Sanomalla,
että kulttuurimarxilaiseksi kutsuminen on halventavaa, henkilö tuli
todistaneeksi olevansa kulttuurimarxilainen. Kulttuurimarxilaisuus kun pitää
sisällään hyvin vahvan poliittisen korrektiuden ihanteen. Sen mukaan väitteiden
tärkein ominaisuus on se, loukkaavatko ne vai ovatko loukkaamatta;
totuudellisuus ja virheellisyys ovat vähemmän tärkeitä asioita.
Kun
kulttuurimarxilaista sanoo kulttuurimarxilaiseksi, hän ensimmäisenä pohtii
sitä, onko väite loukkaava vai ei. Hän ei, ainakaan aluksi, pohdi sitä, onko väite
totta vai ei. Samasta asiasta oli kyse Jussi
Halla-ahon oikeudenkäynnissä. Syyttäjä ja oikeuslaitos olivat sitä mieltä,
että Halla-ahon islamista esittämät faktat olivat loukkaavia. Loukkaavien
faktojen kertominen julkisesti on näin ollen loukkaamista ja voimassaolevan
lain nojalla rikollista. Samaa sarjaa oli myös kymmenen vuoden takainen
noitavaino Tatu Vanhasta kohtaan,
kun jotkut eivät pitäneet hänen tutkimustuloksistaan ja turvautuivat ennemmin
oikeuslaitokseen kuin tiedeyhteisöön (ja näin tulivat osoittaneeksi, etteivät
usko itsekään tieteen pystyvän kumoamaan Vanhasen väitteitä).
Jonkun,
kuten minun, mielestä faktat eivät voi olla loukkaavia, tai ainakin niistä
loukkaantuminen on todella typerää. Jos minua sanotaan kulttuurimarxilaiseksi,
en ota sitä loukkauksena, vaan väitteenä, joka ei pidä paikkaansa ja joka näin
ollen tulee oikaista. Suhtaudun aina asioihin kylmän akateemisesti.
Joskus
olen miettinyt sitä, miksi en juuri koskaan ole henkisesti loukkaantunut.
Peruskoulun kolmella viimeisellä luokalla olin luokkani ylivoimaisesti inhotuin
henkilö. En koskaan kunnolla ymmärtänyt, mikä muilla oli minua vastaan, mutta
en kuitenkaan missään vaiheessa vastannut samalla kiukuttelulla muille. En
tietenkään pitänyt kenestäkään, joka minua selvästi inhosi, mutta ajattelin,
että heillä varmaan oli syynsä inhota minua ja että olen itse syypää asiaan. Epäsosiaalisena
ihmisenä en kuitenkaan piitannut siitä, mitä muut ajattelivat minusta, joten
annoin asian olla ja varsin pian peruskoulun päättymisen jälkeen olin päässyt
yli luokkatovereihini kohdistuneesta antipatiastani.
Nyttemmin
ymmärrän asiaa paremmin. He kokivat epäsosiaalisuuteni loukkauksena heitä kohtaan,
mutta minä en ymmärtänyt, että he pyrkivät kostamaan loukkaamalla tunteitani,
kuten minä olin tietämättäni loukannut heidän tunteitaan. Minä kieltäydyin
loukkaantumasta. Tulkitsin heidän halveksuntansa kritiikiksi (johon en siis
kokenut tarpeelliseksi reagoida), ja he puolestaan tulkitsivat minun
kritiikkini halveksunnaksi. Näin olimme kierteessä, jossa he suuttuivat minulle
yhä enemmän ja minä sen vuoksi pidin heistä yhä vähemmän. En yhtään
ihmettelisi, jos suurimmat inhoajani olisivat kulttuurimarxilaisia.
On
varsin hämmästyttävää, että kulttuurimarxilaiset ovat miehittäneet vahvasti
juuri akateemisen maailman. Syy voi olla se, että heidän on vaikeampi saada
töitä yksityisen sektorin ”oikeissa töissä”, jolloin he jäävät tutkimustensa
pariin. Oli miten oli, he vaikuttavat epäsopivilta juuri akateemiseen
maailmaan. Jos kritiikkiä ei osata erottaa halveksunnasta, ei tutkimuksesta
tule oikein mitään. Ehkä tästä johtuu se, että akateemikot tulevat saaneeksi
uransa aikana lukuisia vihamiehiä. Akatemia tarvitsisi minun kaltaisiani
ihmisiä, jotka eivät tunnista halveksuntaa edes sen kohdatessaan.
Pikkusieluisilla elämäntapaloukkaantujilla olisi helpompaa matalaa koulutusta
vaativissa töissä, joissa ei tarvitsisi seurata ja ottaa kantaa maailman
todellisuuteen, joka heille toistuvasti näyttäytyy epäoikeudenmukaisena tai
muuten virheellisenä.
Minutkin
aikoinaan rokotettiin epäkorrektiutta vastaan ja yhä edelleen tunnen hienoisen
adrenaliinipurkauksen noteeratessani jonkin epäkorrektin sanan, kuten ”ryssä”
tai ”neekeri”. En itse käytä näitä sanoja, koska mielestäni ne ovat
tarpeettomia. Ymmärrän, että joku voi loukkaantua niistä, vaikka itse olenkin
sitä mieltä, että mitkään kirjain- ja äänneyhdistelmät eivät itsessään voi olla
loukkaavia. Ne tarvitsevat taakseen tarkoituksen loukata. En pidä myöskään
sanaa ”ääliö” loukkaavana, vaikka se tuskin koskaan esiintyy muussa kuin
loukkaamistarkoituksessa. En esimerkiksi loukkaannu, jos luen vaikkapa jostain
blogista kappaleen, jossa käytetään sekä sanoja ”ryssä”, ”neekeri” että ”ääliö”
esimerkkeinä siitä, kuinka sanat itsessään eivät voi olla loukkaavia. (No,
varmaan joku tulkitsee tällaisen kappaleen vain haluksi päästä sanomaan tuhmia
sanoja sillä varjolla, että käyttää niitä ”vain” esimerkkeinä; tällaisia
ihmisiä neuvon painamaan ruudun oikeasta yläkulmasta löytyvää ruksia.)
Ja
sitten päästään kysymykseen, kuinka vahvasti kulttuurimarxilaisuus on
ideologiaa eikä jotain muuta. Kun kaikki rokotetaan nykyään epäkorrektiutta
vastaan, kulttuurimarxilaisuudella on hyvä kasvualusta, mutta koskaan se ei saa
diskurssissa täyttä hegemoniaa. Aina löytyy minun kaltaisiani, jotka
kyseenalaistavat opit ja ajattelevat itse.
Eräs,
kai jo vanhentunut teoria, esittää, että ihmiset jakautuvat ajattelutavoiltaan
liberaaleihin ja konservatiiveihin (tämän blogin määritelmien mukaan kyseessä
ovat edistykselliset ja vanhoilliset), ja he tukevat toisiaan. Liberaalit
haluavat kokeilla ja keksiä, konservatiivit taas jarruttavat kaikkea. Kun
liberaalit keksivät jotain hyödyllistä, konservatiivit hangoittelevat vastaan,
mutta lopulta mukautuvat kehitykseen. Kun liberaalit taas keksivät jotain
tuhoisaa, konservatiivit saavat heidät luopumaan siitä. Kyse on eräänlaisesta
symbioosista, jossa osapuolet torailevat toisilleen, mutta kuitenkin, laajassa
perspektiivissä, hyötyvät toisistaan.
Tulin
miettineeksi, onkohan kulttuurimarxilaisuus ennemmin luonteenpiirre kuin
varsinainen aatemaailma. Luonteeltaan eräänlaiset ihmiset toimivat tietyllä
tavalla, ja nykyään, kun toimintatapoja älyllistetään ideologioiksi, oikeasti
luonteenpiirteisiin juontavat erot näkyvät ideologisina eroina.
Tällöin
kulttuurimarxilaisuuden takana oleva luonne olisi eräänlainen hysteerinen egoismi
yhdistyneenä narsismiin. He etsivät vimmaisesti kaikkea, mikä loukkaa, ja
aloittavat sitten täyden rähinän. Jos todellisuus on heidän mielestään
epämiellyttävä, he pyrkivät vääristämään todellisuutta (pysäyttävä esimerkki Halla-ahon blogista usean vuoden takaa). Suomalaiseen oikeuslaitokseen pesiytyneet
kulttuurimarxilaiset päätyvät kieltämään loukkaavien faktojen esittämistä.
”Poissa silmistä, poissa mielestä”… ehkä todellisuuden raadollisuutta ei
tarvitse kohdata, jos sen säännöllisesti lakaisee maton alle? Tavallisesti tällainen
ajattelu on tyypillistä lapsille ja teini-ikäisille. Pidän mahdollisena, että teollisuuteen
perustuvan luonnonvaroja törsäävän hyvinvoinnin yleistyminen länsimaissa on
vienyt ainakin osalta ihmisistä tarpeen kasvaa tässä suhteessa aikuiseksi.
Olen
pohtinut muitakin psykologisia tapoja selittää ideologisia näkemyksiä. Timo Hännikäinen luonnehti itseään
tavalla, joka sopii täydellisesti myös minuun: ”Olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta
temperamentiltani radikaali.” Itse muotoilin saman asian toisella tavalla:
”Minä olen edistysmielinen konservatiivi.” Koska liberalismi on
nyky-yhteiskunnassa hegemonisessa asemassa, on konservatiivisuus, etenkin
edistysmielinen sellainen, varsin radikaalia.
Armeijassa
eräs tupakaverini sanoi, että minä haluaisin elämän jo olevan eletty. Olin
kertonut, kuinka ihannetilanne elämässäni olisi olla vanha, kiikkutuolissa
istuva ukko. Olen nimittäin kovin suoritusluonteinen ihminen. Elämä on minulle
prosessi, jossa haluan saavuttaa päämäärän, en elämöidä matkan varrella.
Vastaavalla tavalla monet muutkin asiat ovat minulle vain vastuksia, joista
haluan suoriutua.
Kerran
kirjoitin kirjan. En siksi, että olisin erityisemmin nauttinut sen
kirjoittamisesta, vaan koska halusin saada sen valmiiksi. Ulkomaanmatkojen olen
aina halunnut päättyvän, ja nautinnon niistä olen aina saanut jälkeenpäin.
Koulussa käyminen oli vain yksi välttämätön vaihe, ei tilaisuus saada ystäviä
ja pitää heidän kanssaan hauskaa. Harvat ystäväni ovat jääneet tilapäisiksi.
Viimeksi taisin tavata ketään ystävänäni pitämää ihmistä elokuun alussa viime
vuonna. Parisuhteilta olen välttynyt, koska seurustelu tuntuu minusta
joutavalta vaiheelta (no, ainakin se on yksi syy). Avioliitto, vanhemmuus ja
isovanhemmuus olisivat tavoittelun arvoisia asioita, mutta enää ei avioliittoon
hypätä mukaan ilman pitkää, turhauttavaa seurustelujaksoa.
Koska
minulla ei ole tämän alan koulutusta, en voi tehdä aiheellista tutkimusta
siitä, kuinka vahvasti erilaiset luonteenpiirteet korreloivat erilaisten
ideologioiden kanssa. Luulisin kuitenkin, että minunkaltaiseni
suoritusluonteisuus liittyy vahvasti radikalismiin. Oli radikaali sitten
konservatiivi, libertaari, kommunisti tai jokin uskonnollinen fanaatikko, hän
haluaa nähdä ihanteensa toteutuvan, eikä ole järin kiinnostunut niistä
kompromisseista, hivuttamisista ja propagoimisista, joita politiikka
väistämättä pitää sisällään.
Tekstissäni
Kansanvalta ja näennäisliberalismi syytin (ainakin vasemmistolaisia)
liberaaleja siitä, että jos heille tarjottaisiin Nibelungin sormusta, jonka
voimalla he voisivat alistaa koko maailman, he ottaisivat sen käyttöönsä ja
tulisivat näin diktaattoreiksi. Nyt paljastan, että minä toimisin ihan samalla
tavalla. Sitenhän minä voisin toteuttaa radikaalit ajatukseni ja päästä loppuun
eräästä prosessista. Minua tässä ei häiritsisi se filosofinen ongelma, jonka
tulisi häiritä liberaaleja: minähän en ole vannonut demokraattisten ja
individualististen ihanteiden olevan pyhimyksiä. Olen kannattanut niitä eräinä
malleina, jotka toimivat jossain olosuhteissa, mutta joista on oltava valmiita
irtautumaan, kun olosuhteet muuttuvat.
Toisaalla
sitten ovat sosialidemokraatit, jotka kuvittelevat olevansa fiksuja ja
filmaattisia julistamalla: ”Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike.” Älyllisesti
laiskat hurraavat tällaisen aforismin kuullessaan. Muut oivaltavat, että jos
päämäärää ei ole tai se ei ole tärkeä, liike on hyödytöntä. Sosialidemokraatit eivät tunnu edes tietävän, mitä tavoitella. He ovat elämäntapapoliitikkoja,
jotka tekevät vain, eivät pysähdy miettimään, onko tekemisessä enää mitään
järkeä. Kriisi sitten näyttäytyy puheena vastuunkannosta ja rakkaudesta. SDP ja
Keskusta, vanhat valtionhoitajapuolueet, jotka ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia, vetoavat ihmisistä mukavuudenhaluisimpiin. Siinä mielessä SDP:tä
voisi pitää läpikotaisin porvarillistuneena. Jopa Kokoomus on nykyään
boheemimpi.
* *
*
Pahoittelen,
että tässä tekstissä olen lörpöttänyt niin paljon itsestäni. Jokaisessa
ihmisessä kuitenkin on jonkinmoinen narsisti, joka odottaa tilaisuutta päästä
esiin. Kun nyt olen saanut ne paineet purettua, tulevaisuudessa pystyn
varmaankin palaamaan tarkastelijan rooliin.
Mutta,
koska kerran aloitin, niin kirjoitanpa vielä loppuun pari mielestäni
kirjoittamisen arvoista asiaa, jotta joskus dementoituneena vanhuksena minulla
on todistusaineistoa siitä, millainen ihminen olen.
Olen
aina tullut paremmin toimeen liberaalien kuin konservatiivien kanssa. Monet
konservatiivit kun ovat sellaisia punaniskoja, etten pääse heidän kanssaan
samalle aallonpituudelle kuin joissain poliittis-ideologisissa kysymyksissä.
Suorastaan aristokraatti-ihanteinen elitismi on harmillisen harvinaista
konservatiivien joukossa. 1800-luvulla oli toisin. Silloin eliitti meni
oopperaan kuuntelemaan Wagnerin oopperoita, kun nykyajan eliitti kutsuu
kulttuuriksi sitä romua, jota Kiasmassa esitellään.
Miksi
punaniskakonservatiivit kuuntelevat rock-musiikkia sen sijaan, että menevät
oopperaan kuuntelemaan Wagneria? Samat henkilöt, jotka vastustavat henkeen ja
vereen monikulttuurisuutta, nyrpistävät nenäänsä oman kulttuurinsa oikealle
korkealaatuiselle musiikille ja hullaantuvat möykästä, joka nimenomaan on
syntynyt kulttuurien sekoittuessa. Rock-musiikin suosio on maailmanhistorian
suurin monikulttuurisuuden monumentti. Kaikkien monikulttuurin vastustajien
ideologinen velvollisuus on vihata ja halveksia sitä.
Jos
minä saisin Nibelungin sormuksen (joka, kuten sivistyneet tietävät, on tuttu
Wagnerin oopperoista), käyttäisin sen voimaa tuhotakseni monikulttuurisen
musiikin.
”Denn fass' ich ihn wieder
einst in der Faust,
anders als dumme Riesen
üb' ich des Ringes Kraft!”