Tämä
asia tuli mieleeni, kun Suomessa ryhdyttiin keräämään nimiä kansalaisaloitteeseen,
jolla asevelvollisuudesta luovuttaisiin. Asevelvollisuusarmeija on kuulemma
epäoikeudenmukainen, kallis, tehoton, vanhanaikainen ja vaikka mitä muuta.
Kannatan toki tästäkin asiasta keskustelemista, koska uskon parempien
perustelujen taivuttavan taakseen niitä, jotka ovat kahden vaiheilla. Oma
mielipiteeni on jyrkästi aloitetta vastaan.
Maassa
on aina armeija. Se voi olla maan oma armeija, tai se voi olla jonkin muun maan
armeija, tai se voi olla yksityisarmeija. Maan kansalaisten sopisi toivoa, että
kyseessä olisi oma armeija. Muut armeijat saattaisivat hyvinkin tarttua
mahdollisuuteensa tappaa. Ja silloin, kun pyssyt ja pommit paukkuvat, maan
kansalaiset ovat yhtä pahassa pulassa riippumatta siitä, ovatko he sitten
mattimeikäläisiä, virkamiehiä, pankkiireja, toimittajia, pappeja,
akateemikoita, tuomareita tai salaliittolaisia. Kenenkään heistä käyttämä valta
ei mahda mitään aseiden tuhovoimalle (no, pappien ehkä tuonpuoleisessa).
Suomalaisessa
puolustuspolitiikassa puhutaan joskus siitä, onko koko maata pyrittävä puolustamaan.
Tätä pohtivat kenraalit suuressa viisaudessaan. He ovat strategeja ja tietävät,
millä tavoin on toimittava, jotta sota voitetaan. Joskus sodan voittamiseksi on
viisainta jättää osa maasta puolustamatta, kuten venäläiset tekivät kaikissa
suursodissaan keskieurooppalaisia vastaan ja saivat vihollistensa huolto- ja
viestiyhteydet venymään liian pitkiksi.
Niin
tärkeää kuin strateginen ajattelu onkin, joskus se menee ristikkäin armeijan
filosofisen tarkoituksen kanssa. Armeija on eräs valtion primäärisistä instituutioista,
joka suojelee kansalaisia ulkoisilta uhkilta. Jos armeijan strategiaan kuuluu
jättää osa valtion alueesta puolustamatta, se jättää hoitamatta tehtävänsä osan
suojelemiensa ihmisten puolesta. Voisiko rajaseutujen asukkaita pitää
tasa-arvoisina kansalaisina, jos valtio jättää heidän suojelemisensa tekemättä?
Varusmiespalvelukseni
aikana eräässä taisteluharjoituksessa minun komppaniani tehtävä oli pysäyttää
Porin prikaatin joukot, jotka vyöryivät kohti Niinisalon varuskuntaa. Minä olin
tiedustelujoukkueessa, mutta kyseisessä harjoituksessa joukkueeni ei päässyt
tekemään kuin pari omaan koulutukseemme liittyvää tehtävää. Joukkoyksiköiden
välisessä sodassa me vain istuimme poteroissamme ja odotimme porilaisten
hyökkäystä. Meidät oli aiemmin koulutettu irtautumaan leiripaikaltamme minuutin
varoitusajalla, minkä vuoksi hämmästyin, kun joukkueen kouluttaja neuvoi meitä
sytyttämään telttojen kamiinoihin tulen taistelun ajaksi, jotta telttakangas
kuivuisi.
”Eikö
kamiinojen olisi hyvä olla kylminä, jos häviämme taistelun ja joudumme
irtautumaan?” kysyin.
”Ei”,
kouluttaja vastasi. ”Jos vihollinen pääsee tänne asti, olemme kaikki kuolleet.
Me emme peräänny, vaikka mitä tapahtuisi.”
Se
ei varmaankaan ollut paras mahdollinen strategia – mutta se kuulosti hyvinkin
ylväältä. Juuri noin tulisi toimia koko maan puolustuksen suhteen: joka niemeä
ja notkoa on oltava valmiita puolustamaan hengen edestä, koska se on
velvollisuus, vaikka sodan lopputuloksen kannalta periksi antaminen voisi
joskus olla edullisempaa.
Suomen
johtajat tekivät vuonna 1939 oikean ratkaisun, kun kieltäytyivät luovuttamasta
neliömetriäkään Neuvostoliitolle, vaikka siten sodalta olisi voitu välttyä.
Kyllä valtion koskemattomuus on kaikkien kansalaisten asia, eikä Karjalan
kannaksen ja Suomenlahden ulkosaariston asukkaiden olisikaan tullut maksaa
yksin sodan uhrien välttämisestä.
Nyt
ajat ja sotimisen tavat ovat muuttuneet viime vuosisadan alkupuoliskosta niin
dramaattisesti, että Suomen olisi aika turha unelmoidakaan voittavansa sotaa
mitään hyökkäämään ryhtyvää vihollisvaltiota vastaan. Siksi armeijankin funktio
on muuttunut. Ennen se oli olemassa voittaakseen vihollisen, nyt (ainakin
pienissä maissa) tehdäkseen kaikenlaiset hyökkäykset kannattamattomiksi.
Vierailin
kerran Miehikkälän Salpalinja-museossa. Panssariesteitä, bunkkereita ja
juoksuhautoja katsellessani en voinut olla ajattelematta harmistuneena: ”Näitä
ei koskaan käytetty. Koko rakentamisen vaiva meni hukkaan!”
Onneksi
jo paikalla ymmärsin, että näin ei ollut. Parhaat linnoitukset ja armeijat
nimittäin ovat sellaiset, joita vastaan ei edes uskalleta hyökätä. Puna-armeija
tiesi Salpalinjan olemassaolosta. Jos sitä ei olisikaan ollut, epäilemättä
puna-armeija ei olisi jättänyt Suomen miehittämistä alkutekijöihin. Vain tieto
siitä, että edessäkin olisi kuluttavia taisteluita, sai neuvostojohdon päättämään,
että Suomi saa olla ja että joukot keskitetään Saksan vastaiselle rintamalle,
jolla oli enemmän saavutettavaa.
Maanpuolustuksen
vastustajien olen joskus kuullut valittavan siitä, kuinka Suomi ei ole tarvinnut
armeijaansa mihinkään toisen maailmansodan jälkeen. Oikeastihan sitä on
mahdotonta tietää. Jos Suomen päättäjät olisivat Lapin sodan jälkeen katsoneet
kristallipalloon ja todenneet, että ainakaan ennen syyskuuta 2013 ei sotia
tulla sotimaan, ja lopettaneet armeijan ainakin puoleksi vuosisadaksi, historia
taitaisi olla aivan erilainen. Miksi Neuvostoliitto olisi jättänyt Suomen
miehittämättä 40-luvun lopulla, jos Suomella ei olisi ollut edes teoreettisia
mahdollisuuksia puolustautua? Miksi neuvostopanssarit jäivät rajan itäpuolelle
vuoden 1968 kireässä tilanteessa? Miksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneessa
köyhyydessä ja kurjuudessa venäläiset eivät olisi ryöstäneet Suomen vaurautta,
jos täällä ei olisi ollut armeijaa? Taitaa pikemminkin olla, että Suomen
Puolustusvoimat on onnistunut paremmin vuosina 1945 – 2013 kuin vuosina 1939 –
1945.
Kerran
minäkin mietin, olisiko palkka-armeija parempi vaihtoehto kuin
asevelvollisarmeija. Varusmiespalveluksen aikana turhauduin jatkuvasti siihen,
että mitään ei tehty. Komppaniani kärsi henkilökunnan puutteesta, mutta asiaa
ei edes pyritty korjaamaan antamalla varusmiehille mahdollisuus itsenäiseen
harjoitteluun. Näinkin tapahtui, mutta harvoin.
Huono
armeija on huonompi kuin olematon armeija, koska kumpikaan ei pysty hoitamaan
tehtäviään, mutta huono armeija lisäksi aiheuttaa kustannuksia. Tässä
tilanteessa kriitikot ehdottavat joko järjestelmän purkamista tai siirtymistä
pieneen palkka-armeijaan. En usko, että koko maata on mahdollista puolustaa
palkka-armeijalla. Suomella on yli tuhannen kilometrin mittainen itäraja,
lähinnä metsämaastossa. Sen kokoinen armeija, joka esimerkiksi Ruotsilla on, ei
pystyisi suorittamaan velvollisuuttaan. Lisäksi palkka-armeijat ovat historian
valossa osoittautuneet epäluotettaviksi. Palkkasotilaat taistelevat rahan,
eivät isänmaan vuoksi, ja näin ollen vihollinen voi ostaa heidät puolelleen.
Asevelvollisille ei oikein voi tarjota toista isänmaata.
Ihmeellistä
on, että järjestelmän kriitikot haluavat joko siirtyä palkka-armeijaan tai
purkaa koko armeijan. En ole koskaan kuullut ehdotettavan, että
asevelvollisuusarmeijaa pyrittäisiin uudistamaan paremmaksi.
Asevelvollisuus
on muutakin kuin maan puolustamista. Minusta on selvää, että kansalaisten on
ansaittava oikeutensa kotimaaltaan, ja hyvä tapa ansaita ne on toimia
kotimaansa hyväksi. Minusta asevelvollisuus on laajennettava koskemaan naisia,
riippumatta siitä, löytyykö kaikille mitään järkevää tehtävää sodan aikana.
Armeijan kokoon tulisi vaikuttaa nostamalla tai laskemalla kriteerejä, joilla
pääsee suorittamaan asepalveluksen. On käsittämätöntä, että siviilipalvelus on
vain vaihtoehto; ketään armeijaan henkisesti tai fyysisesti sopimatonta ei
pakoteta siviilipalvelukseen, heidät joko vapautetaan tietyistä tehtävistä tai
vapautetaan palveluksesta kokonaan. Palveluskelpoisuusluokkiin B (helpotettu
palvelus) ja C (vapautettu rauhanaikana) kuuluvat tulisi määrätä suorittamaan
siviilipalvelus. Totaalikieltäytymisestä ei tulisi seurata vankeutta, silloin
vain ei saisi kaikkia kansalaisoikeuksia, kuten äänioikeutta ja
vaalikelpoisuutta.
Lisäksi
varusmiespalveluksen pituus olisi nostettava kaikilla vähintään yhdeksään kuukauteen,
joista kolmella viimeisellä miehistöt harjoittelisivat soveltamaan taitojaan
erilaisissa tilanteissa ja ilman johtajiaan. Kertausharjoitusten määrää tulisi
lisätä radikaalisti. Lisätueksi maanpuolustukselle tulisi perustaa uudestaan
suojeluskuntien tapaisia puolivirallisia organisaatioita, jotka tarjoaisivat
innokkaimmille mahdollisuuden ylläpitää taitojaan.
Lopuksi
voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista
naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa
sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu,
että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin
kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja
Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin
suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto
näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä
tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan
kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti