Vasemmistolaisen vanhoillisuus

Tekstissäni Käsitteistä määrittelin vanhoillisen ja taantumuksellisen ihmisen siten, että hän kannattaa nostalgisesti jotain mennyttä tai vallitsevaa. Hän ei suinkaan aina ole konservatiivi, sillä konservatismissa vanhoillista ovat väistämättä vain arvot, eivät muut piirteet. Esimerkiksi Suomessa vanhoillisia poliittisia voimia ovat keskustalaiset, jotka haluavat säilyttää maalaisen, agraarisen elämänmuodon, ruotsalaiset, jotka haluavat säilyttää kaksikielisyyden ja kielellisen segregaation, perussuomalaiset, jotka haluavat säilyttää kansallisen identiteetin ja itsemääräämisoikeuden, kristilliset, jotka haluavat säilyttää yhteiskunnan kristillisen arvopohjan, sekä sosialidemokraatit ja vasemmistoliittolaiset, jotka haluavat säilyttää maailman myrskyissä huojuvan hyvinvointivaltion. Ketään näistä en tämän takia paheksu, kaikki nuo asiat ovat jossain määrin arvokkaita perinteitä.

Vasemmistoliitto on Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) työn seuraaja. SKDL on se historiallinen puolue, joka käytti ”taantumuksellista” yleisenä leimakirveenään porvaripuolueita vastaan, samaan tyyliin kuin sen seuraaja nykyään käyttää ”äärioikeistolaista”. Vasemmistolainen liike on tainnut auttamattomasti pudota kelkasta, sillä nykyään he lukeutuvat Suomen taantumuksellisiin voimiin. Puheenjohtaja Paavo Arhinmäen esikunnassa Jussi Saramo on ilmaissut kaipuunsa 1980-luvun yhteiskunnalliseen tilanteesee, eikä hän liene ainoa.

Niistä muutamasta sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka eduskuntavaaleissa 2011 äänestivät Vasemmistoliittoa, minä tunnen neljä. Otos ei ole suuren suuri, eikä siitä mitään johtopäätöksiä kannata vetää. Lisäksi on huomattava, että kaikki neljä ovat nuoria, uusimaalaisia ja akateemisesti suuntautuneita; ja ehkä se on syytä kuriositeettina mainita, että heistä peräti kaksi vietti yhden lukiovuoden vaihto-oppilaana. Yksi heistä äänesti puoluetta, koska kannattaa merkittävästi tiukempaa ympäristöpolitiikkaa; toinen, koska listalla sattui olemaan joku ”hyvä tyyppi”; kolmas, koska aika lailla perustelemattomasti sanoo kannattavansa sosialismia (itse asiassa luulen, että melko paljon vaikutti halu olla eri mieltä kanssani); neljäs, koska sanoi pitävänsä 1980-lukua Suomen parhaana aikana, ja jollain minulle selviämättä jääneellä perusteella uskoi Vasemmistoliiton voivan palauttaa silloisen tilanteen.

Lipsun aiheesta vähän sivuraiteille, kun totean, että koulussa tulisi opettaa enemmän historiaa. On surullista ja resursseja tuhlaavaa, että yliopistossa koulutetaan väkeä historian oppiaineessa, joka on työllistymisen kannalta niitä häntäpään aloja. Selvää kuitenkin on, että historian tuntemusta tarvitaan yhteiskunnassa, todellakin. Eikä vain sitä, että lukiolaiset osaavat kertoa, mitä milloinkin tapahtui. Ylioppilaskokeissa ei minun mielestäni lainkaan edellytetty, että oppilaat olisivat todella tienneet, miksi asioita tapahtui. Ylioppilailta ei edellytetä, että he osaavat ajatella syy-seuraus-suhteita laajasti, sen laajemmin kuin että oppikirjassa kerrotaan lokakuun vallankumouksen johtaneen Suomen itsenäistymiseen.

Siitä luullakseni on kyse vasemmistolaisten vanhoillisuudessa. He toteavat, että joskus olivat asiat hyvin, nämä muutokset sen jälkeen ovat olleet virheitä, korjataan virheet ja asiat ovat taas hyvin. Mutta eihän se noin mene. Miljoona muutakin muuttujaa vaikuttaa jokaiseen hetkeen tässä yhteiskunnassa, eikä eduskunta niitä kaikkia hallitse, saati Vasemmistoliiton puoluehallitus niiden kaikkien olemassaoloa ja vaikutusta käsittää.

1980-luku oli hyvää aikaa siksi, että silloin oli korkeampi elintaso kuin koskaan aikaisemmin, silloin oli runsaasti työpaikkoja, silloin tuloerot olivat pienet, silloin oli kattava julkinen turvaverkko, silloin yhteiskunnalliset olot olivat vakaat ja turvalliset, ja silloin ihmiset olivat jatkuvasti positiivisella mielellä. Onhan tuo ihanalta kuulostava tilanne, melkeinpä jokaisen utopia. Viisas kuitenkin kovettaa sydämensä ja toteaa, tuohon tilanteeseen ei enää päästä.

Siihenastisen historian korkein elintaso johtui samasta ilmiöstä kuin kaikki aikaisemmat ja myöhemmätkin elintason huiput: tiede ja teknologia kehittyvät jatkuvasti. Oikeastaan tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä: muutamaa poikkeusaikaa lukuun ottamatta jokaisella hetkellä modernissa lännessä on eletty elintason huippuaikaa.

Työpaikkojen runsaus johtui siitä, että Kekkosen ajan sekataloudesta ei ollut vielä siirrytty markkinatalouteen, joka karsi pois esimerkiksi kunnalliset nuohoojan virat (joissa nuohoojat siis saivat tuntipalkkaa ja yrittivät kaikin keinoin tehdä töitään mahdollisimman hitaasti ja perusteellisesti ja vielä venyttivät työaikaansa juttelemalla mukavia, hakkaamalla halkoja ja täyttämällä niillä tulipesät asiakkaiden puolesta). Se vaikutti myös, että siihen aikaan oli runsas idänkauppa taloudellisesti jämähtäneeseen itänaapuriin, joka osti huonoakin tavaraa junalasteittain.

Samaan asiaan liittyivät pienet tuloerot. Työttömyyttä oli vähän, mutta lisäksi sekataloudessa yritysjohtajat ja pääomapiirit olivat aivan samalla tavalla alisteisia valtiolle kuin valtio on nykyään niille. He eivät voineet noin vain paeta Monacoon ja siirtää tehtaitaan Kiinaan.

Kattavan julkisen turvaverkon ylläpitäminen oli mahdollista, koska vanhusväestöä oli vähän, koska suuret ikäluokat olivat juuri parhaassa työiässään ja koska suuria ikäluokkia seuranneet pienet ikäluokat rasittivat turvaverkkoa suhteellisesti vähän. Silloin tilanne oli myös täydellisen ennustettava. Ei tarvinnut pelätä, mitä tapahtuu, jos kolmannesta maailmasta muuttaa miljoona pakolaista Suomeen vaatimaan turvaa, asuintilaa, diskorahaa, koulutusta ja perheenyhdistämistä.

Yhteiskunnalliset olot olivat vakaat, kun työttömyys ei ollut vielä saanut aikaan pysäyttämätöntä syrjäytymiskierrettä, joka 2000-luvulla on sysännyt valitettavan monet yhteiskunnan ulkoreunalle, rikollisuuteen ja päihteisiin. Lisäksi Suomi oli silloin korostetun yhtenäinen maa etnisesti ja kulttuurillisesti, joten ei ollut vaikea kokea olevansa mukana yhdessä yhteisessä isänmaan projektissa. Kylmän sodan loppuminen näyttäytyi ulkoisten uhkien helpottumisena, mikä osaltaan vapautti ilmapiiriä.

Positiivinen mieli johtui yksinkertaisesti kaikesta edellä luetellusta, mutta myös siitä, että talous kasvoi huippuvauhtia, ja ihmiset uskalsivat maalailla suurenmoisia tulevaisuudenkuvia. Mutta kuten me nykyään tiedämme, se olikin harhaa ja lumetta. Kasvu johtui ylikierroksilla pyörivästä kuplataloudesta, jonka vääjäämätön seuraus oli heti vuosikymmenen vaihduttua alkanut lama, joka lannisti ihmisiä voimakkaammin kuin kasvu oli rohkaissut.

Nyt asiat ovat muuttuneet. Eivät nykyajan ihmiset voisi olla tyytyväisiä 1980-luvun elintasoon, joka oli korkeinta mitä siihen asti oli koettu. Nykyään halutaan olla kolme tai neljä kertaa rikkaampia. Ei sekataloutta voi palauttaa, koska Suomi on liittynyt osaksi globaalia kapitalismia, mikä tuhoaisi ja syrjäyttäisi meidät, jos yrittäisimme rakentaa uutta protektionistista merkantilismia; pelkästään verotuksen nostaminen tasolle, joka mahdollistaisi täystyöllisyyden julkisella panostuksella, karkottaisi kaikki vientiyrityksemme Viroon. Ökybonuksia saavia yrityspamppuja ei voi kurittaa, tai muuten hekin lakkaavat maksamasta yhtään mitään tähän maahan; selvää on, että viidennes sadasta on enemmän kuin puolet nollasta. Entä kuinka vahvaan julkiseen turvaverkkoon enää päästäisiin, kun suuret ikäluokat ovat nyt eläkkeellä ja pysyvät pienet ikäluokat joutuvat kantamaan taakkanaan paitsi heidän eläkkeensä, myös omien lastensa kustannukset ja sen julkisen velan, joka 90-luvun laman aikana ja nyttemmin on otettu? Ja Suomen etnisen ja kulttuurillisen yhtenäisyyden rapautumista ovat toteuttamassa juuri ne tahot, jotka haikailevat aikaan ennen sen rapautumista. Miten näissä oloissa saisi enää mitään positiivista mieltä nostatettua?

Minä en takuulla rakasta globaalia kapitalismia sen enempää kuin sitä rakastaa keskivertovasemmistolainen. Eromme taitaakin olla realismin määrässä: keskivertovasemmistolainen uskoo voivansa palauttaa hyvät ajat unohtamalla koko globaalin kapitalismin vallan, minä taas tiedän, että pääomapiirien valta on ensin murrettava. Kun keksin, miten se onnistuu, kirjoitan siitä. Siihen asti kehotan sopeutumaan tilanteeseen ja välttämään pilvilinnojen rakentamista.

Vaan kuka sitten on minun, konservatiivin, ja vasemmistolaisten, sosialistien, yhteinen vihollinen? Liberalismi tietenkin, se joka kukisti vahvat valtiot ja päästi valloilleen vapaiden markkinoiden hengen, jota ei saada takaisin pulloon millään tuntemallamme keinolla. Se vain nauraa meille, kun me solvaamme toisiamme äärioikeistolaisiksi ja äärivasemmistolaisiksi emmekä edes yritä vetää köyttä samaan suuntaan. Hip hei!