Fundamentalistinen kulttuuri

Olen pitkään kehitellyt ajatusta, että protestantti ei voi olla traditionalisti. Uskonpuhdistus on hyvä esimerkki fundamentalismin ja traditioiden kamppailusta. Katoliselle kirkolle oli puolentoista vuosituhannen aikana kertynyt jos jonkinmoisia traditioita, jotka eivät perustuneet yksin Raamattuun. Eräät traditioiksi muodostuneet kehitykset tekivät kirkosta laajan valtatekijän, jolle tuli monia muitakin intressejä kuin hengellisiä. Näitä traditioita vastaan uskonpuhdistajat hyökkäsivät, itse perustivat oppinsa tiukasti siihen, mitä muinoin oli kirjoitettu, ja samalla tulivat heittäneeksi romukoppaan muutkin traditiot kuin ne, joissa vikaa oli.

Protestantismi on ulottanut lonkeronsa uskomattoman syvälle moderniin länsimaalaiseen kulttuuriin. Hupaisaa on, että juuri kiivaimmat kristinuskon vastustajat, eli arvoiltaan yleensä liberaalit ateistit, ovat niin selviä protestantin arkkityyppejä. Valistus on protestantismia eri pyhyyden ympärillä ja sosialismi maallistunutta kristillistä etiikkaa.

Protestanttisissa maissa traditiot ovat nykyään jotain ikävää ja likaista. Vaikka vallankumousintoilijoita on aina vain vähemmän, ajatus, että vanha on väistämättä vanhentunutta ja että uusi on aina parempaa, on käsittämättömän yleinen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa protestanttinen fundamentalismi näkyy siinä, miten eriävien mielipiteiden hyväksyminen on vaikeaa. Kulttuuriprotestanttiseen ajatteluun on sisäänrakennettu, että on olemassa Totuus ja että omat fundamentit ovat pyhiä ja arvostelun yläpuolella.

Voisin taas kerran palata siihen kuriositeettiin, että vasemmistoliberaaleissa piireissä Jussi Halla-aho herättää niin paljon enemmän pelkoa ja paheksuntaa kuin vaikkapa uusnatsit, jotka suoltavat uhkauksia ja ovat paljon todennäköisempiä toteuttamaan uhkauksensa kuin Halla-aho poliittiset tavoitteensa. Oikeasti on ihmeellistä, miksi paukkuja vaivaudutaan käyttämään yksittäiseen poliitikkoon, kun sellaisia tarvittaisiin eduskuntaan vähintään 101, jotta jotain varmasti tapahtuisi.

Se, miksi yksittäinen yhteiskunnallinen keskustelija herättää niin paljon vastustusta, perustuu kulttuuriprotestanttien psykologiaan. Lähiössä uhoava uusnatsi on helppo ohittaa olankohautuksella, koska sellaisen ilmiön kuka tahansa tunnistaa heikosta itsetunnosta kumpuavaksi epätoivoksi. Surkimusten on helpompi hyväksyä itsensä, jos he uskottelevat olevansa parempia kuin jotkut epämääräiset muut. Viha sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole mitään tekemistä vihaajan kanssa, perustuu useimmiten vihaajan psykologiseen tarpeeseen jollekin, jonka aktiivinen vihaaminen pitää poissa sen hetken, jona joutuisi kohtaamaan oman surkeutensa.

Halla-ahon kanssa on toisin. Järkevät ja maltillisen erimieliset tekstit herättävät paljon enemmän kauhua kuin järjettömät ja radikaalin erimieliset uhoamiset. Kulttuuriprotestantti ei kestä kokea sitä, että huomaa eri mieltä olevan perustelevan kantansa paremmin kuin hän itse. Halla-ahon herättämät pelko ja paheksunta perustuvat siihen, että niin sanotut suvaitsevaiset ovat ensi kerran kohdanneet jotain, joka todella haastaa heidän fundamenttinsa. He ovat aina uskoneet olevansa oikeassa, mutta kun varteenotettava haastaja ilmestyy, he eivät osaa reagoida muuten kuin ajautumalla paniikkiin.

Pahinta on se, kuinka Halla-ahon argumentit nojaavat pääasiassa järkeen, jota moderni ihminen on oppinut palvomaan, vaikka ainakin kulttuuriprotestanttien ajattelu perustuu ennemmin fundamenttien (joista järki siis on yksi) emotionaaliseen palvontaan. Koska Halla-aho tunnustaa ainakin joitakin kulttuuriprotestanttien fundamentteja, hän on pahempi kuin ”pakana”: hän on ”kerettiläinen”. Häntä vihataan samalla tavalla kuin uskontokuntien sisällä lahkot vihaavat toisiaan enemmän kuin kokonaan eri uskontoa tunnustavia. He siis sisimmässään ymmärtävät Halla-ahon olevan oikeassa ja että samoista lähtökohdista on mahdollista päätyä Halla-ahon linjalle (kilpailevan Totuuden kannalle), mutta koska he samalla ovat niin ahkerasti demonisoineet häntä, he eivät pysty kasvojaan menettämättä hautaamaan sotakirvestä.

Ei kukaan suvaitsevainen ole Halla-ahoa pelännyt siksi, että luulisi tämän jollain keinolla saavan kaikki tavoitteensa läpi. Totta puhuen heidän olisi helpompi reagoida siihen, että se uusnatsi saisi kaikki tavoitteensa läpi, koska sellaista politiikkaa he kykenisivät arvostelemaan.

Kulttuuriprotestantismi saatiin istutettua protestanttisten maiden kansoihin vasta kansakoululaitoksen syntymisen seurauksena eli vuosisatoja uskonpuhdistuksen jälkeen. Myös monissa katolisissa maissa se onnistui, kun protestantismi hiipi niihin valistuksen naamiossa. Sen seurausta on, että 1800-luvun lopulta lähtien länsimaissa on ollut lakkaamatonta ideologista taistelua. Liberalismi, kommunismi, puhdas nationalismi ja nyttemmin monikultturismi eli neljä tärkeintä idealismin muotoa ovat vakuuttaneet kannattajansa siitä, että juuri he ovat oikeassa. Konservatismia ei aina edes haluta laskea ideologioiden joukkoon mukaan, koska sen perusluonteeseen ei kuulu ahdasmielinen fundamentalismi.

Loppuun pakollinen itsekritiikki. Koska en halua olla ahdasmielinen fundamentalisti, pyrin tuon tuostakin haastamaan itseäni, mikä ei liian yleistä ole yhteiskunnallisten keskustelijoiden joukossa. Olen itse huono traditionalisti, koska luonteeni on varsin fundamentalistinen ja koska olen protestanttisen kulttuurin kasvatti. Koska jollain järjen tasolla olen päätynyt traditionalismiin, olen ylentänyt sen fundamentikseni, jolloin traditionalismin ei-fundamentalistisuus ja luonteeni fundamentalistisuus jossain määrin kumoavat toisensa. Mutta traditionalismia minun on yhtä vaikea todella ymmärtää kuin muidenkin fundamentalistien.

Jatkakoon aiheesta siis joku minua sopivampi, jos aihetta on.