Läpi
koko ihmiskunnan historian on toistunut hyvin vahvasti sama kuvio: lapset ovat
perineet vanhemmiltaan maailman ja yhteiskunnan, joka on ollut parempi kuin se,
minkä vanhemmat perivät. Tässä asiassa on yllättävän harvoja poikkeuksia. Niitä
tarjoavat romahtaneet kulttuurit, kuten mayat ja pääsiäissaarelaiset, jotka
hiljaa huomaamattaan tuhosivat oman kulttuurinsa elinolosuhteet ja siten myös
kulttuurinsa.
Suomessa
tällaisia kausia ovat olleet esimerkiksi 1600-luvun nälkävuodet, mutta nekin
poikkeavat olennaisella tavalla mayoista ja pääsiäissaarelaisista: suomalaiset
eivät hallinneet ilmastoa, mistä nälkävuodet johtuivat, eikä kyseessä siis
ollut mikään asia, minkä ihmiset olisivat tehneet väärin. Tilanteesta myös selvittiin.
Vaikka kolmannes Suomen väestöstä menehtyi, koko kulttuuri ei romahtanut, ja
edelleen sen jatkumo on täällä aistittavissa.
Melkein
jokainen sukupolvi, joka on perinyt huonomman maailman kuin vanhempansa, on
elänyt oman kulttuurinsa huippukautta tai heti sen jälkeisiä hetkiä. Näin
saattaa olla myös minun sukupolvellani, joka on perinyt mittavasti suuremmat
ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat kuin vanhempieni sukupolvi.
Kun minun vanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä olen nyt, ei maailma ollut
hukkua jätteisiin, eivät yhteiskunnat olleet tiukasti velkakahleissa, eikä
Suomi ollut matkalla kohti etnisesti ja kulttuurillisesti sekalaista
painekattilaa, jossa jännitteitä ratkotaan samalla tavalla kuin Pariisin,
Lontoon ja Malmön lähiöissä nykyään.
Siitä,
että itse olen saamassa tällaisen maan, en voi tietenkään syyttää yksin omia
vanhempiani. Kuitenkin tämä tilanne saa minut kyseenalaistamaan koko käsitteen
”isänmaa”. Rakkaus, jota sitä kohtaan on tunnettu, on perustunut juuri siihen uskoon
ja toivoon, että tuo maa on hyvä ja vielä kaiken aikaa matkalla kohti parempaa.
Kuka ei rakastaisi maata, jossa on sekä oma menneisyys että tulevaisuus?
Vaan
mistä minä löytäisin rakkauden maahan, jonka olen nähnyt rapistuvan itseäni
vanhempien käsissä? Miksi minä haluaisin ottaa siinä maassa ohjakset ja siivota
sotkut, jotka minulle jätetään? Miksi en sanoisi itseäni vanhemmille: ”Te
tuhositte maan, korjatkaa se myös!”
En
voi kuin kadehtia esimodernin ajan eurooppalaisia. He saattoivat tällaista menoa
nähdessään pakata laukkunsa ja lähteä etsimään elämäänsä Amerikasta,
Australiasta tai vaikka Siperiasta. Pelko siitä, että vanhuuden turva
äänestäisi jaloillaan älyttömyyksiä vastaan, esti vanhempia pelleilemästä
lastensa kustannuksella. Sen sijaan paavolipposet, mattivanhaset ja
jyrkikataiset postmodernina aikana tietävät, etteivät heidän elättäjänsä voi
paeta enää minnekään heidän kaltaisiaan päättäjiä, ja kokevat siksi voivansa
käyttää elämänsä yhteiskunnallisiin kokeiluihin. Ja nuo kokeilut vaikuttavat
eniten niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan pääse esittämään niille vastalausettaan,
eivät tietenkään päättäjiin itseensä.
Kun
isänmaallisuus kohdistuu nimenomaan valtioon, en minä koe olevani vähääkään
isänmaallinen. Olen syvästi katkeroitunut sitä menneisyyttä kohtaan, mikä
sisältyy sanaan ”isänmaa”. Protestoin sitä vastaan, ja kysynkin, miksi
ihmisyksilön, jolla on suuntana vain tulevaisuus, olisi ankkuroitava itsensä
isiinsä, menneisyyteen? Jo lähtökohtaisesti parempi asenne olisi suuntautua
omiin lapsiinsa, isänmaan sijaan lapsien maahan.
Mitään
muuta minä en toivo kuin että voisin löytää sen maan, joka olisi minun
lapsilleni paras paikka kasvaa, elää ja jatkaa sukua eteenpäin. Parasta olisi,
jos tuo maa voisi olla juuri isänmaa. Mutta, kun ne, jotka isänmaata johtavat,
tuntuvat elävän kuin viimeistä päiväänsä, jälki on sen mukaista.
Miten
loistavaa olisikaan, jos kaikki Suomen alle 30-vuotiaat voisivat muuttaa
lapsiensa maahan ja jättää isänmaan homehtumaan sen nykyisten johtajien käsiin.
Olisi hauska nähdä, kuinka suu pantaisiin, kun se muutaman vuosikymmenen
myöhässä oleva työvoimapula tällä tavoin koittaisi. Yrittäisivätkö poliitikot
silloin tosissaan päästä siitä eroon hankkimalla maahan satoja tuhansia
kouluttamattomia, kielitaidottomia veijareita kivikautisista olosuhteista? Vai
joko silloin putoaisivat suomukset silmistä? Entä jatkuisiko julkisen sektorin
pakkohyväntekeväisyys miljardin suuruisena vuodesta toiseen?
Valitettavasti
mitään tällaista pelkoa ei päättäjillä ole. Uusia, asumattomia alueita ei enää
ole. Jaloillaan ei enää voi tosissaan äänestää. Paavolipposet, mattivanhaset ja
jyrkikataiset tietävät, että he tulevat saamaan runsaat eläkkeensä, joiden
vuoksi me nuoret joudumme ottamaan lisää velkaa sen kaiken päälle, minkä he
meille sysäävät.
Meidän
osamme on nähdä Auringon laskevan. Saamme ensimmäisinä maailman ihmisinä
tietää, miltä tuntuu ja näyttää koko maailman käsittävän kulttuurin päätyminen
alamäkeensä. Tuo alamäki on jo saattanut alkaa: kaikki romahtaneet kulttuurit
ovat kohdanneet loppunsa hyvin pian kulta-aikansa jälkeen. Kysymys kuuluu,
kuinka pitkään seuraavaa renessanssia on odotettava?
Gandhi sanoi jotain sellaista kuin että "ole itse se muutos jota haluat" - jokaisella meistä on siis vaihtoehto...
VastaaPoista