Pääsiäissaarella
kasvoi ennen metsää. Saarelaiset ryhtyivät hyödyntämään puutavaraa muun muassa
uskonnollisiin menoihinsa, joista tärkein oli saaren kuuluisien patsaiden
pystyttäminen. Kaikki patsaiden kivimateriaali tuotiin yhdestä louhoksesta, ja
puita käyttäen patsaat raahattiin ja vieritettiin joka puolelle saarta.
Puu
on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin voi loppua, jos sitä kulutetaan enemmän
kuin se itsestään uusiutuu. Saarelaiset elivät samankaltaisessa illuusiossa
kuin ihmiskunta nykyään: he luulivat luonnonvaroja olevan rajattomasti. Tai
eihän nykymaailman ihminen aivan näin sokeasti usko, hänhän tietää asianlaidan,
mutta ei välitä.
Vuonna
2012 uusiutuvien luonnonvarojen ylikulutuksen päivä oli 22.8.. Silloin vuotta
oli vielä jäljellä enemmän kuin yksi kolmasosa. Ensimmäinen ylikulutuksen päivä
oli vuonna 1986, alle kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä lähtien tuo päivä on
tullut lähes joka vuosi aiemmaksi kuin edellisenä vuotena. Tätä voisi verrata
siihen, että perheellä on säästötili, jolla on paljon rahaa. Jossain vaiheessa
kulutus ylittää tilin tuomat korkotulot ja pääoma alkaa huveta. Eräänä päivänä
käy niin, että pääomaa ei ole enää yhtään jäljellä, ja silloin se ei koskaan
tule takaisinkaan.
Uusiutuvat
luonnonvarat ovat metsiä, maataloustuotteita, puhdasta vettä, kalakantoja ynnä
muuta elämämme kannalta äärimmäisen oleellista. Niiden kulutusta pitäisi
leikata kerta heitolla yli kolmannes, että emme enää kuluttaisi niiden muodostamaa
pääomaa vaan pelkästään pääoman tuottoa. Se tarkoittaisi valtavaa pudotusta
elintasoon.
Maailmassa
on harmillisen paljon utopisteja. Eräät uskottelevat itselleen ja muille, että
tieteen ja teknologian kehitys hoitaa asiat kuntoon ennen pitkää. He unohtavat
kokonaan sen, että juuri niiden takia tämä ekologinen kriisi meillä on
edessämme. Syy on se, että tiedettä ja teknologiaa käytetään paljon, paljon
enemmän ympäristön kannalta tuhoisasti kuin sitä säästäen. Aurinko- ja
tuulivoiman kehittäminen ei kompensoi sitä, että insinöörit tuottavat
liukuhihnalla koko ajan uusia tuotteita jo toimivien tilalle ja tekevät niistä
välttämättömiä. Tieteen ja teknologian kehityksestä huolimatta ylikulutuksen
päivä siirtyy aina vain varhaisemmaksi.
Toisenlaiset
utopistit uskovat elintason pudottamisen useilla kymmenillä prosenteilla onnistuvan
leikkaamalla rikkaimmilta ja säästämällä köyhimpiä. Valitettavasti tässä
tapauksessa se ei voisi onnistua. Vaikka elintaso putoaisi, ei teknologia ja
infrastruktuuri katoaisi minnekään. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että
menneiden aikojen elinkeinoihin ei olisi paluuta. Vuonna 1800 sellainen pelto,
jonka nykyään hoitelee yksi mies ja yksi traktori, työllisti sata miestä. Jos
nyt elintaso laskettaisiin ekologisesti kestävälle tasolle, tuotantovälineiden
hallitsijat pystyisivät jatkamaan elämäänsä suunnilleen kuten ennen, ja
syntyisi valtava ihmisjoukko, jolla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tehtävää.
He olisivat taloudellisesti täysin turhia ihmisiä.
Kreikan
talouskriisi on tässä vaiheessa leikannut maan elintasoa merkittävästi vähemmän
kuin ekologinen sopeutuminen edellyttäisi. Maan tuloerot ovat kasvaneet ja
köyhtyneet ihmiset ovat päätyneet tukemaan ääriliikkeitä politiikan kaikilla
laidoilla. Yhteiskunta on tuhon partaalla. Se on koko maailmalle hyvä esimerkki
tulevaisuuden vaaroista. Jos ihmiskunta suorittaisi nyt ekologisen
sopeutumisen, lähes kaikki yhteiskunnat alkaisivat huojua perusteillaan ja
monet romahtaisivat täysin. Mitä pitempään odottelemme sopeutumista, sen
hirvittävämmät jäljet saamme korjataksemme.
Poliittista
tahtoa ongelmien ratkaisemiseen ei tunnu olevan missään. Kaikki haluavat lisää
talouskasvua ja sen vuoksi ihmisiä kehotetaan kuluttamaan, ei säästämään.
Väestönkasvua rajoitetaan yksin Kiinassa, mutta sielläkin yhden lapsen
politiikka on alkanut rakoilla. Jos luonnonvarojen kulutus ei kasva siihen
pisteeseen asti, että kaikki lopulta loppuu, on tapahduttava ihme.
Ja
nyt siis olen tarkastellut vain uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta.
Uusiutumattomat luonnonvarat, kuten öljy ja mineraalit, ovat myös aivan
uskomattoman kulutuksen kohteina. Niidenkin kulutusta on pakko vähentää, tai
muuten rajat tulevat vastaan. Millaisen romahduksen niiden kulutuksen
leikkaaminen aiheuttaisi, sitä en osaa arvioida, mutta yhtä katastrofaaliset
seuraukset sillä olisi yhteiskunnillemme kuin uusiutuvienkin luonnonvarojen
kulutuksen leikkaamisella. Esimerkiksi elintason puolittaminen voisi olla
oikeassa suuruusluokassa.
Ja
miten paradoksaalinen onkaan meidän kulttuurimme aikana, jolloin kukaan ei voi
olla epätietoinen vääjäämättömästä ekologisesta kriisistä, josta ennustellaan
kaikkialla, myös kouluissa, joissa käymiseltä kukaan ei välty. Postmodernin
ajan hedonismi, individualismi ja kertakäyttökulutuskulttuuri ovat vihoviimeiset
asiat, mitä ihmiskunta kaipaisi.
Edes
ne piirit, jotka poliittisesti ovat olevinaan kovin huolestuneita
ympäristöasioista, eivät tarjoa suurelle yleisölle esimerkkiä. Pentti Linkola saa yksin olla
esimerkki, poliitikot sanovat: ”Älkää eläkö kuten minä, vaan kuten minä sanon.”
Helsingin
Sanomissa törmäsin kerran pääkirjoitukseen, millaista olin vuosien ajan
toivonut valtakunnan suurimmalta medialta. Antti
Blåfield on sen kirjoittanut, ja sen otsikko on Minä olen tämän ajan tärkein henkilö, enkä yhtä hyvää tekstiä ole
ennen, enkä valitettavasti jälkeenkään, lukenut mistään tämän maan sanomalehdestä
– ansiokas journalismi kun on jäänyt kyseistä tekstiä lukuun ottamatta täysin
blogien vastuulle.
Lainaan
sieltä suoraan katkelman, jota parempaa esimerkkiä en itse voisi keksiä:
[…] Hufvudstadsbladet julkaisi äitienpäivän alla Ruotsin ympäristöpuolueen entisen johtajan, ruotsalaisittain ”äänitorven” Maria Wetterstrandin kolumnin.
Wetterstrand viettää nykyään suuren osan ajastaan Turussa, ja hän on hämmentynyt esimerkiksi siitä, että lauantaisin kello 18:n jälkeen tavalliset kaupat ovat Turussa kiinni.
Wetterstrand kertoo ahdistuksen hetkistään eräänä lauantai-iltana, kun hänen kännykkänsä akusta alkoi huolestuttavasti huveta virta, eikä hän ollut muistanut ottaa laturia matkaan. Kello oli illalla yli kuuden, eikä uutta laturia enää saanut mistään.
Toki seuraavana päivänä kaupat kyllä aukeaisivat puolelta päivin, mutta nyt olikin lauantai-ilta, ja Wetterstrand tunsi avuttomuutta. Hänen kotikunnassaan Ruotsin Eskilstunassa kaupat olisivat auki lauantainakin lähelle keskiyötä.
”En ole erityisen ihastunut ympärivuorokautiseen kaupankäyntiin, mutta se antaa suuren vapauden, kun voi tehdä ostoksensa juuri silloin, kun siihen on aikaa. Mikä voi aivan hyvin olla juuri lauantai-iltana”, Wetterstrand kirjoitti.
Wetterstrandin kirjoitus vahvistaa havaintoa minän ylivallasta.
Jopa vihreiden keskeinen vaikuttaja, jonka edustaman poliittisen liikkeen ydinsanoma on huoli kestävästä kehityksestä, tuntee, että hänellä on oltava oikeus tyydyttää henkilökohtainen kulutustarpeensa heti, kun se ilmenee.
Tämän tarpeen alle jää yleisempi kysymys jatkuvan kuluttamisen vaikutuksista ympäristöön.
Wetterstrand ei esitä kysymystä kulutuskulttuurin vaikutuksista yhteiskuntaan tai ihmiskäsitykseen. Ei kuluttamisen kulttuurin varjopuolista, ei työntekijöiden oikeuksista tai vapaan aukiolon vaikutuksista kaupan kilpailuun.”
Wetterstrand
edustaa sitä joukkoa länsimaissa, joka on kovin tietoinen oikeuksistaan ja osaa
vaatia niitä – mutta samalla viittaa kintaalla velvollisuuksille.
Yltäkylläisyyden aikana länsimaissa on kasvanut kokonainen sukupolvi, ja pian
seuraavakin, joka ei tiedä muuta olotilaa kuin yltäkylläisyyden. Nämä ihmiset
haluavat ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon, kattavan sosiaaliturvan,
pitkät lomat ja varhaisen eläkkeen. He eivät suostu luopumaan mistään saavuttamastaan
edusta ja ajatus siitä, että juuri he olisivat velvollisia esimerkiksi tekemään
töitä niska limassa ja suorittamaan asepalveluksen, on heille vieras.
Heille
elämä on viihtymistä, ja vastuu elämän viihtyisyydestä on ainakin puoliksi
yhteiskunnalla. He haluavat pukeutua muotivaatteisiin, ostaa joka vuosi uuden
älypuhelimen ja matkustaa talvella etelän Auringon alle. Mutta mikä
ihmeellisintä, he ovat hyvin tietoisia ympäristöongelmista. Heidän ratkaisunsa
on äänestää Maria Wetterstrandia, jonka panos ympäristön puolesta on perustaa
pari uutta kansallispuistoa ja lisätä tuulivoiman osuutta energiantuotannossa.
Eikä
velkaantuminen pelkästään luonnolle riitä näille ihmisille. Poliittisissa
piireissä huoli Suomen julkisesta velkaantumisesta, joka etenee noin kymmenen
miljardin euron vuosivauhdilla, ei koske kuin muutamaa toisinajattelijaa,
”änkyrää”. Ja ihmisten yksityinen velka on sekin pelottavan korkealla; jotkut
ihmiset, joiden paikka epäilemättä olisi pyöreän pehmustetun huoneen nurkassa,
rahoittavat elämänsä pikavipeillä, joiden korot ovat suuremmat kuin
tuottoprosentit missään rehellisessä sijoitustoiminnassa.
Tilannetta
ei saada kuntoon sillä, miten Suomessa yleensä reagoidaan alijäämiin: budjetin
viistämiseen ”juustohöylällä”; leikkauksissa on käytettävä kirvestä tai
viikatetta, ja lisäksi on otettava käyttöön oikein järeät keinot koko
yhteiskunnan rakenteen muuttamiseksi.
Tämänsuuntaista
on ehdottanut Osmo Soininvaara,
ainoa vihreä poliitikko, jolta olen kuullut järkevää puhetta (ja häneltäkin
lähinnä vain tässä asiassa): verotuksessa olisi siirryttävä rankaisemaan vain
kulutusta. Ansiotulovero, yhteisövero, kunnallisvero, pääomatulovero ja muut vastaavat
poistettaisiin kokonaan, arvonlisävero nostettaisiin kolminkertaiseksi ja
haittaverot viisinkertaisiksi.
Tätä
olisi tietenkin mahdotonta tehdä vain yhdessä valtiossa, koska arvonlisäverot
ja haittaverot on helppo kiertää salakuljetuksella ja pimeällä taloudella. Joko
olisi siirryttävä koko maailman kattavaan verojärjestelmään tai heittää
hyvästit globaalille kapitalismille ja palata tullien ja valtiollisten
interventioiden systeemiin, protektionismiin ja merkantilismiin, jossa ihmiset pakotetaan
ruotuun vaikka väkivallalla. Koska en usko minkään globaalin järjestelmän
voivan toimia, kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Isänmaattoman rahaeliitin
vallan murskaaminen ja suuryritysten alistaminen kansallisvaltioille olisi
tosin muutenkin kuin ekologisesta näkökulmasta hyvä ja tavoiteltava asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti