14.5.2015

17. luku: Tragedian synty



”Yhden terroristi, toisen vapaustaistelija.
Vain umpimielinen fanaatikko hylkää tarpeelliset keinot ja häviää.”


”Ennen kuin saatte mitään hassuja ajatuksia”, Kaleva sanoi, ”varoitan teitä: minulla on sykemittari, jonka pysähtyminen lähettää pohjakerrokseen signaalin ja räjäyttää sinne järjestämäni räjähteet. Vaikka saisittekin minut hengiltä, tappaisitte samalla itsenne. Eli tehkääpä viisaasti ja pudottakaa aseenne.”

Huolimatta kiihtyneestä mielentilastani onnistuin harkitsemaan tilannetta. Uhraustahan me olimme lähteneet tekemään, joten oman hengen antaminen voisi olla järkevää, jos Kaleva sillä tavoin pysäytettäisiin. Toisaalta hyperpallon kuvamateriaali saattoi olla missä tahansa, eikä siis kannattaisi luottaa siihen, että se tuhoutuisi rakennuksen mukana; lisäksi, kun sitä tarkemmin tulin ajatelleeksi, minulla ei ollut aavistustakaan, miten hyperpallon voisi tuhota. Rakennuksen romahtaminen ei välttämättä olisi lainkaan riittävä voima rikkomaan sitä luonnonoikkua, joka oli saanut neljännen ulottuvuuden tulemaan esiin hiukkaskiihdyttimessä luodussa esineessä. Ja ajatus siitä, että hyperpallo päätyisi jonkun muun kuin Kalevan käsiin, oli vielä hirveämpi kuin mikään, mitä Kaleva hypnoosilla saattaisi tarkoituksettaan saada aikaan.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pelata aikaa. Pudotin aseen käsistäni. Halla-aho ja Terho tekivät samoin heti perässäni.

”Aiotko nyt tappaa meidät?” kysyin käännyttyäni kohti Kalevaa.

”En tietenkään”, Kaleva sanoi sillä samalla pettyneellä sävyllä kuin monesti aikaisemmin, kun olin sanonut jotain, joka ei lainkaan sopinut hänen tyyliinsä tai arvoihinsa. Hän laski aseensa. ”En, ellette minua siihen pakota. Kuten olen sanonut aiemminkin, en halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella. En ymmärrä, mikä teidät on saanut poikkeamaan siltä tieltä, jota yhdessä niin monet vuodet kävimme, mutta enhän minä siitä kuolemantuomiota anna. Vähempi riittää. Ottakaa silmälappunne pois ja katsokaa ihanaa hyperpalloani, niin ymmärrätte taas minua.”

Kalevalla oli itselläänkin silmälappu. Aiemmin hän ei ollut sellaista pitänyt, sillä hän kai oli halunnut pitää hyperpallon vaikutukselta suojautumisen omana salaisuutenaan, vaan hän oli vain sulkenut toisen silmänsä.

”Kaleva hyvä”, sanoin, ”me kyllä ymmärrämme sinua: sinä olet perfektionisti ja maailman sodat saivat sinut vaipumaan epätoivoon. Olet erittäin älykäs ihminen, ja siksi olet oppinut katsomaan kaikkia muita alaspäin. Mitä vanhemmaksi olet elänyt, sen vähemmän olet luottanut muiden kykyihin, ja niinpä olet tullut tilanteeseen, jossa et edes yritä ymmärtää muita, koska et usko kenenkään olevan läheskään vertaisesi. Ennen sinä halusit ymmärtää muita ihmisiä, siksihän sinä psykologiaa ryhdyit opiskelemaan. Sinä jopa pakotit itsesi näkemään viisautta muiden ihmisten ajatuksissa, mutta lopulta tulit liian itsevarmaksi. Kaleva, sinä olet se, jonka tulisi pyrkiä ymmärtämään meitä, ei toisin päin.”

”Minä halusin luoda täydellisen rauhan ja sen minä loin”, Kaleva sanoi. ”Täydellisen maailman ihmisille, kaikille tuleville sukupolville. Se on minulle tärkeämpi kuin teidän yksilölliset kokemuksenne siitä, että olette väärinymmärrettyjä. Minulla ei ole sen enempää halua kuin kykyäkään ymmärtää niitä piirteitä ihmisessä, jotka saivat aikaan tuskan ja pelon täyttämän maailman. Sinä et nujertanut islamisteja etkä Pohjois-Korean kommunisteja, joten et voi kuvitella, miten sellaista sairautta on mahdotonta ymmärtää.”

”Täydellisen maailman ihmisille? Myös viha, ahneus ja itsekkyys ovat osa ihmisyyttä, ne ovat aivan yhtä tärkeitä osia meitä kuin rakkaus ja ystävällisyys. Sinun luomasi maailma ei ole ihmisten maailma, se on yksin sinun maailmasi, ja siksi sinä olet orjuuttanut ihmiskunnan, jotta se palvelisi sinua kuvitelmassasi. Sinä olet ääri-idealisti, samaa joukkoa kuin uuskonservatiivit, anarkistit, kommunistit, uskonnolliset fundamentalistit ja… ja monikultturistit. Minun olisi pitänyt osata nähdä tämä ennalta. Minä, traditionalisti, liittouduin uuskonservatiivin kanssa edistääkseni hyväksi näkemiäni asioita, mutta se liitto olisi pitänyt purkaa ennen kuin pääsit liian suureen valtaan. En halunnut nähdä totuutta, koska olin pelkuri, mutta nyt näen sen. Sinun idealismisi on yhtä vaarallista kuin mikä tahansa idealismi.”

”Minä kuvittelin, että pystyisin vaikuttamaan teihin traditionalisteihin”, Kaleva sanoi halveksuen. ”Sinä rakastat länsimaista kulttuuriamme, ainakin sen marxismista puhdistettua muotoa, yhtä paljon kuin minäkin. Silti sinä haluat takertua siihen spengleriläiseen kohtaloon, että kulttuurin on kuoltava ja tehtävä tilaa uudelle. Miksi? Miksi et vastusta tragedian syntyä? Miksi et mieluummin näe kulttuurimme nousevan yhä, kestävän ikuisesti ja valloittavan galaksia, perustavan tuhansia, jopa miljoonia uusia valtakuntia toisiin maailmoihin, luvattuihin maihin, joissa sota, väkivalta ja kuolema ovat enää lastensatujen epämääräisiä hirviöitä?”

”Koska minulla on viisautta enemmän kuin sinulla, Kaleva”, sanoin lujasti. ”Sinä ylenkatsot meidän yksilöllisiä kokemuksiamme siitä, että ymmärrät meidät väärin, mutta oma yksilöllinen kokemuksesi vaikuttaa olevan sinulle tärkeämpi kuin koko ihmiskunnan vapaus. Sinäkin olet vain eräs individualisti. Minulla on nöyryyttä uskoa, että kulttuurimme ei välttämättä ole se kaikkein parhain mahdollinen, vaan että kulttuurievoluutio onnistuu vielä luomaan jotain korkeampaa. Rakastan kulttuuriamme, mutta vielä enemmän rakastan kaikkia jälkeläisiäni, joiden en halua kärsivän siitä, että joku kahlitsee heidät jonkun yksilön näkökulmaan kaikkein parhaimmasta kulttuurista. Jos galaksin valloitus tapahtuu, tapahtukoon se ihmisten omasta tahdosta. En halua ihmiskunnan olevan enää kuin muurahaiskeko, jossa vain yksi tahto, Kaleva Saarelainen, johtaa orjajoukkojaan.”

Katsahdin lattialla lojuvaa asettani. Hyperpallo oli melko tarkalleen aseen ja Kalevan välissä. Katsoessani yhdellä silmällä mahdotonta laitosta keskellä huonetta sain erään ajatuksen.

”Minä en koe itseäni kuin yhtenä lenkkinä sukupolvien loppumattoman pitkässä ketjussa”, jatkoin. ”En anna itselleni sellaista korvaamatonta arvoa kuin sinä ja muut individualistit annatte itsellenne. Sukupolvien ketjun rinnalla sinun rauhanomainen valtakautesi on yksi mitätön silmänräpäys. Jos minun on uhrauksella turvattava tulevien sukupolvien tulevaisuus eri tavalla kuin sinä päätit sen turvata, sen minä teen. Hyvästi, Kaleva.”

Äkkiä sukelsin hyperpallon taakse ja sieppasin aseen lattialta. Kalevan reaktio oli aivan hämmästyttävän nopea: hän kohotti toisen konepistoolin ja ampui kohti minua.

Luodit lensivät suoraan hyperpalloon ja sujahtivat siihen neljänteen ulottuvuuteen, jonka Kaleva oli jotenkin luonut. Sydämeni löi rajummin kuin koskaan, adrenaliini kouristi jäseniäni. Luodit lähestyivät, ne näyttivät liikkuvan hidastettuina… kunnes yhtäkkiä tajusin, että ne toden totta liikkuivat hidastettuina. Ne hidastuivat hidastumistaan, kunnes juuri ennen kuin ne osuivat rintaani, ne pysähtyivät ilmaan.

”Mitä tämä on?!” Kaleva huudahti astuessaan lähemmäs.

Vastaus nousi huulilleni täysin ilman tietoista ajattelua.

”Luodit eivät voi koskaan saavuttaa minua. Ennen kuin ne voivat osua minuun, niiden on kuljettava puolet välimatkasta, sitten neljännes, kahdeksannes, kuudestoistaosa… eli niiden on kuljettava äärellisessä ajassa äärettömän monen pisteen kautta. Mahdotontahan se on.”

”Eihän tuo käy järkeen!” Kaleva ulvaisi.

”Ei tietenkään!” vastasin. ”Tämähän on täysin absurdia. Mutta syytä itseäsi: sinä loit tuon hyperpallon, joka saa todellisuuden kieroutumaan. Kuinka sinä, joka halusit maailmaan lain ja järjestyksen, alennuit rikkomaan fysiikan lakeja?”

Kalevan suusta pääsi vain jonkinlainen ähkäisy. Sillä hetkellä Halla-aho ja Terho, jotka olivat hitaasti kiertäneet hänen taakseen, kävivät häneen käsiksi ja riistivät häneltä aseet, pudottaen ne lattialle.

Kaleva putosi lannistuneena polvilleen. Poimin aseeni, astuin nopeasti Kalevan luokse ja potkaisin molemmat hänen konepistoolinsa kauemmas.

”Kas niin, Kaleva”, sanoin yrittäen rauhoittaa hengitystäni. ”Olin tiimisi vakituinen utilitaristi, kuten varmasti muistat. Suurimman hyödyn periaate… moraalinen absolutismi johtaa ennen pitkää mahdottomiin tilanteisiin. On pystyttävä tekemään uhrauksia. Pelissä voi olla vain yksi korvaamaton nappula, jonka pelastamiseksi uhrataan mitä hyvänsä. Jos sinä seisot sen edessä, minun on suurimman hyödyn periaatteen mukaan uhrattava sinut sen vuoksi. Ottakaa se sykemittari irti, varovaisesti, ja kiinnittäkää itseenne.”

Kaleva ei vastustellut, kun Terho toteutti huolellisesti käskyni pitäen huolen, että koko ajan joko Kalevan tai hänen oma pulssinsa tuntui mittaria vasten. Kun se oli tehty, kohotin aseeni ja asetin sen melkein kiinni Kalevan otsaan.

”Usko pois, tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun”, sanoin ääni melkein pettäen.

Siihen olimme päätyneet, tilanteeseen, jota kaikista viimeiseksi olisin toivonut. Muistin sen päivän, kun ensimmäisen kerran tapasin Kalevan, koulutaipaleeni alussa. Seitsenvuotiaan silmissä hän oli silloin näyttänyt jo aikuiselta, olin suhtautunut häneen kuin kuninkaaseen. Olin halunnut hänen johtavan minua. Olin muiden lasten kanssa ryhmittynyt hänen ympärilleen, olimme kuunnelleet hurmiossa hänen puheitaan ystävällisyydestä, auttavaisuudesta ja ahkeruudesta. Se oli ollut aivan erilaista kuin vanhempien tai opettajien vastaava kasvatus. Kaikki olivat toimineet Kalevan oppien mukaan, koska niin kaikki muutkin olivat. Muistin, kuinka vuosia myöhemmin olin päässyt Kalevan tiiviimpään sisäpiiriin, jossa Kaleva ensimmäistä kertaa oli todella oppinut tuntemaan minut tarkemmin. Muistin, kuinka olin jakanut postilaatikoihin hänen vaaliesitteitään, kuinka olin auttanut pystyttämään vaalitelttaa. Muistin, kuinka Kaleva oli ehdottanut minua avustajakseen monien muiden ohitse. Muistin kaiken, mikä oli johtanut meidät Geneveen, Ihmiskunnan palatsin huipulle.

Kaleva ei ollut koskaan tarkoituksella tehnyt mitään pahaa. Hän ei ollut orjuuttanut koko ihmiskuntaa pahantahtoisuudesta ja turhamaisuudesta, vaan koska oli täysin vakaasti luottanut siihen, että yksin hän uhraamalla elämänsä voisi parantaa kaikkien muiden elämän. Hän oli hylännyt matemaattis-loogisen maailman, jotta voisi tehdä kaikille ihmisille yhtä hyvän maailman kuin missä hän oli päässyt lepuuttamaan mieltään.

En halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella, Kalevan sanat kaikuivat mielessäni. Oliko kuolemantuomio oikea miehelle, joka oli vaipunut epätoivoon, koska hän ”oli nähnyt liikaa sotaa ja kärsimystä, joka oli ottanut kantaakseen liian painavan vastuun, joka oli nähnyt hyväntahtoisuutensa tulevan kiitetyksi veitseniskulla hänen rintaansa”, kuten asian olin itse ilmaissut? Pelkään, ettei kovin moni tule koskaan ymmärtämään, ettei Kaleva Saarelainen suinkaan ole paha ihminen, omat sanat kuuluivat mielessäni.

En voinut tappaa häntä. Laskin aseen alas ja käännyin pois. Silmissäni oli kyyneliä.

Hyperpallo oli huoneen keskellä. Sillä oli ollut voimaa alistaa lähes koko ihmiskunta yhdelle tahdolle. Jos se oli niin voimakas, niin mitä muuta sillä kenties voisi saada aikaan?

Käännyin nopeasti takaisin ja repäisin Kalevan silmälapun irti. Hän parahti hiljaa, mutta minä puhuin lujalla äänellä.

”Kaikki – unohda kaikki, unohda unelmasi virheettömästä maailmasta, unohda matematiikka. Unohda sodat, väkivalta ja sekasorto… unohda monikulttuurisuus. Unohda sellaista koskaan olleenkaan…”

Käteni tyrkkäsi hyperpallon heilurin vartta. Hyperpallo heilui jälleen, Kaleva Saarelaisen silmien edessä, edestakaisin.

* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti