Maanpuolustusasiaa

Kenellä valta oikeasti on? Onko se kansalla, vai byrokraateilla, vai raharikkailla? Medialla, kirkolla, tiedemiehillä, tuomareilla? Vai onko se kenties maailmanlaajuisella salaliitolla? Ei, loppujen lopuksi valta on aina sillä taholla, jolla on mahdollisuus tappaa muut. Tämän tulisi saada kaikki muut tahot toivomaan koko sydämestä, että tuo taho olisi haluton sitä mahdollisuuttaan käyttämään.

Tämä asia tuli mieleeni, kun Suomessa ryhdyttiin keräämään nimiä kansalaisaloitteeseen, jolla asevelvollisuudesta luovuttaisiin. Asevelvollisuusarmeija on kuulemma epäoikeudenmukainen, kallis, tehoton, vanhanaikainen ja vaikka mitä muuta. Kannatan toki tästäkin asiasta keskustelemista, koska uskon parempien perustelujen taivuttavan taakseen niitä, jotka ovat kahden vaiheilla. Oma mielipiteeni on jyrkästi aloitetta vastaan.

Maassa on aina armeija. Se voi olla maan oma armeija, tai se voi olla jonkin muun maan armeija, tai se voi olla yksityisarmeija. Maan kansalaisten sopisi toivoa, että kyseessä olisi oma armeija. Muut armeijat saattaisivat hyvinkin tarttua mahdollisuuteensa tappaa. Ja silloin, kun pyssyt ja pommit paukkuvat, maan kansalaiset ovat yhtä pahassa pulassa riippumatta siitä, ovatko he sitten mattimeikäläisiä, virkamiehiä, pankkiireja, toimittajia, pappeja, akateemikoita, tuomareita tai salaliittolaisia. Kenenkään heistä käyttämä valta ei mahda mitään aseiden tuhovoimalle (no, pappien ehkä tuonpuoleisessa).

Suomalaisessa puolustuspolitiikassa puhutaan joskus siitä, onko koko maata pyrittävä puolustamaan. Tätä pohtivat kenraalit suuressa viisaudessaan. He ovat strategeja ja tietävät, millä tavoin on toimittava, jotta sota voitetaan. Joskus sodan voittamiseksi on viisainta jättää osa maasta puolustamatta, kuten venäläiset tekivät kaikissa suursodissaan keskieurooppalaisia vastaan ja saivat vihollistensa huolto- ja viestiyhteydet venymään liian pitkiksi.

Niin tärkeää kuin strateginen ajattelu onkin, joskus se menee ristikkäin armeijan filosofisen tarkoituksen kanssa. Armeija on eräs valtion primäärisistä instituutioista, joka suojelee kansalaisia ulkoisilta uhkilta. Jos armeijan strategiaan kuuluu jättää osa valtion alueesta puolustamatta, se jättää hoitamatta tehtävänsä osan suojelemiensa ihmisten puolesta. Voisiko rajaseutujen asukkaita pitää tasa-arvoisina kansalaisina, jos valtio jättää heidän suojelemisensa tekemättä?

Varusmiespalvelukseni aikana eräässä taisteluharjoituksessa minun komppaniani tehtävä oli pysäyttää Porin prikaatin joukot, jotka vyöryivät kohti Niinisalon varuskuntaa. Minä olin tiedustelujoukkueessa, mutta kyseisessä harjoituksessa joukkueeni ei päässyt tekemään kuin pari omaan koulutukseemme liittyvää tehtävää. Joukkoyksiköiden välisessä sodassa me vain istuimme poteroissamme ja odotimme porilaisten hyökkäystä. Meidät oli aiemmin koulutettu irtautumaan leiripaikaltamme minuutin varoitusajalla, minkä vuoksi hämmästyin, kun joukkueen kouluttaja neuvoi meitä sytyttämään telttojen kamiinoihin tulen taistelun ajaksi, jotta telttakangas kuivuisi.

”Eikö kamiinojen olisi hyvä olla kylminä, jos häviämme taistelun ja joudumme irtautumaan?” kysyin.

”Ei”, kouluttaja vastasi. ”Jos vihollinen pääsee tänne asti, olemme kaikki kuolleet. Me emme peräänny, vaikka mitä tapahtuisi.”

Se ei varmaankaan ollut paras mahdollinen strategia – mutta se kuulosti hyvinkin ylväältä. Juuri noin tulisi toimia koko maan puolustuksen suhteen: joka niemeä ja notkoa on oltava valmiita puolustamaan hengen edestä, koska se on velvollisuus, vaikka sodan lopputuloksen kannalta periksi antaminen voisi joskus olla edullisempaa.

Suomen johtajat tekivät vuonna 1939 oikean ratkaisun, kun kieltäytyivät luovuttamasta neliömetriäkään Neuvostoliitolle, vaikka siten sodalta olisi voitu välttyä. Kyllä valtion koskemattomuus on kaikkien kansalaisten asia, eikä Karjalan kannaksen ja Suomenlahden ulkosaariston asukkaiden olisikaan tullut maksaa yksin sodan uhrien välttämisestä.

Nyt ajat ja sotimisen tavat ovat muuttuneet viime vuosisadan alkupuoliskosta niin dramaattisesti, että Suomen olisi aika turha unelmoidakaan voittavansa sotaa mitään hyökkäämään ryhtyvää vihollisvaltiota vastaan. Siksi armeijankin funktio on muuttunut. Ennen se oli olemassa voittaakseen vihollisen, nyt (ainakin pienissä maissa) tehdäkseen kaikenlaiset hyökkäykset kannattamattomiksi.

Vierailin kerran Miehikkälän Salpalinja-museossa. Panssariesteitä, bunkkereita ja juoksuhautoja katsellessani en voinut olla ajattelematta harmistuneena: ”Näitä ei koskaan käytetty. Koko rakentamisen vaiva meni hukkaan!”

Onneksi jo paikalla ymmärsin, että näin ei ollut. Parhaat linnoitukset ja armeijat nimittäin ovat sellaiset, joita vastaan ei edes uskalleta hyökätä. Puna-armeija tiesi Salpalinjan olemassaolosta. Jos sitä ei olisikaan ollut, epäilemättä puna-armeija ei olisi jättänyt Suomen miehittämistä alkutekijöihin. Vain tieto siitä, että edessäkin olisi kuluttavia taisteluita, sai neuvostojohdon päättämään, että Suomi saa olla ja että joukot keskitetään Saksan vastaiselle rintamalle, jolla oli enemmän saavutettavaa.

Maanpuolustuksen vastustajien olen joskus kuullut valittavan siitä, kuinka Suomi ei ole tarvinnut armeijaansa mihinkään toisen maailmansodan jälkeen. Oikeastihan sitä on mahdotonta tietää. Jos Suomen päättäjät olisivat Lapin sodan jälkeen katsoneet kristallipalloon ja todenneet, että ainakaan ennen syyskuuta 2013 ei sotia tulla sotimaan, ja lopettaneet armeijan ainakin puoleksi vuosisadaksi, historia taitaisi olla aivan erilainen. Miksi Neuvostoliitto olisi jättänyt Suomen miehittämättä 40-luvun lopulla, jos Suomella ei olisi ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia puolustautua? Miksi neuvostopanssarit jäivät rajan itäpuolelle vuoden 1968 kireässä tilanteessa? Miksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneessa köyhyydessä ja kurjuudessa venäläiset eivät olisi ryöstäneet Suomen vaurautta, jos täällä ei olisi ollut armeijaa? Taitaa pikemminkin olla, että Suomen Puolustusvoimat on onnistunut paremmin vuosina 1945 – 2013 kuin vuosina 1939 – 1945.

Kerran minäkin mietin, olisiko palkka-armeija parempi vaihtoehto kuin asevelvollisarmeija. Varusmiespalveluksen aikana turhauduin jatkuvasti siihen, että mitään ei tehty. Komppaniani kärsi henkilökunnan puutteesta, mutta asiaa ei edes pyritty korjaamaan antamalla varusmiehille mahdollisuus itsenäiseen harjoitteluun. Näinkin tapahtui, mutta harvoin.

Huono armeija on huonompi kuin olematon armeija, koska kumpikaan ei pysty hoitamaan tehtäviään, mutta huono armeija lisäksi aiheuttaa kustannuksia. Tässä tilanteessa kriitikot ehdottavat joko järjestelmän purkamista tai siirtymistä pieneen palkka-armeijaan. En usko, että koko maata on mahdollista puolustaa palkka-armeijalla. Suomella on yli tuhannen kilometrin mittainen itäraja, lähinnä metsämaastossa. Sen kokoinen armeija, joka esimerkiksi Ruotsilla on, ei pystyisi suorittamaan velvollisuuttaan. Lisäksi palkka-armeijat ovat historian valossa osoittautuneet epäluotettaviksi. Palkkasotilaat taistelevat rahan, eivät isänmaan vuoksi, ja näin ollen vihollinen voi ostaa heidät puolelleen. Asevelvollisille ei oikein voi tarjota toista isänmaata.

Ihmeellistä on, että järjestelmän kriitikot haluavat joko siirtyä palkka-armeijaan tai purkaa koko armeijan. En ole koskaan kuullut ehdotettavan, että asevelvollisuusarmeijaa pyrittäisiin uudistamaan paremmaksi.

Asevelvollisuus on muutakin kuin maan puolustamista. Minusta on selvää, että kansalaisten on ansaittava oikeutensa kotimaaltaan, ja hyvä tapa ansaita ne on toimia kotimaansa hyväksi. Minusta asevelvollisuus on laajennettava koskemaan naisia, riippumatta siitä, löytyykö kaikille mitään järkevää tehtävää sodan aikana. Armeijan kokoon tulisi vaikuttaa nostamalla tai laskemalla kriteerejä, joilla pääsee suorittamaan asepalveluksen. On käsittämätöntä, että siviilipalvelus on vain vaihtoehto; ketään armeijaan henkisesti tai fyysisesti sopimatonta ei pakoteta siviilipalvelukseen, heidät joko vapautetaan tietyistä tehtävistä tai vapautetaan palveluksesta kokonaan. Palveluskelpoisuusluokkiin B (helpotettu palvelus) ja C (vapautettu rauhanaikana) kuuluvat tulisi määrätä suorittamaan siviilipalvelus. Totaalikieltäytymisestä ei tulisi seurata vankeutta, silloin vain ei saisi kaikkia kansalaisoikeuksia, kuten äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta.

Lisäksi varusmiespalveluksen pituus olisi nostettava kaikilla vähintään yhdeksään kuukauteen, joista kolmella viimeisellä miehistöt harjoittelisivat soveltamaan taitojaan erilaisissa tilanteissa ja ilman johtajiaan. Kertausharjoitusten määrää tulisi lisätä radikaalisti. Lisätueksi maanpuolustukselle tulisi perustaa uudestaan suojeluskuntien tapaisia puolivirallisia organisaatioita, jotka tarjoaisivat innokkaimmille mahdollisuuden ylläpitää taitojaan.

Lopuksi voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon.