Poliittinen
korrektius, joka on työntänyt sormensa kulttuurimme joka soppeen, on ottanut erityisvarjelukseensa
ulkomaalaiset ja erityisesti ei-länsimaalaiset ulkomaalaiset. Ideologioista poliittisesti
korrektein on tietenkin monikultturismi, joka poliittista korrektiutta eniten
vaatii ja on sillä tavalla mukava, että se antaa arvoa teoriassa kaikelle.
Tavallaan on ihan ymmärrettävää, että ideologia, joka hymyilee ja nyökkäilee joka
suuntaan, on pidetty, samalla tavalla kuin kiltti isoäiti, joka jakaa herkkuja
ja joka ei koskaan lausu moitteen sanaa. Käytännössä monikultturismi on
tietenkin yhtä suvaitsematon kuin mikä tahansa muukin ideologia, joka perustuu
vain abstraktioille. Muuten se ei voisi vihata ja leimata vastustajiaan.
Jos
niinä entisaikoina, joista ei ole kuin muutama vuosikymmen, kapitalistit ja
sosialistit vihasivat toisiaan luokkasodan ja eturistiriitojen nimissä, niin
nykyisenä aikana he ovat löytäneet yhteisen ihanteen: monikulttuurisuuden.
Nykyisen ajan lasken alkaneen kylmän sodan päättymisestä 1980-luvun
jälkipuoliskolla. Eikä olekaan mikään ihme, että Suomen historian ensimmäinen
sinipunahallitus syntyi juuri vuonna 1987. Tällä hetkellä on meneillään
seitsemäs vaalikausi tuon vuoden vaalien jälkeen. Näistä seitsemästä neljällä
on ollut vallassa sinipunahallitus tai sen laajennettu versio,
sateenkaarihallitus, vaikka vielä ensimmäisen sinipunahallituksen syntyessä
kaikki suuntauksen osapuoletkin olivat sitä kohtaan hyvin skeptisiä.
Edellisessä tekstissä esittelin syitä, miksi jotkut tahot saattaisivat kannattaa
monikulttuurisuutta: heikosti integroituvan ulkomaalaisväestön ongelmat
tarjoavat kokonaisen elinkeinohaaran, jota poliittisen perustein työhön valitut
tyhjäntoimittajat miehittävät tuomiopäivään asti ja nostavat palkkaa
veronmaksajilta. Vastaanottokeskukset tarjoavat työpaikkoja ympäri maan, mutta työpaikat
selittävät vain osan keskusten ympärillä pyörivästä rahasta. Ylläpito,
mahdolliset vuokrat, palveluiden tarjoaminen ynnä muu tuo välillisesti
runsaasti hyötyjiä keskuksista, joiden kokonaisvaikutus tälle maalle on
negatiivinen. Ihmisoikeusjuristit saavat ratkoa loputtomiin ulkomaalaisten
kokemia ongelmia, ja koko lystin maksavat tavalliset kansalaiset, joista
mitätön murto-osa hyötyy tilanteesta mitenkään. Koko järjestelmän kruununa on
tietenkin vähemmistövaltuutettu, linnanjuhlien kestovieras, median lellimä
valtakunnanpyhimys, jonka asemaan pääsee nostamaan virkamiehen palkkaa, jos
tuntee oikeat henkilöt; muodollisella pätevyydellä ei ole väliä. Ja kaikki
siinä asemassa tehty työ on yhtä tuottavaa kuin peukaloiden pyörittely.
Voisi
kuvitella, että oikeistopuolueissa, joissa on yleensä haluttu välttää rahojen
käyttämistä typeryyksiin ja ylipäätään ajateltu tavallisen keskiluokkaisen
ihmisen etua, tällainen touhu koettaisiin juuri sellaisena idioottimaisuutena
kuin se on. Kuitenkin Kansallisessa Kokoomuksessa tapahtui ihmeellinen muutos,
joka ajoittui juuri samoihin aikoihin kuin sen nousu pitkästä aikaa
hallitukseen, tuohon ensimmäiseen sinipunahallitukseen. Tuure Junnilan
kansalaisten oikeuksia puolustanut perintö hylättiin. Nykyään Kokoomuksessa
vallalla on meininki, jonka huippuna Alexander
Stubb sanoo hampaat loistaen, että Etelä-Euroopan leväperäisten maiden
tukeminen miljardeilla, satojen miljoonien vuotuinen nettomaksuosuus EU:ssa ja
vallan siirtäminen kansalta Brysselin byrokraateille on maksamisen arvoinen
hinta siitä, että ihmiset ja tavarat saavat liikkua vapaasti.
Oikeistopuolueiden
muutos johtuu siitä, että enää ne eivät ole keskiluokan vaan yläluokan
edunvalvojia. On ihan selvää, etteivät heikkojen euromaiden tukeminen,
nettomaksu EU:lle, EU:n liittovaltiokehitys tai monikulttuurisuus ole hyödyksi
keskiluokalle. Sen sijaan ne ovat uudelle aristokratialle oikein suureksi
hyödyksi. Herroista olisi ollut ikävää, jos heidän pankkejaan ei olisi
pelastettu Kreikan konkurssilta. Alkuperäinen ”tavoite”, kreikkalaisten
ihmisten auttaminen heidän hädässään, ei ole vähäisimmässäkään määrin
toteutunut. Eihän se oikeasti ollut tarkoituskaan.
Monikulttuurisuus
takuulla nähdään ökypiireissä puhtaasti positiivisena ilmiönä. Siinä on taustalla
aivan selvä logiikka. Jos maahan tulee jatkuvalla syötöllä lisää väkeä, mitä muun muassa Jyrki Katainen kannattaa,
kasvaa työvoiman tarjonta. Kysynnän pysyessä ennallaan tarjonnan kasvu johtaa
hintojen laskuun, kuten markkinatalouden peruslaki sanoo. Työvoiman tarjonnan
lisääntyminen laskee työn hintaa: silloin rikkaat työnantajat voivat palkata
ihmisiä töihin pienemmällä kustannuksella. Työntekijän tekemän työn arvo on
aina suurempi kuin hänen palkkansa, koska muuten hänet irtisanottaisiin; kun
palkka laskee mutta työn arvo pysyy ennallaan, kasvaa työnantajan voitto.
Mutta
ihmiset eivät ole aivan samankaltaisia hyödykkeitä kuin perunat, matkapuhelimet
tai huonekalut, jotka kaikki menevät kaupaksi, kun hintaa tarpeeksi alennetaan.
Ihminen ei mene töihin hinnalla millä hyvänsä, eli kysyntä ja tarjonta eivät
aina kohtaa. Tähän vaikuttaa kaksi asiaa: useimmissa maissa on käytössä
sosiaaliturvajärjestelmä, jolloin joskus ihmisen on edullisempaa olla työtön
kuin tehdä töitä (kuten pelkällä ruokapalkalla); lisäksi työ ei ole ihmisen
ainoa elinkeino: köyhyyteen suistuneet ihmiset ajautuvat monesti rikollisuuteen
eli alkavat siirtää rikkaampien omaisuutta itselleen antamatta heille
työpanostaan. Työnantajat eivät hyödy siitä, jos maahan muuttaa lisää
suomalaisia, jotka ovat tottuneet korkeaan elintasoon ja tyytyvät ennemmin
sosiaaliturvaan kuin ruokapalkkaan. Sellaisella maahanmuutolla ei olisi
juurikaan vaikutusta työn hintaan, mutta sen sijaan se lisäisi rikollisuutta ja
rikkaiden verokuormitusta.
Toista
on, jos maahan muuttaa runsain mitoin väkeä kehitysmaista. Nämä ihmiset ovat
valmiita tekemään töitä matalallakin palkalla, koska heidän mittapuillaan se on
paljon ja koska pelkästään vakaat yhteiskunnalliset olot ovat heistä monille ylellisyyttä;
näin palkat aloittavat jatkuvan laskukierteen. Jos nämä ihmiset pysyvät
erilaisina eli lisäävät monikulttuurisuutta integroitumisen sijaan, heillä ei
ole juurikaan edellytyksiä nousta säätykierrossa. He syrjäytyvät omiin
ghettoihinsa ja jäävät pysyväksi ulkomaisperäiseksi proletariaatiksi, joka
kilpailee kotimaisen proletariaatin kanssa. Kotimainen proletariaatti huomaa,
ettei saa mistään töitä, koska ulkomaisperäinen proletariaatti polkee työn
hintaa, ja väestöryhmien välit kiristyvät. Veronmaksuhalut vähenevät, koska
veroista väistämättä menee osa toiselle väestöryhmälle. Tällöin sosiaaliturvan
heikentäminen ei ole poliittisesti mahdotonta, se heikkenee ja työn hinta
laskee entisestään. Pimeän ja harmaan työn tekeminen lisääntyy, mikä edelleen
vauhdittaa yhteiskunnan alasajoa; lopputulos on jonkinmoinen libertarismi,
jossa väestöryhmät muodostavat muodollisen valtion sisälle omia yhteiskuntia,
joissa ei tarvitse olla tekemisissä muiden kuin ”omiensa” kanssa.
Voiton
tästä kaikesta keräävät rikkaat, jotka maahanmuutolla ja monikulttuurisuudella
suorittavat valtaisan sisäisen devalvaation eli Kiina-ilmiön siirtämisen
länsimaiden sisälle. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvamisesta he eivät
kärsi, koska jo hyvissä ajoin ennen sen alkua he linnoittautuvat omiin yksikulttuurisiin
luksuslähiöihinsä, jollaisia voi esimerkiksi Yhdysvalloissa ihailla.
Tällaisilla
”oikeisto”puolueilla ei ole ollut ehdotonta valtaa vielä missään. Siksi ne ovat
liittoutuneet ovelasti sosialistien kanssa. Sosialistit saavat virkansa, he
saavat esiintyä hyvinä, suvaitsevaisina ja utilitaristisina ihmisinä ja leikkiä
vähentävänsä ihmiskunnan kärsimystä. Kapitalistit keräävät hyödyn omiin
kukkaroihinsa. Kumpikin voittaa, niin virka- kuin rahaeliittikin.
Mutta
siihen voittajat rajoittuvatkin. Kaikki muut ovat häviäjiä, niin suomalaiset
kuin ulkomaalaisetkin. Suomalaiset saavat turvattoman arjen, kovemmat
työmarkkinat ja epävarmemman elämän. Ulkomaalaiset, joista osa pakenee tänne
saadakseen paremman elämän, joutuvat välineen rooliin: heidän tehtävänsä on
tuottaa monikulttuurisuutta, sopeutumisen sijaan olla ongelma ja markkinatuote.
Vain siksi, että toiset haluavat käyttää heitä esimerkkinään omasta suvaitsevaisuudestaan
ja toiset maksimoimaan voittonsa. Luuleeko kukaan, että valtaosa maahanmuuttajista
haluaa olla mieluummin erilaisuusmannekiineja kuin tavallisia jäseniä yhteiskunnassa?
Ja
kuten alussa mainitsin, tällaisen epäpyhän allianssin vastustajat, kuten minä,
leimataan joka taholta ulkomaalaisvihamielisiksi. En ole vihamielinen ketään
kohtaan ulkomaalaisuuden tai minkään muunkaan yksilöstä riippumattoman asian
vuoksi. Minä olen vihamielinen sinipunavoimia kohtaan, koska he ovat suuttumukseni
omalla toiminnallaan ansainneet. He ovat niitä, joille ulkomaalaiset ovat
tykinruokaa. Silti he ovat nykydoktriinin mukaan ”hyviä”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti