisanottaisiin; kun palkka laskee mutta työn arvo pysyy ennallaan, kasvaa työnantajan voitto.

Mutta ihmiset eivät ole aivan samankaltaisia hyödykkeitä kuin perunat, matkapuhelimet tai huonekalut, jotka kaikki menevät kaupaksi, kun hintaa tarpeeksi alennetaan. Ihminen ei mene töihin hinnalla millä hyvänsä, eli kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa. Tähän vaikuttaa kaksi asiaa: useimmissa maissa on käytössä sosiaaliturvajärjestelmä, jolloin joskus ihmisen on edullisempaa olla työtön kuin tehdä töitä (kuten pelkällä ruokapalkalla); lisäksi työ ei ole ihmisen ainoa elinkeino: köyhyyteen suistuneet ihmiset ajautuvat monesti rikollisuuteen eli alkavat siirtää rikkaampien omaisuutta itselleen antamatta heille työpanostaan. Työnantajat eivät hyödy siitä, jos maahan muuttaa lisää suomalaisia, jotka ovat tottuneet korkeaan elintasoon ja tyytyvät ennemmin sosiaaliturvaan kuin ruokapalkkaan. Sellaisella maahanmuutolla ei olisi juurikaan vaikutusta työn hintaan, mutta sen sijaan se lisäisi rikollisuutta ja rikkaiden verokuormitusta.

Toista on, jos maahan muuttaa runsain mitoin väkeä kehitysmaista. Nämä ihmiset ovat valmiita tekemään töitä matalallakin palkalla, koska heidän mittapuillaan se on paljon ja koska pelkästään vakaat yhteiskunnalliset olot ovat heistä monille ylellisyyttä; näin palkat aloittavat jatkuvan laskukierteen. Jos nämä ihmiset pysyvät erilaisina eli lisäävät monikulttuurisuutta integroitumisen sijaan, heillä ei ole juurikaan edellytyksiä nousta säätykierrossa. He syrjäytyvät omiin ghettoihinsa ja jäävät pysyväksi ulkomaisperäiseksi proletariaatiksi, joka kilpailee kotimaisen proletariaatin kanssa. Kotimainen proletariaatti huomaa, ettei saa mistään töitä, koska ulkomaisperäinen proletariaatti polkee työn hintaa, ja väestöryhmien välit kiristyvät. Veronmaksuhalut vähenevät, koska veroista väistämättä menee osa toiselle väestöryhmälle. Tällöin sosiaaliturvan heikentäminen ei ole poliittisesti mahdotonta, se heikkenee ja työn hinta laskee entisestään. Pimeän ja harmaan työn tekeminen lisääntyy, mikä edelleen vauhdittaa yhteiskunnan alasajoa; lopputulos on jonkinmoinen libertarismi, jossa väestöryhmät muodostavat muodollisen valtion sisälle omia yhteiskuntia, joissa ei tarvitse olla tekemisissä muiden kuin ”omiensa” kanssa.

Voiton tästä kaikesta keräävät rikkaat, jotka maahanmuutolla ja monikulttuurisuudella suorittavat valtaisan sisäisen devalvaation eli Kiina-ilmiön siirtämisen länsimaiden sisälle. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvamisesta he eivät kärsi, koska jo hyvissä ajoin ennen sen alkua he linnoittautuvat omiin yksikulttuurisiin luksuslähiöihinsä, jollaisia voi esimerkiksi Yhdysvalloissa ihailla.

Tällaisilla ”oikeisto”puolueilla ei ole ollut ehdotonta valtaa vielä missään. Siksi ne ovat liittoutuneet ovelasti sosialistien kanssa. Sosialistit saavat virkansa, he saavat esiintyä hyvinä, suvaitsevaisina ja utilitaristisina ihmisinä ja leikkiä vähentävänsä ihmiskunnan kärsimystä. Kapitalistit keräävät hyödyn omiin kukkaroihinsa. Kumpikin voittaa, niin virka- kuin rahaeliittikin.

Mutta siihen voittajat rajoittuvatkin. Kaikki muut ovat häviäjiä, niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin. Suomalaiset saavat turvattoman arjen, kovemmat työmarkkinat ja epävarmemman elämän. Ulkomaalaiset, joista osa pakenee tänne saadakseen paremman elämän, joutuvat välineen rooliin: heidän tehtävänsä on tuottaa monikulttuurisuutta, sopeutumisen sijaan olla ongelma ja markkinatuote. Vain siksi, että toiset haluavat käyttää heitä esimerkkinään omasta suvaitsevaisuudestaan ja toiset maksimoimaan voittonsa. Luuleeko kukaan, että valtaosa maahanmuuttajista haluaa olla mieluummin erilaisuusmannekiineja kuin tavallisia jäseniä yhteiskunnassa?

Ja kuten alussa mainitsin, tällaisen epäpyhän allianssin vastustajat, kuten minä, leimataan joka taholta ulkomaalaisvihamielisiksi. En ole vihamielinen ketään kohtaan ulkomaalaisuuden tai minkään muunkaan yksilöstä riippumattoman asian vuoksi. Minä olen vihamielinen sinipunavoimia kohtaan, koska he ovat suuttumukseni omalla toiminnallaan ansainneet. He ovat niitä, joille ulkomaalaiset ovat tykinruokaa. Silti he ovat nykydoktriinin mukaan ”hyviä”.

Kulttuurien kohtaamisia

Kulttuurit voivat ja ovat aina kohdanneet jollakin kolmesta mahdollisesta tavasta: assimilaatio, segregaatio ja akkulturaatio. Assimilaatio tarkoittaa sulautumista: siinä toinen kulttuureista katoaa jälkiä jättämättä, kun ihmiset sulautuvat toiseen, vahvempaan kulttuuriin. Sitä on tapahtunut esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa sekä useissa suurissa kansallisvaltioissa, jotka pyrkivät eroon hankalista vähemmistöistään. Segregaatio tarkoittaa eristämistä: kulttuurit eristetään toisistaan ja niiden väliset kanssakäymiset minimoidaan. Tätä on tapahtunut esimerkiksi apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, Israelin ja Palestiinan rajaseuduilla sekä Euroopan suurkaupunkien maahanmuuttajalähiöissä. Akkulturaatio taas on kulttuurien muotoutumista yhdeksi uudeksi yhtenäiseksi kulttuuriksi. Sitä on tapahtunut esimerkiksi antiikin imperiumeissa, Pohjois-Amerikassa 1800-luvulla sekä pienessä mittakaavassa kaikkien kulttuurien raja-alueilla. Maahanmuuttokeskustelussa paljon käytetty sana integraatio on assimilaation ja akkulturaation yhteinen yläkäsite yksittäisten ihmisten mittakaavassa.

Ne eurooppalaiset tahot, jotka pitävät monikulttuurisuutta rikkautena, eivät ilmeisesti tunne tätä kulttuurien historian perustavanlaatuista seikkaa. Eurooppaan suuntautuvaa maahanmuuttoa ei selkeästikään pyritä ottamaan vastaan assimilaatiolla, koska tulijan oman kulttuurin ja uskonnon vaalimista pidetään niin arvokkaana, että siihen on koettu tarvetta käyttää jopa veronmaksajille otettua velkaa. Segregaatio on ollut kovin yleistä, mutta siihen ei tunnuta olevan tyytyväisiä: ainakin köyhiä ja muusta yhteiskunnasta eristyneitä lähiöitä, joihin pelastuslaitoskaan ei aina uskalla mennä ilman poliisisaattuetta, pidetään suurena ongelmana, ja paljon on puhetta maahanmuuttajien sopeuttamisesta.

Se, että monikulttuurisuus on rikkautta, tarkoittaa siis mitä ilmeisimmin sitä, että akkulturaatio on hyvä asia. Se vain on hyvin vaikeasti järjestettävä asia. Jos maahanmuuttajia kohdeltaisiin kuten Yhdysvalloissa, eli annettaisiin vastuu menestymisestä heille itselleen, he todennäköisesti assimiloituisivat. Nykyinen menetelmä, että yhteiskunta avustaa muuttajia toimeentulossa ja kannustaa heitä säilyttämään oman kulttuurinsa, taas on johtanut segregaatioon, koska monista köyhistä maista tulevat muuttajat saavat kotimaihinsa nähden mukavat oltavat, vaikka eivät tekisi yhtään mitään sopeutumisen eteen, ja siksi motivaatio sopeutumiseen on löydettävä jostain muualta. Kantaväestöllä taas ei ole mitään tarvetta tai halua sopeutua muuttajiin. Eikä Suomessa, joka on jo asuttu, voi suorittaa samaa kuin 1800-luvun Pohjois-Amerikassa, ottaa sekalainen sakki kaikista mahdollisista kulttuureista muokkaamaan uutta yhtenäiskulttuuria.

Toisaalta monikulttuuria kannattavat tahot eivät ole ikinä yksiselitteisesti kertoneet, mitä nimenomaista he haluavat muista kulttuureista ja mitä he sillä haluavat korvata. Onko eksoottinen musiikki ja ruoka yhtä tervetullutta kuin rituaalinen väkivalta, uskonnollinen kiihkoilu ja keskiajasta muistuttava hallintojärjestelmä?

Minä pidän esimerkiksi islamilaisessa kulttuurissa negatiivisina piirteinä muun muassa rituaalista väkivaltaa, joka elämänalueelle tunkevaa uskonnollista ideologiaa ja epätasa-arvoista oikeuskäsitystä. Toivon, että tulevaisuudessakin lapsien silpominen on kiellettyä, kriittinen politiikka sallittua ja naisilla lupa kulkea hiukset paljaina. Sen sijaan ilahtuisin kovasti, jos nykyaikaisen suomalaisen arkkitehtuurin korvaisi se tyyli, jolla esimerkiksi Alhambran ja Alcazarin palatsit Andalusiassa on rakennettu. Kyllä siis minustakin löytyy pieni sisäinen orientalisti, romantikko kun olen.

Arkkitehtuurin, ruokakulttuurin, musiikin ja vaikka raittiuden tuominen islamilaisesta kulttuurista Eurooppaan onnistuu oikein hyvin orientalistien keinoilla, joita 1800-luvulla menestyksellä käytettiin. Ei kulttuurien hyviä puolia omaksuakseen tarvita maahanmuuttoa. Onko ”monikulttuurisuus-on-rikkautta”-maahanmuutolla islamilaisesta maailmasta saatu vielä yhtäkään uutta Alhambraa rakennettua Eurooppaan? Ei minun tietääkseni. Sen sijaan rituaalinen väkivalta, uskonnollinen fanaattisuus ja sharia-laki ovat jo ilmaisseet täällä olemassaolonsa. Onko maahanmuutto siis onnistunut? Olemmeko nyt rikkaampia? Vai olemmeko epäonnistuneet?

Vai onko akkulturaatio sittenkään monikultturistien tähtäimessä? Lähestytään asiaa esimerkin kautta. Islamin ja profeetta Muhammedin loukkaamisesta käydyt oikeusistunnot ja mellakat alkavat olla jo sen verran yleisiä, etteivät ne enää jaksa kiinnostaa suurta yleisöä. Samaan aikaan profeetta Jeesuksen loukkaamisesta johtuvat oikeusjutut hämmästyttävät poissaolollaan, vaikka pilkkaajilta suojassa ei hänkään ole. Vieraiden kulttuurien erityisvarjelus herättää epäilyksiä, ovatko vallanpitäjien mielestä vieraat kulttuurit omaamme arvokkaampia.

Jos näin on, siitä voisi päätellä, että monikultturistit ovat itse asiassa sitä mieltä, että paikallisen kulttuurin väistyminen muiden kulttuurien tieltä on toivottavaa, mutta että sitä ei saa sanoa ääneen. Jotkut uskovat, että tässä taustalla vaikuttaa salaliitto, jonka pyrkii muuttamaan Euroopan islamilaiseksi, Eurabiaksi, josta länsimaalainen kulttuuri kuolisi. Suhtaudun yleensäkin skeptisesti salaliittoteorioihin, mutta kaikista tämä tuntuu minusta kaikkein kauimpaa haetulta, eikä vähiten siksi, että niin monet tahot Euroopassa olisivat sen ohjauksessa (mikä väistämättä paljastaisi sen). Ja miten esimerkiksi vihreät ja vasemmistolaiset, liberalismia autoritaarisuuteen asti kannattavat tahot, voisivat samalla kannattaa patavanhoillisen kulttuurin invaasiota?

Ei, luulenpa, että kyse on siitä, että monikultturistit eivät yksinkertaisesti ymmärrä asioita. He eivät tunne historiaa, he kuvittelevat kaikkien ihmisten olevan yhtä hyväntahtoisia kuin he, he luulevat kaikkien pohjimmiltaan kannattavan liberaalia maailmankatsomusta. Tai sitten on niin kuin olen jo jonkin aikaa epäillyt: kaipuu monikulttuuriin on alitajuista antipatiaa länsimaisen kulttuurin moderneja piirteitä kohtaan.

Mutta mikä kaikkein tärkeintä, monikultturistit hyötyvät nykyisestä tilanteesta, ja se jos mikä estää heitä avaamasta silmiään. Hankkimalla Suomeen vähemmistöjä, joita he eivät assimiloi mutta joiden eivät myöskään halua segregoituvan, he luovat itselleen ja ystävilleen loputonta tarvetta esimerkiksi vähemmistövaltuutetun, monikulttuuriasiantuntijan ja vastaanottokeskushenkilöstön virkoihin. Niissä asemissa he voivat tehdä mitä tykkäävät ilman tulosvastuuta, he saavat seminaarikutsuja, he saavat apurahoja rasismitutkimuksiin, he vuokraavat kiinteistöjä vastaanottokeskuksiksi, he avustavat tuomioistuimissa rasismista valittavia ja rikoksia tehneitä ulkomaalaisia, he pääsevät mediaan esittelemään omaa eettisyyttään ja työtään heikkojen parissa, jotkut saavat joka vuosi kutsun linnanjuhliinkin. Lisäksi heidän poliittiset puolueensa, yleensä vasemmistossa, saavat syrjäytyvistä tulokkaista uutta, uskollista äänestäjäkuntaa. Miksi ihmisyksilö ryhtyisi vastatoimiin, jos järjestelmä antaa hänelle tällaisia etuja? Itsekin miettisin kahteen kertaan. Kiistaton tosiasia on, että niillä, joille monikulttuurisuudesta johtuvat ongelmat ovat elinkeino, ei ole kannustinta hoitaa monikulttuurisuudesta johtuvia ongelmia olemattomiin, päinvastoin.

Lisäksi he tietävät, että ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä, on tapahtunut jo vastareaktio, joka hoitaa heidän maton alle lakaisemansa ongelmat pois päiväjärjestyksestä. Suomessa vastareaktio on jo alkanut, mutta se taisi tapahtua vähän liian aikaisin. Eva Biaudet’sta olisi varmaan hauskaa loikoilla eläkeikään asti mitään tuottamattomassa suojavirassaan, vasta sitten hänen vähemmistövaltuutetun toimistonsa voi lakkauttaa tarpeettomana verorahojen haaskuuna.

Kritiikin luonne

Käsitteissä määrittelin maahanmuuttokriittisyyden seuraavasti:

Maahanmuuttokriittisyys tarkoittaa nimensä mukaisesti kriittistä suhtautumista maahanmuuttoon ja siihen liittyviin käytäntöihin. Kriittisyys tarkoittaa asioiden asettamista kontekstiinsa ja kyseenalaistamista, ei vastustamista. Samaan tapaan kuin kirjallisuuskriitikko ei vastusta kirjallisuutta, myöskään maahanmuuttokriitikko ei vastusta maahanmuuttoa. Tiedän, että erityisesti eräät vasemmistolaiset paheksuvat tätä termiä ja laittavat sen aina lainausmerkkeihin, ilmeisesti koska he uskovat tai haluavat uskoa maahanmuuttokriittisten olevan sisimmässään jotain muuta. Se heille sallittakoon, mutta käsite tällaisenakin on hyvä olla olemassa, sillä eihän maahanmuutto voi olla maailman ainoa asia, johon ei voisi suhtautua samalla kriittisellä tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin.

Suomessa vaikuttaa nykyään poliitikkoja, jotka ainakin minusta vaikuttavat maahanmuuttokriitikkovastaisilta. Heitä ovat näkyvimmin Vasemmistoliiton nuoret aktiivit Li Andersson ja Dan Koivulaakso. Huomattavan suuren osan ajastaan he käyttävät maahanmuuttokriitikoista puhumiseen, he esimerkiksi kirjoittivat Mikael Brunilan kanssa kirjan Äärioikeisto Suomessa, jossa muun muassa monet Perussuomalaisten kansanedustajat ja valtuutetut niputetaan joukkoon, johon historiallisesti on laskettu myös Adolf Hitler, Benito Mussolini ja Francisco Franco.

Eräässä radiohaastattelussa loppuvuodesta 2012, joka valitettavasti on jo poistettu Yle Areenasta, herra Koivulaakso ilmoitti (kun ei sitä kuulijoille voinut eleillä ilmaista) sulkevansa sanan maahanmuuttokriitikko aina lainausmerkkeihin (ja tämä tapa toistuu yllä olevan linkin takana olevassa esittelyssä). En oikein ymmärrä, miksi hän tekee niin. En keksi kuin kaksi vaihtoehtoa: joko hänen mielestään maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvat ovat huijareita, tai hänen mielestään kukaan ei voi oikeasti olla kriittinen maahanmuuttoa kohtaan. Se, että joku olisi maahanmuuttoa kohtaan kriittinen ihan rehellisesti, kriittisyyden itsensä vuoksi, ei näin ollen ole vaihtoehto.

Ehkä hän on ymmärtänyt kritiikin eri tavalla kuin minä olen. Minusta kritiikki ja kriittisyys ovat puhtaasti positiivisia asioita. Mikään asia ei muutu paremmaksi ilman sen kriittistä tarkastelemista. Esimerkiksi demokratia on vain keino kuulla kritiikkiä. Demokratia ilman kritiikkiä on yhtä hyödyllinen asia kuin kansanedustaja ilman aivotoimintaa.

Yleiskielessä kritiikki on saanut negatiivisen latauksen, koska kritiikki käytännössä on negatiivisten asioiden etsimistä ja osoittamista. On kuitenkin pikkulapsen tasoista loukkaantua kritiikistä, koska kritiikin tarkoitus ei ole syyttää, vaan tehdä paremmaksi.

Tämä on kritiikkiä: ”Tuo olisi näin parempi.”

Tämä ei ole kritiikkiä: ”Tuo on huono.”

Koivulaakso tarkoittaa, että maahanmuuttokriittiset ovat vihan vallassa toimivia rasisteja, jotka vain naamioivat rasisminsa siistimpään ilmaisuun. Juuri niin kirjan esittelyssäkin väitetään.

Tarkastellaanpa tätä problematiikkaa tarkemmin. Koivulaakso ja Andersson eivät fysiikan lakien mukaan voi tietää täysin varmasti, mitä ajatuksia esimerkiksi Jussi Halla-ahon aivoissa liikkuu. On täysin mahdollista, että hän on rasisti, joka peittelee oikeita ajatuksiaan. On niin ikään mahdollista, että Koivulaakso ja Andersson ovat rasisteja, jotka peittääkseen rasisminsa esittävät poliittisesti täysin päinvastaisia, jotta totuus ei kävisi kenenkään mielessä. Mutta näitä asioitahan ei voi kukaan muu tietää kuin asianosaiset itse.

Jussi Halla-ahon ajatuksista me ulkopuoliset voimme päätellä vain siitä, mitä hän sanoo ja kirjoittaa. Tiedämme, että poliisi ja syyttäjä (ja totta kai myös vasemmistonuoremme) ovat käyneet täikammalla koko Halla-ahon blogin läpi etsiessään sieltä rasismia, josta hänet haastaa oikeuteen. Ainoa, mikä löytyi, oli juttu somalien kansallisista, ehkä suorastaan geneettisistä erityispiirteistä, mutta sekin oli provokaatio, mukaelma Kaleva-lehden vastaavaan, suomalaisia käsittelevään pääkirjoitukseen.

Tietenkin on mahdollista, että Halla-aho ajattelee somaleista oikeasti niin. Tätäkään me ulkopuoliset emme voi tietää. Halla-aho ilmaisi kyseessä olevan silkka provokaatio, joka koettelee sitä, onko samanlainen lausunto laillinen suomalaisista mutta laiton somaleista. Koska ei ole mitään näyttöä siitä, että väitteen tarkoitus olisi eri kuin mikä Halla-aho itse sen sanoi olevan, on kai näytön puutteessa ja syyttömyysoletuksen mukaan todettava, että Halla-aho ei ole rasisti, vaikka kyseinen hänen kirjoittamansa lause olikin rasistinen. (Ihan varmuuden vuoksi väännän tämän heti rautalangastakin: rasististen asioiden sanominen tai kirjoittaminen ei aina ole osoitus sanojan tai kirjoittajan rasistisuudesta; kuka tahansa voi laukoa väitteitä uskomatta niihin hetkeäkään.)

Vastaavasti, koska Halla-aho sanoo olevansa maahanmuuttokriitikko mutta ei maahanmuuttovastainen, on pakko arvella Halla-ahon suhtautuvan maahanmuuttoon nimenomaan kriittisesti, ei vastaisesti. Haluaisin tietää, mihin lähteeseen perustuvat ne lukemattomat kirjoitukset, joissa Halla-ahon rasistisuus esitetään faktana.

Maahanmuuttoon voi suhtautua neljällä tavalla: myönteisesti, välinpitämättömästi, kriittisesti ja vastaisesti. Mielestäni vain kriittinen suhtautuminen on järkevää. Välinpitämättömyys on joskus hyvä asia, mutta mielestäni poliitikko ei voi olla välinpitämätön yhteiskunnallisia ilmiöitä kohtaan, arvoja kohtaan kylläkin. Myönteisyys ja vastaisuus ovat vastakkaisia, mutta yhtä dogmaattisia ajattelutapoja, eikä niillä pitäisi olla mitään sijaa päätöksenteossa.

Katsotaanpas. Maahanmuutto koostuu ihmisistä. Ihmiset ovat karkeasti jaotellen joko hyviä tyyppejä, ihan ok -tyyppejä, huonoja tyyppejä tai aivan hirviömäisiä tyyppejä. Maahanmuuttomyönteinen toivottaa heistä jokaisen tervetulleeksi maahan. Maahanmuuttovastainen jättää kaikki rajojen ulkopuolelle. Maahanmuuttokriitikko toivottaa hyvät ja ihan ok -tyypit tervetulleiksi, mutta jättää huonot ja aivan hirviömäiset tyypit rajojen ulkopuolelle. Välinpitämätön ei piittaa mistään.

En ole koskaan, missään yhteydessä, saanut sellaista käsitystä, että Halla-ahon mielestä kaikki nämä tyypit tulisi jättää rajojen ulkopuolelle. Päinvastoin, sangen monessa yhteydessä hän on korostanut juuri sitä ajattelutapaa, jonka yllä määrittelin maahanmuuttokriittiseksi toiminnaksi, esimerkiksi täällä ja täällä. Edes Dan Koivulaakso ei ole löytänyt maahanmuuttovastaisuutta, koska silloinhan hän olisi asian nostanut esille. Miksi Halla-aho siis on valtakunnan puolivirallinen demoni ja sylkykuppi?

Syytin alussa Koivulaaksoa ja Anderssonia maahanmuuttokriitikkovastaisiksi. Heillä tuntuu olevan juuri tuo dogmaattisen vastustamisen periaate maahanmuuttokriitikkoja kohtaan. He vastustavat, eivät kritisoi. He leimaavat ja haluavat syrjäyttää päätöksenteosta. He eivät kerro maahanmuuttokriitikoille, mikä heidän sanomansa asia on väärin tai virheellinen. En ole kuullut heidän suunnaltaan mitään oikeaa kritiikkiä maahanmuuttokriittisiä kohtaan, pelkästään hyökkäyksiä olkiukkoja vastaan.

Koska ajatuksenluku ei ole mahdollista, enkä voi tietää totuutta Halla-ahon rasistisuudesta, en saa myöskään tietää, mihin Koivulaakso ja Andersson todella pyrkivät. Voin vain esittää arvauksia.

Ehkä he dogmaattisesti uskovat maahanmuuton, niin hyvien kuin aivan hirviömäistenkin tyyppien, saavan aikaan utooppisen, paremman maailman. He eivät osaa perustella uskoaan mitenkään, niin kuin uskoa yleensäkin on mahdotonta perustella. Mutta samalla he ymmärtävät, että Halla-ahon kriittinen, rationaalinen ja pragmaattinen linja on uhka heille ja heidän utopialleen, koska se väistämättä tulee syömään heidän kannatustaan ja vähentämään heidän poliittista valtaansa. Juuri vasemmiston perinteinen äänestäjä kun on se, jolle huonojen ja aivan hirviömäisten tyyppien maahanmuutosta on eniten haittaa.

Kun he tietävät, että asiallisessa keskustelussa he voivat vain hävitä, jää heille vain yksi ase: pelottelu. He yrittävät vakuuttaa loput äänestäjänsä siitä, että kriitikot ovat oikeasti Hitlerin, Mussolinin ja Francon ihailijoita, joiden valta tarkoittaisi kansanmurhaa, totalitaarisuutta ja maailmansotaa. Näin äänestäjät pelästyisivät eivätkä uskaltaisi lukeakaan niitä tekstejä, joiden luulevat tihkuvan vihaa, mutta jotka todellisuudessa saisivat heidät ymmärtämään sen, mitä haittaa huonojen ja aivan hirviömäisten tyyppien maahanmuutosta voi olla.

Joka ei usko tätä teoriaa, voi edes hetken miettiä erästä kiintoisaa asiaa. Halla-aho joutui lokakampanjan kohteeksi pyrkiessään eduskuntaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, ja lokaa on satanut pitkin matkaa siitä pitäen. Samaan aikaan Turussa on vaikuttanut eräs Olavi Mäenpää, kunnallispoliitikko jo 1990-luvulta, joka on saanut eduskuntavaaleissakin huomattavia äänimääriä. Kuten Mäenpään lausunnot todella selkeästi osoittavat, hän ei ole kriitikko vaan vastustaja, aivan varmasti tiukkojenkin määritelmien mukaan rasisti. Jos vasemmistolaiset vastustavat rasismia, eivätkä kritiikkiä, miksi Mäenpää ei ole saanut kymmenen kertaa enemmän lokaa niskaansa kuin Halla-aho? Miksi kirjan pääosassa ovat Halla-aho ja muut perussuomalaiset, ei Mäenpää? Siksi, että hän ei ole uhka. Häntä ei pelätä. Halla-ahosta on maalattava pelottava kuva, koska jos hänen teesejään lähestyy avoimin mielin, ne nappaavat.

Tässä pelottelussa vasemmistolaiset tietenkin takertuvat sanaan kriittinen. Koska sen voi ymmärtää negatiivisena suhtautumisena, he saavat tyhmimmän uskomaan, että Halla-aho on itsekin ilmaissut olevansa maahanmuuttajia vastaan. Lisätukea pelottelulleen he saavat siitä Halla-ahon mielestäni turhan epädiplomaattisesta kirjoitustyylistä, jonka voi vahingossakin ymmärtää väärin, etenkin kun väkevimpiä lauseita irrotellaan konteksteistaan.

Niinpä olisi ehkä valittava sana, joka ei jätä niin paljon tulkinnanvaraa. Miten olisi maahanmuuttopragmaatikko? Sellainen minä ainakin olen, ja niin varmasti on suurin osa meistä, jotka äänestivät maahanmuuttokriittisiä ehdokkaita. Sen voi melkein todistaakin pelkällä päättelyllä: kuka uskoo, että vaalikaudella 2007 – 2011 yksin Helsingissä oikeiden rasistien määrä olisi kasvanut noin seitsenkertaiseksi? Kyllä taustalla on silloin pakko olla jotain muutakin kuin muukalaisvihaa, nimittäin aitoa pragmaattisuutta. Joku kun saattaa pitää ongelmana esimerkiksi sitä, että Helsingin vain kahdeksanprosentin suuruinen maahanmuuttajaväestö vastaanottaa yli neljänneksen toimeentulotuista. Miksi kukaan ei pitäisi? Mitä sanoo vasemmistoduomme?

Hyvä Dan Koivulaakso ja hyvä Li Andersson. Jos luette tämän tekstin, niin voisitte harkita tätä nöyrää pyyntöäni: voisitteko kirjoittaa vastineen Perussuomalaisten Nuivalle vaalimanifestille, sellaisen jossa yhtä yksityiskohtaisesti käytäisiin läpi se, millainen maahanmuuttopolitiikka Suomella pitäisi mielestänne olla? Minun on vaikea luopua yllä esittämästäni teoriasta koskien teidän motiivejanne, jos ette vaikuta edes yrittävän vastata minun kannattamaani linjaan tarjoamalla toista, parempaa ja perustellumpaa.

On pitemmän päälle rasittavaa keskustella henkilöistä, olivat he kuinka kiihottavan äärioikeistolaisia hyvänsä. Riidelkööt asiat, niin ihmisten ei tarvitsisi.