Historiaa
heikosti tuntevat tuskin tunnistavat noista asioista Eurooppaa uuden ajan
kynnyksellä. Niin monien mielikuvissa Eurooppa oli jo tuolloin niin kehittynyt
maanosa, että se saattoi aloittaa vääryyksiensä sarjan: maailman alistamisen
imperiumeihinsa, ja siirtomaiden riistämisen, jonka seurausta nykyisten
kehitysmaiden ahdingon väitetään olevan.
Jotkut
kai peräti luulevat, että koska eurooppalaiset seilasivat merten taakse ja
aloittivat ryöstelyn, he nousivat siihen asemaan, joka oli vahvimmillaan
ensimmäisen maailmansodan syttyessä.
Historiassa
niinkään mielenkiintoista ei ole saada vastausta kysymykseen ”mitä”, vaan
kysymykseen ”miksi”. Kun vuonna 1500 Turkki, Intia ja Kiina olivat lähes
kaikilla mittareilla Eurooppaa edellä, kuinka on mahdollista, että vuonna 1900
eurooppalaiset hallitsivat käytännössä koko maailmaa? Miksi Eurooppa nousi
surkeista lähtökohdistaan kauas kaikkien muiden kulttuurien yläpuolelle?
Helppo
ja nykydiskurssissa korrekti vastaus on, että eurooppalaiset olivat muita
häikäilemättömämpiä ja raaempia, kun alistivat siirtomaita ja ryöväsivät niiden
rikkaudet. Mutta kuten helpot vastaukset yleensä, tämäkin on mitä suurimmalta
osin väärä. Siirtomaista ei koskaan ollut Euroopan valtakunnille merkittävää
hyötyä, ja tosiasiassa olisi hyvinkin voinut olla koko Euroopalle edullisempaa,
jos Uusi maailma olisi löydetty vasta pari vuosisataa myöhemmin. Vasta
Pohjois-Amerikan asuttaminen eurooppalaisilla siirtolaisilla oli asia, joka on
puskenut länsimaalaista sivilisaatiota merkittävästi eteenpäin.
Espanjan
amerikkalaisen imperiumin suurin anti oli, että sieltä tuodulla kullalla ja
hopealla rahoitettiin Espanjan jatkuvat sodat Euroopassa. Portugalin ja
Alankomaiden aasialaisten imperiumien suurimmat annit olivat, että portugalilaiset
ja hollantilaiset pääsivät ryöstämään toistensa aluksia Intian valtamerellä.
Britannian amerikkalaisen imperiumin suurin anti oli, että väestöpaine saatiin
purettua meren taakse pois rähinöimästä. Ranskan amerikkalainen siirtomaa ei
saanut muuta aikaan kuin ensimmäisen pörssikuplan ja -romahduksen, jotka
lamaannuttivat Ranskan talouden. Karibian sokerisaaret taas aiheuttivat enemmän
tuhoa niistä käydyissä sodissa kuin tuottivat taloudellista hyötyä.
Nämäkö
asiat nostivat länsimaat maailman johtoon? Kuka kehtaa myöntää uskovansa
oikeasti niin? Jos kuluttavat sodat nostivat Euroopan, miksi sama resepti ei
toiminut myös esimerkiksi Turkilla, joka itsekin soti jossain lähes koko ajan?
Miksi Turkki ei noussut, vaikka se sai hyödyntää mielin määrin
Pohjois-Afrikkaa, Arabiaa, Balkania ja Kaukasusta?
Eurooppalaisten
valtti tässä kilpailussa oli todellisuudessa sen kulttuuri itse – sen
instituutiot, sen ajattelutavat ja sen taipumus kääntää vaikeudet voitoksi.
Poliittinen
hajanaisuus oli vaikeus, mutta esimerkiksi Kiinaan nähden se on sittemmin
käännetty eduksi. Euroopan lukemattomilla valtakunnilla oli kaikilla kilpailua
keskenään, ja kun kilpailussa pyritään pärjäämään, innovatiivisin voittaa. Ei
ole mikään sattuma, että yhteiskunnallinen evoluutio on tuottanut kaikkialle
länsimaihin brittiläisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ja
preussilaisen sotalaitoksen. Sodat tuhosivat heikkoja valtioita ja nostivat
vahvoja. 1600-luvulla tämä tarkoitti siirtymistä itsevaltiuteen, 1700-luvulla
harvainvaltaan, 1800-luvulta lähtien kansanvaltaan, viimeaikoina rahavaltaan.
Niin ikäviltä kuin sodat tuntuvatkin, juuri ne ovat vapauttaneet modernit yhteiskunnat.
Koska Kiina ei ollut jatkuvassa sotatilassa, siellä ei minkäänlaista
poliittista muutosta tapahtunut ennen kuin se jäi eurooppalaisten
riepoteltavaksi.
Sotalaitoksen
kehittäminen tarkoitti myös aseistuksen jatkuvaa kehittämistä. 1500-luvulla Vanhan
maailman kulttuurit olivat kaikki suunnilleen samalla sotateknisellä tasolla,
mutta Eurooppa pääsi vuosisatojen mittaan muiden edelle juuri siksi, että
täällä sotalaitoksen evoluutio oli pakollinen. Juuri menestyminen sodassa
motivoi länsimaita käyttämään resursseja tieteelliseen kehitykseen, ja kun
keksintöjä tuli, niitä opittiin soveltamaan muuhunkin kuin vain sotaan,
esimerkiksi talouteen ja lääketieteeseen.
Köyhä
Eurooppa oli nöyrä: täällä ei ollut samanlaista ylemmyydentunnetta kuin
Turkissa ja Kiinassa. Täällä seurattiin muiden kulttuurien kehitystä, niin
islamilaista, intialaista kuin kiinalaistakin, ja hyviä asioita omaksuttiin.
Maailmanhistoriassa aina ympärilleen katsoneet kulttuurit ovat selvinneet
paremmin kuin ylpistyneet.
Omalta
osaltaan Euroopan sisäistä kilpailua vauhditti läntisen kristikunnan repeäminen
1500-luvun uskonpuhdistuksessa. Protestanttisiin maihin liittyi, kuten
tunnettua, tiukka taloudenpito, joka sai ajan mittaan kasattua suuria pääomia
joillekin porvarillisille piireille. Näillä pääomilla sitten aloitettiin
teollisena vallankumouksena tunnettu ilmiö, joka vaurastutti etenkin protestanttiset
maat.
Myös
protestanttien periaate harjoittaa uskontoa kansankielellä oli hyvin
strateginen päätös. Jotta kansankielisiä Raamattuja ylipäätään olisi, piti perustaa
kirjapainoja, ja kirjapainoissa sitten painettiin muutakin kirjallisuutta, mikä
aiheutti ensimmäisen informaation vallankumouksen. Jotta kansankielisiä Raamattuja
osattaisiin lukea, oli lukutaito opetettava kansalle. Kun kansa näin pääsi kiinni
aiemmin harvojen piirien sivistyksen syrjään, yhteiskuntien kyky tehdä innovaatioita
kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti.
Talouden
puolella tehtiin eräitä innovaatioita, jotka mullistivat talouselämän, vaikka
nykyihmiselle ne tuntuvat eräiltä talouden itsestään selvimmiltä asioilta.
Pankit mahdollistivat rahan säilyttämisen ja vaivattoman siirtämisen.
Vakuutusyhtiöt toivat yrittäjille rohkeutta tehdä riskipitoisiakin liiketoimia.
Velkaraha toi taloudenpitoon pitkäjänteisyyttä ja mahdollisti toimet, jotka
alkaisivat tuottaa vasta ajan kuluttua. Nämä kaikki, sekä myös pörssi ja
osakeyhtiö kasasivat ympäri Eurooppaa levinneitä pikkuruisia pääomia yhteen, ja
suurina pääomina niitä sitten saatiin tuottamaankin paljon.
Kun
yhteiskunnat vielä lisäksi muuttuivat vähemmän mielivaltaisiksi, saattoivat
ihmiset ryhtyä itse päättämään omista asioistaan. Omistusoikeus, kansanvalta ja
lakien kunnioittaminen olivat äärimmäisen tärkeitä instituutioita. Niiden
voiman havaitsee parhaiten, kun vertaa toisiinsa Latinalaista Amerikkaa ja
Anglo-Amerikkaa. Espanjan siirtomaissa oli paljon orjuutettavia ihmisiä ja
paljon luonnonvaroja; Britannian siirtomaissa ei ollut kumpaakaan, mutta silti
Yhdysvallat on tällä hetkellä rikas ja vakaa ja Etelä-Amerikka on köyhä,
hajanainen ja täynnä kriisipesäkkeitä. Syy on se, että Latinalaisessa
Amerikassa rikastuminen tapahtui ryöstämällä, orjuuttamalla ja törsäämällä
luonnonvaroja, Pohjois-Amerikassa tekemällä työtä omalle itselleen, käyttämällä
pääomia ja innovaatioita omaksi hyödykseen ja tietämällä, että kukaan ei voisi
tulla ottamaan voittoja noin vain itselleen.
Vielä
yksi Euroopan etu oli keskiluokkaistuminen. Keskiluokkaisilla ihmisillä on oma
talous, josta pitää huolta ja heillä on mahdollisuus kouluttautua ja nousta
korkealle, jos lahjoja riittää. On ollut koko yhteiskunnalle hyväksi, että
lähes kaikki kansankerrokset voivat tuottaa älykkäitä ja menestyviä yksilöitä;
vahvasti yläluokkaisessa yhteiskunnassa on hyvin pieni kerros, joka voi
tällaisia kykyjä tuottaa. On ajan kanssa myös rikkaiden etu, jos he maksavat
työntekijöilleen niin paljon, että nämä eivät joudu elämään kuin orjat.
Eivätkö
nämä syyt kuulosta uskottavammalta selitykseltä Euroopan nousuun kuin se
ainainen itseä syyllistävä hokema, että Eurooppa nousi, koska se ryöväsi muita?
Käykää mielessänne läpi kaikkia nykyisen maailman menestyviä maita. Kaikki
niistä ovat nousseet matkimalla Euroopan reseptiä: kilpailu, markkinatalous,
nöyryys, tieteen soveltaminen, tiukka taloudenpito, kansanvaltaisuus, koulutus,
pienet tuloerot. Ainoita poikkeuksia taitavat olla Persianlahden maat, joiden
vauraus selittyy yksin sillä, että niillä on asukasta kohti valtavat öljyvarat.
Kun
tämän oivaltaa, ei voi olla nauramatta vaivaantuneesti nykyiselle
kehitysyhteistyölle. Eivät maailman kehitysmaat kehity sillä, että niille
kipataan rahaa, ruokaa, aseita ja infrastruktuuria. Kehityksen on lähdettävä
niistä itsestään, kuten se lähti 1500-luvulla kehitysmaa-Euroopassa. Ehkä
länsimaat voisivat tarjota kehitysmaille aivoja:
jos me ottaisimme ne jälleen poliittiseen kontrolliin, olisi olemassa joku
päättävä taho, joka tietäisi mitä tehdä. Toinen vaihtoehto on jättää ne oman
onnensa nojaan ja odottaa, että nuo aivot löytyvät jossain vaiheessa
kehitysmaista itsestään. Ja kyllä ne löytyvätkin, sillä kriisioloissa
yksilöillä on taipumusta pyrkiä sopeutumaan tilanteeseen. Nyt siihen ei ole
tarvetta, koska elämä pyörii länsimaiden almuilla.
Mutta
sitten päästäänkin kysymykseen: jos länsimaat kerran nousivat sisältä
kumpuavalla voimalla, miksi ne nyt ovat laskussa? Miksi 2000-luvun ennustetaan
olevan paluuta Kiinan johtamaan maailmaan, jossa tilassa maailma oli viimeksi
1700-luvulla?
Ensimmäinen
syy on totta kai se, että Kiina on 1970-luvulta lähtien ollut nöyrä ja omaksunut
näitä länsimaalaisia mullistavia instituutioita: markkinatalous jyrää, tiedettä
suorastaan palvotaan, talous on rajusti ylijäämäinen, koulutukseen panostetaan,
keskiluokkaistuminen on käynnissä. Poliittinen kilpailu ja kansanvalta ovat
vielä saavuttamatta, mutta kenties jossain vaiheessa Kiina tulee näissäkin
asioissa linjoillemme.
Toinen,
tärkeämpi syy on se, että länsimaat ovat päästämässä irti menestyksensä
avaimista. Merkittävintä on protestanttisen säästämisen kulttuurin kuoleminen.
Länsi syöksyy talouskriisistä toiseen, ja kaikki rahoitetaan ottamalla velkaa.
Julkiset ja yksityiset taloudet ovat olleet alijäämäisiä vuosien tai
vuosikymmenien ajan. Velan kahleisiin joutuminen siirtää valtaa pois kansalta
ylikansallisille, epädemokraattisille ja monesti täysin näkymättömille tahoille.
Me uskomme oman liberaalin yhteiskuntamallimme olevan universaalisti paras
mahdollinen. Poliittinen kilpailu on käytännössä kuihtunut, kun kansalaiset
ovat tottuneet velkarahalla suoritettuun hemmotteluun, josta kukaan ei enää
halua luopua, ja josta luopumista kukaan poliitikko ei näin ollen uskalla
ehdottaakaan. Näyttää siltä, että nykyisin länsimaissa ei ole kuin yksi
vaihtoehto: jatkaa yskivää menoa kohti kuilua, koska vaihtoehdot ovat
poissulkeneet toisaalta mukavuudenhaluiset kansalaiset ja toisaalta tilanteesta
hyötyvä rahaeliitti, jonka suurin yksikkö on tietenkin Kiina: länsimaiden
alijäämän toinen puoli on Kiinan ylijäämä.
Samaan
aikaan länsi on vajonnut itseinhoon. Me muistelemme kulttuurissamme tehtyjä vääryyksiä,
siirtomaita, sotia ja tietenkin juutalaisten kansanmurhaa (ja samalla
unohdamme, että kaikkina aikoina kaikki kulttuurit ovat syyllistyneet johonkin
samankaltaiseen). Syyllisyydessämme sitten koemme, että meillä on velvollisuus
käyttää muutenkin alijäämäisiä varojamme kehitysyhteistyöhön (joka ei toimi) ja
maahanmuuttoon kolmannesta maailmasta (joka on ennen kaikkea
eksponentiaalisesti kasvava menoerä, puhumattakaan sisäisestä
turvallisuusuhasta). Alkukantaisten kulttuurien houkuttelu tänne ja niiden
suvaitseminen täällä tietenkin vauhdittaa kuihtumistamme: kun yhä harvempi
täällä asuva tunnustaa menestyksekkäät instituutiomme, on niiden tuhokin
tietysti lähempänä.
Maahanmuuton
ohella toinen vaaratekijä on kaikin puolin liberaali kulttuurimme. Arvojen puolella
liberalismin ongelma on tasa-arvovaatimuksista syntynyt uranaisen rooli.
Läntisissä yhteiskunnissa lapsiluvut ovat juuri naisen aseman parantumisen
seurauksena laskeneet sille tasolle, jossa edessä on taantuminen, se kuuluisa
kestävyysvaje. Lisäksi menestyvimpien naisten pieni lapsiluku johtaa koko populaation älykkyyden keskimääräiseen laskuun. Tasa-arvo voi olla kiva juttu, mutta jos sen väistämätön seuraus
on demografinen itsemurha, kannattaako siitä tehdä niin pyhä periaate? Kukaan
ei ole vielä tainnut keksiä, kuinka äitiys ja urakehitys yhdistetään tavalla,
joka tyydyttää feministejä.
Talouden
puolella liberalismi on saanut aikaan pysyvän epävarmuuden. Perheitä ei rohjeta
perustaa, tai ainakaan lapsia ei hankita kahta enempää, jos on ainainen vaara
jäädä työttömäksi. Tilanteessa, jossa yritykset määräävät valtioita, ei
tilannetta edes voi muuttaa miksikään. Ainoa tapa saada työelämä vastaamaan
sivilisaation vaatimuksia, on palata protektionismiin.
Amerikkalainen
Thomas Cole maalasi 1830-luvulla
kuvasarjan The Course of Empire, jota
rakastaa jokainen sykliseen historiateoriaan uskova. Jokaisessa kuvassa on sama
joensuisto: ensimmäisessä se on villissä tilassa, jossa elävät metsästäjät ja
keräilijät; toisessa se on agraarisena idyllinä; kolmannessa uljaana
kauppakaupunkina; neljännessä kauppakaupunki tuhoutuu barbaarien hyökätessä;
viidennessä jäljellä ovat rauniot, mutta ei ihmisiä. Nuorissa Yhdysvalloissa
Cole halusi varoittaa maamiehiään pyrkimästä imperiumiksi, pois agraarisesta
idyllivaiheesta, koska imperiumia kohtaa aina, poikkeuksetta tuho.
Kun
seuraa uutisia terrori-iskuista, maahanmuuttajien rettelöinnistä,
hyvinvointiyhteiskuntien rapistumisista markkinoiden paineen alla ja Kiinan
noususta maailmanvallaksi, onko kenenkään mielestä aivan typerä ajatus, että
kaikki ne olisivat merkkejä siirtymisestä Colen kuvasarjan kolmannen kuvan
tilanteesta neljännen tilanteeseen? Oikeastaan, onko yhtään merkkejä siitä,
että olisimme jossain muussa vaiheessa?
Ilmeisesti
lännellä on edessään se, mitä lännessä voi ihailla: auringonlasku. Minä en
haluaisi yön vielä laskeutuvan lännen päälle, ja esimerkiksi juuri siksi minä
näitä tekstejäni kirjoitan. Ratkaisut ongelmiin voidaan löytää vasta, kun
ongelmat itse tiedostetaan.
"Kukaan ei ole vielä tainnut keksiä, kuinka äitiys ja urakehitys yhdistetään tavalla, joka tyydyttää feministejä." - Me feministit itse eniten askartelemme ratkaisun löytämisen kanssa!
VastaaPoistaToivottavasti siinä ei enää mene hirveän kauan. Jos puolessa vuosisadassa tuloksia ei ole löytynyt, olen varsin skeptinen sen suhteen, löytyykö niitä ainakaan siihen mennessä, kun demografinen itsemurha on jo suoritettu.
PoistaHyvä kirjoitus mutta alkaa kauneusvirheellä:
VastaaPoista-Joka oli niin köyhä, ettei mikään suurvalta ollut kiinnostunut sen valtaamisesta?
Kyllähän Turkki yritti. Eteneminen vain pysähtyi Unkariin, kiitos mm. Wienin puolustajien (1529, ei se 1683). Läntisellä Välimerellä taas sen liittolaiset jäivät alakynteen Espanjaa vastaan.
Juu, kyllähän Turkki tällä suunnalla eteni, mutta tuskin taustalla oli mikään erityinen himo vallata ja ryöstää Eurooppaa. Imperiumeilla on aina ollut taipumus haluta laajentaa reunavyöhykkeitään. Turkilla oli suunnilleen koko 1500-luvun ajan teoreettinen mahdollisuus vallata Eurooppa, mutta sitä vain ei viitsitty tehdä, koska voittojen arveltiin olevan niin merkittävästi pienemmät kuin sotakustannukset.
Poista