Esipuhe: Kuolema ja kirkastus

1. osa: Mailleenmeno

Lugano-järven laakso oli ihastuttava sekoitus Alppien ja Välimeren maailmoja. Järven vesi oli lämmintä ja turkoosin sinistä, siis aivan kuten meressä hieman etelämpänä, mutta järvellä ei muodostunut sellaista ulappaa, joka tuottaa turvattoman äärettömyyden tunteen. Vuoret ja kukkulat kun ympäröivät järven, siellä oli mitä kodikkain tunne.

Kaipa juuri tuon tunteen vuoksi Lugano, Sveitsin eteläisin kaupunki, oli niin suosittu. Siellä asui huomattavan paljon ihmisiä, ja nämä ihmiset olivat aika vauraitakin, ja turistejakin siellä kävi – minä en ollut heistä ainoa.

Asustelin hienossa Grand Hotellissa, joka oli rakennettu niin lähelle järven rantaa, että puistossa astellessaan saattoi piipahtaa venelaiturin päähän. Hotelli oli rakennettu uusbarokin tuhlailevaan tyyliin, ja muistutti Monte Carlon kasinon ja Pariisin oopperan välimuotoa. Koska pidin tästä tyylistä huomattavasti (paljon enemmän kuin niistä liechtensteinilaisista rötisköistä, jotka toivat mieleen Alvar Aallon huonoa mainettaan huonommat rakennushirviöt), katselin palmupuiden katveista mielelläni levähdyspaikkaani. Mutta aina välillä karkasi katseeni pohjoiseen, jossa Alppien vahvuus näyttäytyi Gotthardin solan ympärillä.

”Loikoilu on mukavaa”, totesin ja venytin käsiäni oikein pitkälle. ”Se on mukavaa kuin sosialidemokratia. Mutta pitemmän päälle se on ikävystyttävää, aivan samoin kuin perunalastujen rouskuttaminen. Loikoilun ja sosialidemokratian mukavuutta on vaikea arvostaa, jos siitä ei joskus irtaudu. Pitäisi lähteä ylös vuorille, jossa ei ole vuoteita ja untuvapeittoja, eikä myöskään veronmaksajan palkkaamaa virkamiestä huolehtimassa ruoasta ja lääkkeistä.”

Hotellin hovimestari lähestyi ja tarjosi minulle uutta cocktailia.

”Kiitos ei”, sanoin. ”Minun on jouduttava tuonne ylös, mukavuuksien yläpuolelle. Haluan kuulla oikean alppisinfonian.”

”Voi, signor”, sanoi hovimestari. ”Richard Straussin vaatima jättiorkesteri ei millään mahdu niihin tönöihin, joita pilvien korkeudessa on.”

”Richard Strauss oli hyvä tyyppi”, virkoin, ”mutta hänen Alppisinfoniansa on liian minimalistinen. Haluan kuulla sen version, jonka soittavat tuulet, puhurit, vihurit, pisarat, rakeet, vuoripurot ja taivasta halkovat salamat!”

”Hulluja te olette, te pohjoiseurooppalaiset”, hovimestari sanoi päätään puistaen. ”Toivottavasti teidän ei käy kuinkaan. Lähetänkö laskun suoraan vakuutusyhtiölle?”

”Kyllä minä sen maksan”, sanoin ja nousin ylös pöytäni äärestä. ”Ja piru minut periköön, jos irrottautuminen loikoilusta ja sosialidemokratiasta saa minut taittamaan niskani Alppien rotkoon!”

Jonkin ajan kuluttua palasin ylevään huoneeseeni. En asunut siellä yksin, sillä mukanani minulla olivat rakkaat eläimeni, kotka ja käärme, jotka viihtyivät Luganossa yhtä hyvin kuin minä itsekin.

”Ylpein eläin Auringon alla ja älykkäin eläin Auringon alla”, minä sanoin. ”Nyt minun on teistä erottava, sillä on tullut aikani mennä mailleni, niin kuin Aurinko tekee joka päivä, kun vie valoa meidän jälkeemme vielä Tuonelalle! Haluan nousta Alpeille, sillä ihmisen on noustava korkealle, jos tahtoo nähdä paljon. Ylös, omien tähtienikin yläpuolelle haluan nousta suuruuden tietäni!”

”Jää mieluummin Luganoon”, kotka tuhahti. ”Suuruuden tie kulkee sivistykseen. Ei tuolla vuorilla ole sivistystä.”

”Itsesi sinä tahdot viskata korkealle”, lausui käärme, ”mutta jokaisen ylös viskatun kiven täytyy pudota.”

”Te puhutte ylpeästi ja älykkäästi, minun eläimeni”, sanoin. ”Mutta tässähän ei järki paljon päätä pakota. Minua ohjaa luontoni, jotta ehkä kerran oppisin antamaan arvon sille, minkä jätän taakseni. Miksi kukaan muukaan nousisi vuorille? Sehän tietää kapuamista.”

Eikä mennyt kuin pari tuntia, kun jo olin Luganon ulkopuolella ja katselin edessäni alkavaa polkua, pitkää ja vaivalloista polkua, joka kiemursi oikealle ja vasemmalle, mutta aina ylöspäin. Näin sen vielä korkealla ylhäälläkin, sellaisissa korkeuksissa, joiden saavuttaminen todella olisi saavutus.

”Ja näin minä jätän taakseni ylpeyden ja älyn”, sanoin. ”Vai jätänkö? Eiköhän loikoilusta ja sosialidemokratiasta irtautuminen ole vain… hyvää harjoitusta?”

Niin alkoi minun mailleenmenoni.

2. osa: Keskustelu entisen vaihto-oppilaan kanssa

Olin noussut jo monen tunnin ajan, polku oli käynyt vaivalloiseksi ja maisemat todella upeiksi, kun ensimmäisen kerran kukaan tuli minua vastaan. Tämä kulkija oli oikein kaunis neiti, joka minulla oli kunnia tuntea. Hän oli entinen vaihto-oppilas, johon olin tutustunut lyhyen yhteisen opintaipaleen aikana. Olimme erilaiset kuin yö ja päivä; ainoastaan se yhdisti, että syödessämme emme kiirehtineet, kuten sivistyneet ihmiset eivät kiirehdi.

”Oikein hyvää päivää”, sanoin hänelle.

”Hei”, hän vastasi iloisesti. ”Hauska nähdä sinua tällä korkealla paikalla.”

”Korkealla, niinpä niin”, minä sanoin. ”Mutta tämä korkeus on meille kahdelle aivan erilaista. Sinä laskeudut alaspäin, kun taas minä saan raahata painoani ylöspäin. Sinulle painavuuden henki on apuna, minulle se on vihollinen.”

”Mutta ei kapuaminen alaspäinkään ole helppoa”, hän sanoi. ”Minä olen menossa alas, ihmisten luokse, koska vietän tällä päivämäärällä syntymäpäivää, ja silloin en halua olla yksin.”

”Hyvää syntymäpäivää, ystävä hyvä”, sanoin. ”Hassu juttu; minäkin olen menossa ihmisten luokse, mutta sitä varten nousen korkealle, missä ihmisiä on vähemmän. Koskaan ihminen ei ole niin yksin kuin väenpaljoudessa. Tuota noin – syntymäpäivänähän on tapana katsoa tulevaisuuteen. Mitä olet varautunut kohtaamaan siellä?”

”Minun tulevaisuudensuunnitelmiani on kehuttu maailman hiotuimmiksi”, sanoi entinen vaihto-oppilas. ”Olen menossa yliopistolle lukemaan kielitiedettä.”

”Vai kielitiedettä? Eikös se ole sitä, että minä – me, sinä – te, hän – he, yksikön ja monikon ensimmäinen, toinen ja kolmas persoona?”

”En oikein usko, että akateemisella tasolla jäädään noin matalalle tasolle. Olen aina ollut kiinnostunut kielistä. Enhän minä muuten olisi lähtenyt vaihto-oppilaaksi Ranskaan.”

”Kielitiedehän on… hm – miten sen nyt ilmaisisin… kansantaloudellisesta näkökulmasta pelkkä rönsy. Sen tuottama lisäarvo ei liity ihmisen tarpeisiin. Ilman kielentutkimusta voi elää, mutta se ei voi elää ilman alkutuotantoa ja jalostusta. Voi, älä ota tätä henkilökohtaisesti. Olenhan minä äänestänytkin kielentutkijaa. Uh, kylläpä minä kuulostin mammonanpalvojalta.”

”Niin kuulostit”, sanoi entinen vaihto-oppilas. ”Kuten me molemmat tiedämme, ei mammonanpalvojien yhteiskunta ole mukava. Minä kannatan meidän hyvinvointivaltiotamme, joka osaa antaa arvoa myös kielentutkimukselle. Sitä yhteiskuntaa minun työni tulee palvelemaan: rakentamaan uusiksi kukoistuksen, joka on viime vuosina päässyt rapistumaan. Siinä tarvitaan myös tietoa siitä, että on yksikön ja monikon ensimmäinen, toinen ja kolmas persoona.”

”Me – yksikön toinen persoona”, lausuin.

”Me on kylläkin monikon ensimmäinen persoona”, sanoi entinen vaihto-oppilas.

”Niin, minä tiedän sen. Mutta jos siirrymme symbolien tasolle, kuten minä kirjailijana monesti haluan, voi juuri nyt minun sanomanani me olla myös yksikön toinen persoona…”

Entinen vaihto-oppilas hymyili ystävällisesti.

”Taidan ymmärtää”, hän sanoi. ”Mutta nyt minun on jatkettava matkaani. Oli hauska tavata sinut. Käännä sinäkin katseesi tulevaisuuteen – minä tiedän, miten sinä aina tähyät menneeseen.”

”Näkemiin! Ehkä me vielä tapaamme.”

Lähdimme eri suuntiin, minä ylöspäin, hän alas laaksoon päin.

Vain vähän ajan kuluttua pysähdyin ja katsoin taakseni.

”Hm, jaaha”, mutisin itsekseni. ”Varsin eriskummallista. Noinko kapeakatseinen on ihminen? Ehkäpä – jos aina katsoo tulevaisuuteen.”

3. osa: Keskustelu matemaatikon kanssa

Keskustelun jälkeen kuljin mietteliäänä kauemmaksi ja korkeammalle vuoristoon. Ja niin kuin sattuu jokaiselle, joka kulkiessaan miettii vaikeita asioita, niin myös minä huomaamattani poljin ihmistä. Kasvojani vasten sähähti samalla kertaa tuskanhuuto, kaksi kirousta ja kolme ilkeää herjaussanaa, ja niin säikähtäneenä kohotin sauvani ja vielä löinkin polkaisemaani. Mutta heti sen jälkeen sain malttini takaisin ja laskin sauvani alas.

Polulla lojui hyvin vihaisena toinen vanha tuttuni, matemaatikko, jonka kanssa myös olin ollut yhteisellä opintiellä.

”Mitä sinä siinä teet?” ärähdin kiukkuisena. ”Luuletko kenties, että minusta on kovinkin hauskaa polkea kaiken maailman matemaatikoita, kun päässäni liikuskelee paljon mielenkiintoisempia asioita kuin mitkään sinun analyyttiset lukuteoriasi?”

”Minä tutkin muurahaisia”, hän sanoi ja viittasi polun vierellä olevaan muhkeaan kekoon, jota hän oli ollut kyyristyneenä tarkkailemassa.

”Mitä varten? Oletko siirtynyt lukuteorioista muurahaisten laskemiseen? En voi väittää, että pitäisin sitä kovinkaan mielekkäänä tekemisenä matemaatikolle, joka on varustettu sellaisilla aivoilla kuin sinun.”

”Juuri nyt en harjoita matematiikkaa”, hän sanoi nousten jaloilleen. ”Olenhan minä kiinnostunut myös yhteiskunnallisista asioista. Näillä muurahaisilla vasta onkin yhteiskunta. Ne ovat kovin sosiaalisia eläimiä, paljon sosiaalisempia kuin ihmiset.”

”No johan valkenee! Pidät niiden yhteiskuntaa jollain tavalla tavoiteltavana, niinkö?”

”Jollain tavalla, tietenkin. Katso nyt, ei työttömyyttä, ei syrjäytyneisyyttä, ei rikollisuutta, ei päihdeongelmia, ja kaikki kantavat kortta samaan kekoon! Miksi en pitäisi niitä tavoiteltavina asioina?”

”Ehkä siksi, että ne on saavutettu melko totalitaarisella tavalla?”

”Ihmisellä on äly juuri siksi, että voisimme soveltaa opittua. Muurahaiset opettavat meille jotain, meidän on keksittävä keino saavuttaa muurahaisyhteiskunnan edut vielä paremmalla tavalla. Me emme tiedä mitä tapahtuu todella, jos vanha kunnon sosialismi todistaa oikeaksi runsain määrin esiintyvää suurpiirteisyyttä sekä rauhattomuutta.”

”Anteeksi…?”

”Vaihtelevalla menestyksellä myös sosialismi mallintaa kokonaiskuvaa käyttäen hyödykseen esimerkiksi yleisesti sovittuja ja toimiviksi todettuja organisaatio- ja johtamismallin muodollisuuksia. Pidän puhetta ansioturvan negatiivisesta vaikutuksesta itsetyöllistävyyteen piilotettuna menestysnarsismina. Jotta me ihmiset emme unohtaisi yhteisön pyrkimyksiä, todettakoon, että tahomme sekä useiden erilaisten sidosryhmien ja muiden meille tärkeiden instanssien vankka tuki työryhmän viikon takaiselle esitykselle falsifioi viimeaikaisia absurdeja väittämiä.”

”Minkä ihmeen työryh…”

”Me emme varmuudella tiedä mitä tapahtuu, jos kaksoisidentiteettiä tukevan kotouttamisprojektin arviointi toiseuden näkökulmasta on kiteytetty aatteeseen, jossa pohditaan organisaatiossa toimivien vastuunalaista asennetta. Täytyy siitä huolimatta, että maailmalla on viime aikoina tapahtunut paljon, todeta, että integraatioprosessin polysentrinen tukeminen ahdaskatseisen identiteettipolitiikan ylittämiseksi ennakoi osaltaan meihin kohdistuvaa tietotarvetta. Käytännön täytyy turvautua tarkoituksenmukaisiin keinoihin, jos vähemmistöjen sosiopoliittisen tilanteen tiedostaminen johdattelee meidät ja tukiryhmämme kohti erilaisissa laitoksissa tapahtuvaa valmistusta. Ei tarvita syvällistä ymmärtämystä sen käsittämiseen, että samuuden illuusion luoma näköharha identiteettien kohtaamisrajapinnassa ratkaisee ongelmia tutkittaessa ilmiöiden liiallista nonfiguratiivisuutta.”

”Voisitko…”

”Sosialismin tieteenfilosofinen perusta on marxilainen dialektinen materialismi, joka on hegeliläisen dialektisen idealismin ja feuerbachilaisen mekaanisen materialismin synteesi. Aikoinaan nämä kaksi olivat edistyksellisiä tieteenfilosofisia katsantokantoja. Nykyisin tieteessä vallan anastanut positivistinen suuntaus edustaa lähinnä mekaanista materialismia, paluuta menneeseen.”

”Hei! Jo riittää! Vaikene, tai polkaisen sinua uudestaan, ja silloin poljen sinut tuohon kekoon, jossa voit rupatella marxismista muurahaiskuningattaren kanssa! Lupaan tämän: se on asiasta paljon kiinnostuneempi kuin minä!”

Matemaatikko vaikeni hämmästyneenä.

”Vastahan minä pääsin alkuun”, hän sanoi.

”Pääsit ihan tarpeeksi pitkälle”, sanoin. ”Sinä ja sinun sosialismisi! Etkö ymmärrä, ettei hyvinvoinnin jakaminen voi onnistua avoimessa systeemissä? Tulonsiirtojen jakaminen kohtaa ylittämättömän ongelman, jos asiakkaiden määrää ei haluta kontrolloida. Ilman tulleja ja muita vapaakaupan esteitä suuryritykset työllistävät siellä, missä se on halvinta, suorittavat tuotekehittelyn siellä, missä on eniten osaamista, ja maksavat verot sinne, missä verotus on alhaisinta. Siinä ei sinun mallillesi jää muuta kuin maksajan rooli.”

”Ja siksi minä sanonkin: ottakaamme mallia muurahaisista”, sanoi matemaatikko. ”Solidaarisuutta – onko liikaa vaadittu, että ihmiset parantaisivat asennettaan toisiaan kohtaan?”

Tämä mies on pähkähullu, ajattelin turhautuneena.

Sanomatta yhtään mitään minä astuin matemaatikon ohitse ja katsoin nousevaa polkuani edessäni.

”Minne sinä menet?” kysyi matemaatikko.

”Sinne, missä Aurinko yhä paistaa”, vastasin. ”Ilma on juuri tässä niin tunkkainen, että aivoni menevät solmuun. Kuule neuvoani: laskeudu laaksoon ja etsi minun eläimeni, kotka ja käärme; ylpein eläin ja älykkäin eläin – ne kaiketi ovat parhaat neuvonantajat meille molemmille.”

Tämän sanottuani menin menojani, vielä mietteliäämpänä ja hitaammin kuin aikaisemmin, sillä vaikeat ajatukseni olivat vain mutkistuneet.

”Kuinka köyhä onkaan ihminen”, sanoin itselleni väristen luuytimiäni myöten. ”Kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä turhaa ylimielisyyttä! Tämäkin matemaatikko on sitä korviaan myöten täynnä. Kuuluisan filosofin sanoin: Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa. Ensimmäinen on hänet voittanut, hän on korkeampi ihminen, mutta toinen, tämä matemaatikko, ei sitä ole. Toivottavasti en enää kohtaa hänen kaltaisiaan…”

4. osa: Keskustelu sisaren kanssa

Tuskin olin päässyt seuraavan polunmutkan taakse, kun kuulin minua kutsuttavan. Näin polulla edessäni lähestyvän hahmon, mistä harmistuin suunnattomasti, sillä jatkuvat keskustelut hidastivat kulkuani. Niinpä loikkasin nopeasti polun sivuun ja piilouduin suuren pensaan alle. Vasta, kun siellä kyyristyin odottamaan, että tulija kulkisi ohi, satuin ajattelemaan, että hän varmaankin oli jo huomannut minut, koska tokkopa hän muuten olisi minua kutsunut.

”Miksi sinä sinne menit?” kuului ääni ja pensaan lehvästöt työnnettiin syrjään. Antautuneena nousin ylös, ja huomasin, että minua oli kutsunut minun oma sisareni.

”Arvelin, että täältä voisin löytää nelilehtisiä apiloita”, valehtelin sujuvasti.

”Keskeltä pensastako?” sisar hämmästeli. ”Eivätkö apilat pidä valoisammasta?”

”Nelilehtisistä ei koskaan tiedä”, jatkoin teeskentelyäni. ”Voihan nimittäin olla, että apilat kasvattavat neljännen lehden varjoisammissa paikoissa lisätäkseen vähäistä valonsaantiaan.”

”Mielenkiintoinen hypoteesi. Toisaalta voisi olla niinkin, että valossa kasvavilla apiloilla on enemmän lehtiä siitä yksinkertaisesta syystä, että niillä on varaa sellaiseen investointiin.”

”Olet oikeassa, kuten aina ennenkin”, sanoin ja astuin pois pensaasta. ”Mutta sinähän olet opiskellut enemmän luonnontieteitä. Minä olen kuin primitiivinen noitatohtori, joka pyrkii selvittämään kaiken itse. Ja juuri sellaisten amatöörien tutkimukset onnistuvat todistamaan, että nelilehtiset apilat todella tuottavat onnea.”

”Minähän aion hammaslääkäriksi, eikä sillä alalla kannata tyytyä noitatohtoritason luonnontieteeseen.”

”Hammaslääkäriksi, niinpä niin. Se on yksi niistä aloista, joita on hyvä pitää omassa lähipiirissään. Kun laiska hampaiden harjaukseni jossain vaiheessa maksaa takaisin, voit paikata purukalustoni. Tehdään se pimeästi, niin ei tarvitse turhaan maksella veroja.”

”Pimeästikö?” sanoi sisar. ”Enpä tiedä… jos kaikki tekisivät niin, ei pian olisi mitään yhteiskuntaa ollenkaan.”

”Höpö höpö”, sanoin. ”Otetaan esimerkkiä ministeristä. Sitä paitsi Suomi maksaa vuosittain noin miljardi euroa kehitysyhteistyöhön. Eikö se ole mitä selvin viesti siitä, että Suomen valtio ei mielestään tarvitse niitä miljardia euroa? Ainakin sen verran voi siis hyvällä omallatunnolla jättää veroja maksamatta.”

”Ei niin voi tehdä”, sanoi sisar. ”Ihmisellä on aina halu päästä parempaan, jonkinlaiseen utopiaan. Mutta tiedäthän, ettei utopiaan pääse tuollaisella itsekkyydellä. Suurimman menestyksen vuoksi ihmisen on luovuttava omastaan, suostuttava kantamaan kortta yhteen kekoon.”

”Älä nyt vain aio sanoa, että sinäkin haluat ottaa mallia muurahaisten yhteiskunnasta!”

”Kuka haluaa?”

”Se hullu matemaatikko. Tapasin hänet juuri tuossa mutkan takana, kun hän oli ihailemassa muurahaisten sosiaalisuutta. Jos jatkat tästä laaksoon, valitse ihmeessä toinen tie, ellet halua hänen ikävystyttävän sinua hengiltä, kun hän paasaa lorua, jonka on varmasti opetellut ulkoa puppulausegeneraattorista.”

”Kiitos varoituksesta”, sanoi sisar. ”Vastapalvelukseksi ylistän sinulle omaa tietäni.”

”Ei, siskokulta”, sanoin. ”Minä haluan seurata vain omaa tietäni, haastavaa ja raskasta tietä, jonka päässä voin tietää saavuttaneeni jotakin. Seuraa sinäkin vain omaa tietäsi. Minä tiedän sen, että mitä ikinä valitsetkaan, se on oikein.”

”Kiitos”, sisar sanoi ja nauroi heleällä äänellään. ”Ehkä minä löydän tien vielä utopiaankin. Onnea matkaan, veljeni, minäkin uskon, että valitsemasi tie on oikea.”

Niin me nauroimme yhdessä ja halasimme niin kuin veli ja sisar, ennen kuin suoriuduimme omille teillemme.

Mutta päästyäni taas yksinäisyyteen minä istahdin kivelle. Tuo paikka oli jo korkealla vuoren rinteellä, ja hieman tähyiltyäni saatoin erottaa laaksoon vievällä polulla kaikki kolme, jotka olin kohdannut. Silloin pyyhkäisin otsaani ja puhuin itselleni näin:

”Voiko tämä olla mahdollista! Kolme niin älykästä ja sivistynyttä – mutta he eivät taipaleellaan ole vielä kuulleet mitään siitä, että utopia on tuhoutunut!”

5. osa: Tragedian synty

Oli kulunut monta päivää siitä, kun tapasin entisen vaihto-oppilaan, matemaatikon ja sisaren, enkä ketään ollut heidän jälkeensä kohdannut tielläni. Taakseni olin jättänyt ihmisten lisäksi myös eteläisten Alppien välimerellisen tuulahduksen, sillä taivas oli peittynyt raskaisiin harmaisiin pilviin, jotka useammin kuin kerran olivat roikkuneet niin alhaalla, että kiitin Luojaa siitä, että niihin ei voinut lyödä päätään.

Vuorenrinnettä noustessani muistelin lukuisia vaellusretkiäni lapsuudesta alkaen ja laskin, kuinka monelle vuorelle, harjanteelle ja huipulle jo olin noussut.

”Minä olen vaeltaja ja vuorille nousija”, sanoin minä sydämelleni. ”Minä en pidä tasangoista, ja näyttää siltä, etten voi istua kauan aloillani. Mikä minua vielä kohdanneekin kohtalona tai elämyksenä – vaellusta siinä varmasti on, ja vuorille nousemista; ihmisen elämyksenä on lopulta kuitenkin vain hän itse.

On mennyt se aika, jolloin sattumat vielä saivat minua kohdata; ja mitä voisikaan vielä nyt osakseni sattua, mikä ei jo olisi minun omaani! Erään seikan minä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja kohtaan pian sen, mikä on ollut kauimmin minulle varattuna. Kaikista vaikein tieni minun nyt täytyy nousta! Minä olen aloittanut yksinäisimmän vaellukseni!

Mutta joka on minun lajiani, se ei voi väistää sellaista hetkeä, joka hänelle puhuu: Vasta nyt sinä käyt suuruuden tietäsi! Huippu ja kuilu – ne ovat nyt erottamattomasti yhtä! Sinä kuljet suuruuden tietäsi: nyt on tullut sinun viimeiseksi turvapaikaksesi se, minkä nimenä oli tähän asti viimeinen vaarasi. Sinä kuljet suuruuden tietäsi: sen täytyy nyt olla paras uskalluksesi, ettei takanasi enää ole tietä. Kenenkään ei pidä sinun jäljissäsi hiipiä. Sinun oma jalkasi hävitti takaasi tien, ja sen yläpuolelle on kirjoitettu: Mahdottomuus.”

Tie oli käynyt jyrkäksi, eikä ylhäällä ollut lainkaan lämmintä. Minun täytyi kiristää vyötä ja jatkaa eteenpäin, ylemmäs, sillä paluuta ei ollut.

”Omalle päälaellesi ja oman sydämesi ylitse!” kannustin itseäni. ”Nyt täytyy sen, mikä sinussa on lempeintä, muuttua kaikkein kovimmaksi. On tarpeen oppia kääntämään katse pois itsestään, jos haluaa nähdä paljon – tämä kovuus on vuorille nousijalle tarpeellinen. Minä olen aina halunnut nähdä kaiken olevaisen taustan ja perustan: siksi minun täytyykin nousta itseäni ylemmäksi – yhä ylöspäin, kunnes omat tähtenikin ovat allani! Niin, katsella alas itseeni ja tähtiinikin: se vasta olisi minulle oma huippuni, se minulle on jäänyt viimeiseksi huipukseni.”

Näin puhuin minä itselleni noustessani, kovilla lauseilla sydäntäni lohduttaen. Ja kun saavuin vuorenharjanteen laelle, niin avautui edessäni näky, jonka edessä pysähdyin pitkäksi aikaa ja olin vaiti: läpi tumman harmauden saatoin erottaa laaksossa mittaamattoman syvänä sen, mitä jo pitkään olin odottanut, Vierwaldstätterseen.

”Oi tätä murheellista näkymää allani!” sanoin itselleni. ”Tuota syvää järveä kohti minun on nyt astuttava alaspäin. Korkeimman vuoreni ja pisimmän vaellukseni edessä minä seison. Sen tähden minun on nyt astuttava ensin syvemmälle kuin olen konsanaan astunut – syvemmälle alas tuskaan kuin olen koskaan astunut, sen mustimpaan aallokkoon: se on minun kohtaloni tahto.

Mistä tulevat korkeimmat vuoret? Näin minä aikoinani kysyin. Sitten minä opin tietämään, että ne tulevat syvyyksistä. Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen seinämiin. Syvimmästä täytyy korkeimman korkeuteensa tulla.”

Synkkänä minä kuljin halki kalmankarvaisen hämärän, synkkänä ja kovana, huulet yhteen puristuneina. Ei vain yksi Aurinko ollut minulta mennyt mailleen. Polku, joka nousi uhmaten louhikon poikki, oli häijy ja yksinäinen, sille ei yrtti tai pensas seurana ollut. Sitä minä kuljin, uhmaten henkeä, joka minua veti minua alaspäin, kohti kuilua; uhmasin painavuuden henkeä, paholaistani ja perivihollistani. Se istui minun hartioillani, kuin vainoava aave, joka pudotti lyijyä korvaani, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.

”Sinä viskasit itsesi korkealle – mutta jokaisen viskatun kiven täytyy pudota”, se ilkkui jälkeeni jättämän käärmeeni äänellä. ”Tuomittuna itsesi kivittämiseen sinä olet, korkealle sinä viskot kiviä – mutta sinun päällesi ne takaisin putoavat!”

Tämän sanottuaan aave vaikeni ja oli pitkään vaiti, mutta tuo vaitiolo rasitti minua, sillä olla siten kahden on totisesti yksinäisempää kuin mikään yksinolo.

Minä kuljin, kuljin yhä eteenpäin, mutta kaikki rasitti minua. Kuin sairaan kaltainen olin, joka väsyy ilkeistä tuskistaan ja jonka vielä ilkeämpi unennäkö herättää, kun uneen on vaipumassa. Mutta minussa on jotain, jota sanon rohkeudeksi. Rohkeus on paras kuoliaaksi lyöjä, se lyö kuoliaaksi myötäkärsimyksenkin. Ja myötäkärsimys on kuiluista syvin: niin syvälle kuin ihminen näkee elämään, niin syvälle hän näkee kärsimykseenkin. Rohkeus lyö kuoliaaksi vielä kuolemankin, sillä se puhuu: Oliko tämä elämä? Hyvä! Vielä kerran!

”Seis, sinä aave, painavuuden henki!” minä huudahdin. ”Mitä sinä minusta haluat? Kauan sinä olet jo roikkunut minun riesanani, mutta yhä minä vain jaksan kantaa sinua. Anna jo periksi! Vai onko sinulla jotain oikeaakin sanottavaa minulle?”

Kun tämän olin sanonut, loikkasi aave hartioiltani alas ja pysähtyi eteeni. Se otti toisen muodon, entisen vaihto-oppilaan hahmon, ja kohotti kätensä varoittavaan eleeseen.

”Pettymyksiä!” se huudahti. ”Mitä sinulla on tekemistä näillä mailla? Enkö minä ole nähnyt maailmaa enemmän kuin sinä? Minä voin kertoa sinulle sen, mitä lakkaamatta yrität oivaltaa. Saat pettyä tähänkin: isänmaa on pettänyt meidät, meidän sukupolvemme osa on traaginen! Aivan turhaan sinä yrität hakea tältä maalta mallia siihen, miten omaa isänmaatamme on vietävä takaisin kohti suuruutta. Yrität tehdä kansasta kaltaisesi, mutta siinä sinä tulet epäonnistumaan. Et voi päästä paimeneksi tai edes koiraksi vahtimaan ja ohjaamaan laumaa sinne, minne haluat, koska lauma ei halua seurata sinua. Näin olen puhunut – me, yksikön ensimmäinen persoona!”

Silloin aave loikkasi takaisin hartioilleni, mutta sen paino oli muuttunut. Enää se ei vetänyt minua kohti kuilua, mutta sen sanat kaikuivat mielessäni ja masensivat rohkeuteni.

En sanonut enää mitään, yritin jälleen kovettaa mieleni, ja tarvoin eteenpäin. Monta tuntia minä kuljin, kunnes tunsin huutavan nälän. Katselin ympärilleni ja näin yön pimeydessä yksinäisen valon, joka oli lähtöisin talosta. Sen suuntaan läksin seuraavaksi, ja pian saavuin talon ovelle, johon koputin rivakasti.

Oven avasi vanha mies, jolla oli valo kädessään, ja hän sanoi:

”Kuka tulee minun ja minun huonon uneni tykö?”

”Elävä ja kuollut”, sanoin. ”Antakaa minun syödä ja juoda, minä unohdin sen päivällä. Se, joka ruokkii nälkäisen, virvoittaa oman sielunsa; näin puhuu viisaus.”

Vanhus poistui, mutta palasi pian tarjoten leipää ja viiniä.

”Tämä on paha seutu nälkäisille”, hän sanoi. ”Sen vuoksi asun täällä. Eläimet ja ihmiset tulevat minun, erakon luokse. Mutta käske seuralaisesikin syödä ja juoda, hän on väsyneempi kuin sinä olet.”

”Kuollut on minun seuralaiseni, en taida hevin saada häntä siihen suostumaan”, vastasin.

”Se ei liikuta minua”, sanoi vanhus äreästi. ”Sen, joka talooni pyrkii, täytyy myös ottaa, mitä hänelle tarjoan. Syökää ja voikaa hyvin!”

Tämän sanottuaan vanhus sulki oven ja pian valo sammui. Jatkoin matkaani nauttien saamistani eväistä. Aamu alkoi melkein sarastaa, kun voimani lopulta ehtyivät. Sillä paikalla oli vanha kirkko, melkein raunio jo. Raotin sen rikkinäistä ovea ja päästin kantamani aaveen sisälle, ja rukoilin sille rauhaa. Itse minä asetuin makaamaan puun juurelle, ja pian vajosin uneen, ruumis uupuneena, mutta sielu täydessä levossa.

6. osa: Herätys

Kauan minä nukuin, eikä vain aamurusko kulkenut kasvojeni yli, vaan pitkälle myös aamupäivä. Ja silloin silmäni viimein aukesivat, ja ihmetellen minä katselin metsään ja hiljaisuuteen, ihmetellen minä katselin omaan itseeni. Sitten minä nousin nopeasti kuin haaksirikkoinen, joka toivonsa jo menetettyään näkee maata, ja huudahdin riemusta: sillä vihdoin minä näin uuden totuuden, ja näin minä puhuin sydämelleni:

”Minulle kirkastui tämä: minä kaipaan yksinäisyyttä ja oman henkeni heimolaisia, en aaveita, joita vastoin niiden tahtoa kannan mukanani. Ei, minä tarvitsen sellaisia, jotka seuraavat minua, koska haluavat seurata itseään – ja sinne, minne me kaikki haluamme.

Ei minun pidä tulla lauman paimeneksi ja koiraksi. Monia houkuttelemaan pois laumasta, se on minun tehtäväni. Vihoissaan pitää lauman ja paimenen minulle olla, kutsukoot he minua ryöväriksi.

Minä puhun paimenista, mutta he sanovat itseään hyviksi ja vanhurskaiksi, oikean uskon uskovaisiksi. Katso nyt heitä: ketä he enimmin vihaavat? Eivätkö sitä, joka murskaa heidän arvojentaulunsa, rikkojaa, rikoksentekijää – mutta tämähän on se, joka luo. Se, joka näkee asioiden perimmäiset taustat, joka huomaa utopian olevan tuhoutunut.

Toisia luovia etsii luova, ei tahdottomia laumoja ja oikean uskon uskovaisia, vaan niitä, jotka kirjoittavat uusia arvoja uusiin tauluihin ja paljastavat paimenten valheet ja taka-ajatukset. Hyvän ja pahan tuolle puolen on luovien mentävä, sanottakoon heitä hyvän ja pahan halveksijoiksi! Mutta eloa korjaavia, juhlivia, tulevaisuuden tekijöitä he ovat! Mitä minulla on tekemistä laumojen ja paimenten ja aaveiden kanssa?”

Tämän minä olin puhunut sydämelleni, kun Aurinko saavutti puolenpäivän korkeuden. Ja silloin minä katsahdin kysyvästi ylös, sillä kuulin ylhäältä linnun terävän huudon. Kotka siellä viisti laajoin kaarin halki ilman, ja siitä riippui käärme, ei saaliin, vaan ystävättären kaltainen, sillä se oli kiertynyt kotkan kaulaan.

”Ne ovat minun eläimiäni!” sanoin minä iloiten sydämessäni. ”Ylpein eläin Auringon alla ja älykkäin eläin Auringon alla – ne ovat lähteneet tiedustelemaan. Ne tahtovat saada tietää, vieläkö minä elän. Ja totisesti, elänkö minä vielä?

Tragedia on syntynyt: utopia on tuhoutunut ja isänmaa on meidät pettänyt! Kuinka me voisimme enää luottaa perintöömme, kun isämme ovat meille jättäneet nieltäväksemme tragedian katkeran kalkin? Hylättävä, hylättävä on isänmaa. Enää minä rakastan vain lapsieni maata, löytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeitteni etsimistään etsiä. Siitä minä haluan rakentaa uuden utopian, paremman kuin minkä rauniot itselleni jätettiin luhistumaan. Lapsilleni minä tahdon hyvittää sen, että olen isieni lapsi, ja tulevaisuudelle – kaiken tämän nykyisyyden!”

Käännyin taas kohti vanhaa kirkkoa ja huokasin, mutta vain kevyesti.

”Sinä, minun suuri tragediani, jää hyvästi! Minä päästin sinut rauhaasi, minä kannoin sinua taakkanani liiankin pitkään. Mutta nyt minä eroan sinusta iäksi, aika on kulunut. Siunaa siis minua, sinä suuri tähti, joka voit kadehtimatta nähdä liiankin suuren onnen! Siunaa malja, joka tahtoo vuotaa ylitse reunojensa, niin että vesi virtaisi siitä kultaisena ja kantaisi kaikkialle sinun riemusi heijastuksen!

Iltaruskon ja aamuruskon välillä minulle tuli uusi totuus. Luoviin, eloa korjaaviin, juhliviin ja nuoriin, tulevaisuutemme tekijöihin, minä tahdon liittyä! Lapsiemme maan minä tahdon heille näyttää ja kaikki ihmiskunnan porrasaskelmat. Heille minä lauluni laulan, ja kellä vielä on korvat ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä minä tahdon kuormittaa onnella. Päämäärääni minä tahdon päästä, minä kuljen kulkuani; epäröivien ja hitaiden, kaikkien taivaanrantalaisten ylitse minä hyppään. Niin olkoon minun menoni heidän poismenonsa!”

Tämän sanottuani muistin matemaatikon sanoja, pudistin päätäni ja puhuin sydämelleni näin:

”Kunpa olisin viisaampi! Kunpa olisin viisas peräti, niin kuin on minun Jumalani! Mutta mahdotonta minä tässä pyydän: niin pyydän siis ylpeyttäni, että se aina seuraisi minun älyäni. Ja jos älyni minut kerran jättää – ah, niin kärkäs se on lentämään pois – niin lentäköön ylpeyteni silloin vielä minun hulluuteni kanssa!”