23.5.2013

Auringonlaskun kulttuuri

Mikä on se maanosa, joka 1500-luvun alussa oli kulttuurillisesti niin takapajuinen, ettei kukaan muu kiinnostunut menemään sinne oppiakseen jotain? Joka oli niin köyhä, ettei mikään suurvalta ollut kiinnostunut sen valtaamisesta? Joka oli poliittisesti niin hajanainen, ettei siellä kyetty vetämään yhdestä köydestä oikein missään asiassa, vaikka aihetta olisikin ollut? Jonne tuotiin suunnilleen kaikkea mitä maailmankauppa siihen aikaan tarjosi, mutta josta ei juuri mitään viety poispäin?

Historiaa heikosti tuntevat tuskin tunnistavat noista asioista Eurooppaa uuden ajan kynnyksellä. Niin monien mielikuvissa Eurooppa oli jo tuolloin niin kehittynyt maanosa, että se saattoi aloittaa vääryyksiensä sarjan: maailman alistamisen imperiumeihinsa, ja siirtomaiden riistämisen, jonka seurausta nykyisten kehitysmaiden ahdingon väitetään olevan.

Jotkut kai peräti luulevat, että koska eurooppalaiset seilasivat merten taakse ja aloittivat ryöstelyn, he nousivat siihen asemaan, joka oli vahvimmillaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä.

Historiassa niinkään mielenkiintoista ei ole saada vastausta kysymykseen ”mitä”, vaan kysymykseen ”miksi”. Kun vuonna 1500 Turkki, Intia ja Kiina olivat lähes kaikilla mittareilla Eurooppaa edellä, kuinka on mahdollista, että vuonna 1900 eurooppalaiset hallitsivat käytännössä koko maailmaa? Miksi Eurooppa nousi surkeista lähtökohdistaan kauas kaikkien muiden kulttuurien yläpuolelle?

Helppo ja nykydiskurssissa korrekti vastaus on, että eurooppalaiset olivat muita häikäilemättömämpiä ja raaempia, kun alistivat siirtomaita ja ryöväsivät niiden rikkaudet. Mutta kuten helpot vastaukset yleensä, tämäkin on mitä suurimmalta osin väärä. Siirtomaista ei koskaan ollut Euroopan valtakunnille merkittävää hyötyä, ja tosiasiassa olisi hyvinkin voinut olla koko Euroopalle edullisempaa, jos Uusi maailma olisi löydetty vasta pari vuosisataa myöhemmin. Vasta Pohjois-Amerikan asuttaminen eurooppalaisilla siirtolaisilla oli asia, joka on puskenut länsimaalaista sivilisaatiota merkittävästi eteenpäin.

Espanjan amerikkalaisen imperiumin suurin anti oli, että sieltä tuodulla kullalla ja hopealla rahoitettiin Espanjan jatkuvat sodat Euroopassa. Portugalin ja Alankomaiden aasialaisten imperiumien suurimmat annit olivat, että portugalilaiset ja hollantilaiset pääsivät ryöstämään toistensa aluksia Intian valtamerellä. Britannian amerikkalaisen imperiumin suurin anti oli, että väestöpaine saatiin purettua meren taakse pois rähinöimästä. Ranskan amerikkalainen siirtomaa ei saanut muuta aikaan kuin ensimmäisen pörssikuplan ja -romahduksen, jotka lamaannuttivat Ranskan talouden. Karibian sokerisaaret taas aiheuttivat enemmän tuhoa niistä käydyissä sodissa kuin tuottivat taloudellista hyötyä.

Nämäkö asiat nostivat länsimaat maailman johtoon? Kuka kehtaa myöntää uskovansa oikeasti niin? Jos kuluttavat sodat nostivat Euroopan, miksi sama resepti ei toiminut myös esimerkiksi Turkilla, joka itsekin soti jossain lähes koko ajan? Miksi Turkki ei noussut, vaikka se sai hyödyntää mielin määrin Pohjois-Afrikkaa, Arabiaa, Balkania ja Kaukasusta?

Eurooppalaisten valtti tässä kilpailussa oli todellisuudessa sen kulttuuri itse – sen instituutiot, sen ajattelutavat ja sen taipumus kääntää vaikeudet voitoksi.

Poliittinen hajanaisuus oli vaikeus, mutta esimerkiksi Kiinaan nähden se on sittemmin käännetty eduksi. Euroopan lukemattomilla valtakunnilla oli kaikilla kilpailua keskenään, ja kun kilpailussa pyritään pärjäämään, innovatiivisin voittaa. Ei ole mikään sattuma, että yhteiskunnallinen evoluutio on tuottanut kaikkialle länsimaihin brittiläisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ja preussilaisen sotalaitoksen. Sodat tuhosivat heikkoja valtioita ja nostivat vahvoja. 1600-luvulla tämä tarkoitti siirtymistä itsevaltiuteen, 1700-luvulla harvainvaltaan, 1800-luvulta lähtien kansanvaltaan, viimeaikoina rahavaltaan. Niin ikäviltä kuin sodat tuntuvatkin, juuri ne ovat vapauttaneet modernit yhteiskunnat. Koska Kiina ei ollut jatkuvassa sotatilassa, siellä ei minkäänlaista poliittista muutosta tapahtunut ennen kuin se jäi eurooppalaisten riepoteltavaksi.

Sotalaitoksen kehittäminen tarkoitti myös aseistuksen jatkuvaa kehittämistä. 1500-luvulla Vanhan maailman kulttuurit olivat kaikki suunnilleen samalla sotateknisellä tasolla, mutta Eurooppa pääsi vuosisatojen mittaan muiden edelle juuri siksi, että täällä sotalaitoksen evoluutio oli pakollinen. Juuri menestyminen sodassa motivoi länsimaita käyttämään resursseja tieteelliseen kehitykseen, ja kun keksintöjä tuli, niitä opittiin soveltamaan muuhunkin kuin vain sotaan, esimerkiksi talouteen ja lääketieteeseen.

Köyhä Eurooppa oli nöyrä: täällä ei ollut samanlaista ylemmyydentunnetta kuin Turkissa ja Kiinassa. Täällä seurattiin muiden kulttuurien kehitystä, niin islamilaista, intialaista kuin kiinalaistakin, ja hyviä asioita omaksuttiin. Maailmanhistoriassa aina ympärilleen katsoneet kulttuurit ovat selvinneet paremmin kuin ylpistyneet.

Omalta osaltaan Euroopan sisäistä kilpailua vauhditti läntisen kristikunnan repeäminen 1500-luvun uskonpuhdistuksessa. Protestanttisiin maihin liittyi, kuten tunnettua, tiukka taloudenpito, joka sai ajan mittaan kasattua suuria pääomia joillekin porvarillisille piireille. Näillä pääomilla sitten aloitettiin teollisena vallankumouksena tunnettu ilmiö, joka vaurastutti etenkin protestanttiset maat.

Myös protestanttien periaate harjoittaa uskontoa kansankielellä oli hyvin strateginen päätös. Jotta kansankielisiä Raamattuja ylipäätään olisi, piti perustaa kirjapainoja, ja kirjapainoissa sitten painettiin muutakin kirjallisuutta, mikä aiheutti ensimmäisen informaation vallankumouksen. Jotta kansankielisiä Raamattuja osattaisiin lukea, oli lukutaito opetettava kansalle. Kun kansa näin pääsi kiinni aiemmin harvojen piirien sivistyksen syrjään, yhteiskuntien kyky tehdä innovaatioita kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti.

Talouden puolella tehtiin eräitä innovaatioita, jotka mullistivat talouselämän, vaikka nykyihmiselle ne tuntuvat eräiltä talouden itsestään selvimmiltä asioilta. Pankit mahdollistivat rahan säilyttämisen ja vaivattoman siirtämisen. Vakuutusyhtiöt toivat yrittäjille rohkeutta tehdä riskipitoisiakin liiketoimia. Velkaraha toi taloudenpitoon pitkäjänteisyyttä ja mahdollisti toimet, jotka alkaisivat tuottaa vasta ajan kuluttua. Nämä kaikki, sekä myös pörssi ja osakeyhtiö kasasivat ympäri Eurooppaa levinneitä pikkuruisia pääomia yhteen, ja suurina pääomina niitä sitten saatiin tuottamaankin paljon.

Kun yhteiskunnat vielä lisäksi muuttuivat vähemmän mielivaltaisiksi, saattoivat ihmiset ryhtyä itse päättämään omista asioistaan. Omistusoikeus, kansanvalta ja lakien kunnioittaminen olivat äärimmäisen tärkeitä instituutioita. Niiden voiman havaitsee parhaiten, kun vertaa toisiinsa Latinalaista Amerikkaa ja Anglo-Amerikkaa. Espanjan siirtomaissa oli paljon orjuutettavia ihmisiä ja paljon luonnonvaroja; Britannian siirtomaissa ei ollut kumpaakaan, mutta silti Yhdysvallat on tällä hetkellä rikas ja vakaa ja Etelä-Amerikka on köyhä, hajanainen ja täynnä kriisipesäkkeitä. Syy on se, että Latinalaisessa Amerikassa rikastuminen tapahtui ryöstämällä, orjuuttamalla ja törsäämällä luonnonvaroja, Pohjois-Amerikassa tekemällä työtä omalle itselleen, käyttämällä pääomia ja innovaatioita omaksi hyödykseen ja tietämällä, että kukaan ei voisi tulla ottamaan voittoja noin vain itselleen.

Vielä yksi Euroopan etu oli keskiluokkaistuminen. Keskiluokkaisilla ihmisillä on oma talous, josta pitää huolta ja heillä on mahdollisuus kouluttautua ja nousta korkealle, jos lahjoja riittää. On ollut koko yhteiskunnalle hyväksi, että lähes kaikki kansankerrokset voivat tuottaa älykkäitä ja menestyviä yksilöitä; vahvasti yläluokkaisessa yhteiskunnassa on hyvin pieni kerros, joka voi tällaisia kykyjä tuottaa. On ajan kanssa myös rikkaiden etu, jos he maksavat työntekijöilleen niin paljon, että nämä eivät joudu elämään kuin orjat.

Eivätkö nämä syyt kuulosta uskottavammalta selitykseltä Euroopan nousuun kuin se ainainen itseä syyllistävä hokema, että Eurooppa nousi, koska se ryöväsi muita? Käykää mielessänne läpi kaikkia nykyisen maailman menestyviä maita. Kaikki niistä ovat nousseet matkimalla Euroopan reseptiä: kilpailu, markkinatalous, nöyryys, tieteen soveltaminen, tiukka taloudenpito, kansanvaltaisuus, koulutus, pienet tuloerot. Ainoita poikkeuksia taitavat olla Persianlahden maat, joiden vauraus selittyy yksin sillä, että niillä on asukasta kohti valtavat öljyvarat.

Kun tämän oivaltaa, ei voi olla nauramatta vaivaantuneesti nykyiselle kehitysyhteistyölle. Eivät maailman kehitysmaat kehity sillä, että niille kipataan rahaa, ruokaa, aseita ja infrastruktuuria. Kehityksen on lähdettävä niistä itsestään, kuten se lähti 1500-luvulla kehitysmaa-Euroopassa. Ehkä länsimaat voisivat tarjota kehitysmaille aivoja: jos me ottaisimme ne jälleen poliittiseen kontrolliin, olisi olemassa joku päättävä taho, joka tietäisi mitä tehdä. Toinen vaihtoehto on jättää ne oman onnensa nojaan ja odottaa, että nuo aivot löytyvät jossain vaiheessa kehitysmaista itsestään. Ja kyllä ne löytyvätkin, sillä kriisioloissa yksilöillä on taipumusta pyrkiä sopeutumaan tilanteeseen. Nyt siihen ei ole tarvetta, koska elämä pyörii länsimaiden almuilla.

Mutta sitten päästäänkin kysymykseen: jos länsimaat kerran nousivat sisältä kumpuavalla voimalla, miksi ne nyt ovat laskussa? Miksi 2000-luvun ennustetaan olevan paluuta Kiinan johtamaan maailmaan, jossa tilassa maailma oli viimeksi 1700-luvulla?

Ensimmäinen syy on totta kai se, että Kiina on 1970-luvulta lähtien ollut nöyrä ja omaksunut näitä länsimaalaisia mullistavia instituutioita: markkinatalous jyrää, tiedettä suorastaan palvotaan, talous on rajusti ylijäämäinen, koulutukseen panostetaan, keskiluokkaistuminen on käynnissä. Poliittinen kilpailu ja kansanvalta ovat vielä saavuttamatta, mutta kenties jossain vaiheessa Kiina tulee näissäkin asioissa linjoillemme.

Toinen, tärkeämpi syy on se, että länsimaat ovat päästämässä irti menestyksensä avaimista. Merkittävintä on protestanttisen säästämisen kulttuurin kuoleminen. Länsi syöksyy talouskriisistä toiseen, ja kaikki rahoitetaan ottamalla velkaa. Julkiset ja yksityiset taloudet ovat olleet alijäämäisiä vuosien tai vuosikymmenien ajan. Velan kahleisiin joutuminen siirtää valtaa pois kansalta ylikansallisille, epädemokraattisille ja monesti täysin näkymättömille tahoille. Me uskomme oman liberaalin yhteiskuntamallimme olevan universaalisti paras mahdollinen. Poliittinen kilpailu on käytännössä kuihtunut, kun kansalaiset ovat tottuneet velkarahalla suoritettuun hemmotteluun, josta kukaan ei enää halua luopua, ja josta luopumista kukaan poliitikko ei näin ollen uskalla ehdottaakaan. Näyttää siltä, että nykyisin länsimaissa ei ole kuin yksi vaihtoehto: jatkaa yskivää menoa kohti kuilua, koska vaihtoehdot ovat poissulkeneet toisaalta mukavuudenhaluiset kansalaiset ja toisaalta tilanteesta hyötyvä rahaeliitti, jonka suurin yksikkö on tietenkin Kiina: länsimaiden alijäämän toinen puoli on Kiinan ylijäämä.

Samaan aikaan länsi on vajonnut itseinhoon. Me muistelemme kulttuurissamme tehtyjä vääryyksiä, siirtomaita, sotia ja tietenkin juutalaisten kansanmurhaa (ja samalla unohdamme, että kaikkina aikoina kaikki kulttuurit ovat syyllistyneet johonkin samankaltaiseen). Syyllisyydessämme sitten koemme, että meillä on velvollisuus käyttää muutenkin alijäämäisiä varojamme kehitysyhteistyöhön (joka ei toimi) ja maahanmuuttoon kolmannesta maailmasta (joka on ennen kaikkea eksponentiaalisesti kasvava menoerä, puhumattakaan sisäisestä turvallisuusuhasta). Alkukantaisten kulttuurien houkuttelu tänne ja niiden suvaitseminen täällä tietenkin vauhdittaa kuihtumistamme: kun yhä harvempi täällä asuva tunnustaa menestyksekkäät instituutiomme, on niiden tuhokin tietysti lähempänä.

Maahanmuuton ohella toinen vaaratekijä on kaikin puolin liberaali kulttuurimme. Arvojen puolella liberalismin ongelma on tasa-arvovaatimuksista syntynyt uranaisen rooli. Läntisissä yhteiskunnissa lapsiluvut ovat juuri naisen aseman parantumisen seurauksena laskeneet sille tasolle, jossa edessä on taantuminen, se kuuluisa kestävyysvaje. Lisäksi menestyvimpien naisten pieni lapsiluku johtaa koko populaation älykkyyden keskimääräiseen laskuun. Tasa-arvo voi olla kiva juttu, mutta jos sen väistämätön seuraus on demografinen itsemurha, kannattaako siitä tehdä niin pyhä periaate? Kukaan ei ole vielä tainnut keksiä, kuinka äitiys ja urakehitys yhdistetään tavalla, joka tyydyttää feministejä.

Talouden puolella liberalismi on saanut aikaan pysyvän epävarmuuden. Perheitä ei rohjeta perustaa, tai ainakaan lapsia ei hankita kahta enempää, jos on ainainen vaara jäädä työttömäksi. Tilanteessa, jossa yritykset määräävät valtioita, ei tilannetta edes voi muuttaa miksikään. Ainoa tapa saada työelämä vastaamaan sivilisaation vaatimuksia, on palata protektionismiin.

Amerikkalainen Thomas Cole maalasi 1830-luvulla kuvasarjan The Course of Empire, jota rakastaa jokainen sykliseen historiateoriaan uskova. Jokaisessa kuvassa on sama joensuisto: ensimmäisessä se on villissä tilassa, jossa elävät metsästäjät ja keräilijät; toisessa se on agraarisena idyllinä; kolmannessa uljaana kauppakaupunkina; neljännessä kauppakaupunki tuhoutuu barbaarien hyökätessä; viidennessä jäljellä ovat rauniot, mutta ei ihmisiä. Nuorissa Yhdysvalloissa Cole halusi varoittaa maamiehiään pyrkimästä imperiumiksi, pois agraarisesta idyllivaiheesta, koska imperiumia kohtaa aina, poikkeuksetta tuho.

Kun seuraa uutisia terrori-iskuista, maahanmuuttajien rettelöinnistä, hyvinvointiyhteiskuntien rapistumisista markkinoiden paineen alla ja Kiinan noususta maailmanvallaksi, onko kenenkään mielestä aivan typerä ajatus, että kaikki ne olisivat merkkejä siirtymisestä Colen kuvasarjan kolmannen kuvan tilanteesta neljännen tilanteeseen? Oikeastaan, onko yhtään merkkejä siitä, että olisimme jossain muussa vaiheessa?

Ilmeisesti lännellä on edessään se, mitä lännessä voi ihailla: auringonlasku. Minä en haluaisi yön vielä laskeutuvan lännen päälle, ja esimerkiksi juuri siksi minä näitä tekstejäni kirjoitan. Ratkaisut ongelmiin voidaan löytää vasta, kun ongelmat itse tiedostetaan.

4 kommenttia:

  1. "Kukaan ei ole vielä tainnut keksiä, kuinka äitiys ja urakehitys yhdistetään tavalla, joka tyydyttää feministejä." - Me feministit itse eniten askartelemme ratkaisun löytämisen kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti siinä ei enää mene hirveän kauan. Jos puolessa vuosisadassa tuloksia ei ole löytynyt, olen varsin skeptinen sen suhteen, löytyykö niitä ainakaan siihen mennessä, kun demografinen itsemurha on jo suoritettu.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus mutta alkaa kauneusvirheellä:

    -Joka oli niin köyhä, ettei mikään suurvalta ollut kiinnostunut sen valtaamisesta?

    Kyllähän Turkki yritti. Eteneminen vain pysähtyi Unkariin, kiitos mm. Wienin puolustajien (1529, ei se 1683). Läntisellä Välimerellä taas sen liittolaiset jäivät alakynteen Espanjaa vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllähän Turkki tällä suunnalla eteni, mutta tuskin taustalla oli mikään erityinen himo vallata ja ryöstää Eurooppaa. Imperiumeilla on aina ollut taipumus haluta laajentaa reunavyöhykkeitään. Turkilla oli suunnilleen koko 1500-luvun ajan teoreettinen mahdollisuus vallata Eurooppa, mutta sitä vain ei viitsitty tehdä, koska voittojen arveltiin olevan niin merkittävästi pienemmät kuin sotakustannukset.

      Poista