Avoimeen meritokratiaan

Parlamentarismi on monella tapaa ajastaan jälkeen jäänyt tapa järjestää poliittinen valta. Se on 1700-lukulainen ihanne, jonka mukaan yhteiskunnan asiat hoituvat parhaalla tavalla, kun kansan luottamusta nauttivat viisaat filosofit kokoontuvat yhteen ja keskustelevat. Valistuksen rationalismin hengessä nämä filosofit sitten päätyisivät yksimielisyyteen parhaiten argumentoidusta kannasta, joka voittaisi.

Haluaisinpa tietää, onko missään parlamentissa kovinkaan usein annettu järjen voittaa. Ei ainakaan Ukrainassa, jossa viisaiden filosofien rationaalinen keskustelu on eskaloitunut tällaiseksi:

Toinen ongelma on se, etteivät yhteiskunnat ole enää niin hidasliikkeisiä ja yksinkertaisia, että pelkkä ajattelu riittäisi tuottamaan parhaat tulokset, tai ainakaan sellaiseen määrään ajattelua ei riittäisi aika. Päätöksenteko on nykyään niin vahvasti virkamiesten ja asiantuntijoiden käsissä, että 1700-luvun valistusfilosofit tuskin suostuisivat kutsumaan yhteiskuntiamme demokraattisiksi. Parlamentti on lähinnä perinteen vuoksi olemassa oleva muodollisuus, joka rauhoittaa kansalaisia, kun heille voidaan lain kirjaimeen vetoamalla vakuuttaa, että kyllä he voivat yhteiskuntaan vaikuttaa.

Siitä, kun Suomen eduskunnassa on viimeksi päätetty yhtään asiaa ilman, että ministeriöiden virkamiehet tai valiokunnissa vierailevat asiantuntijat ovat jättäneet päätökseen merkittävän kädenjäljen, mahtaa olla hyvin pitkä aika. Sekään asia ei varmasti ollut järin merkittävä.

Käytännössä kaikki demokraattisiksi sanotut yhteiskunnat ovat meritokraattisia tai teknokraattisia, eli todellinen valta on niillä, joilla on pätevyyttä ja ansioita. Demokratian jäännettä edustavat parlamentit vain vahtivat, etteivät räikeimmät aloitteet mene läpi. Ja se muuten saattaa olla yksi syy siihen, että yhteiskunnat ovat viime vuosikymmeninä menneet yhä enemmän hunningolle: kansa ei hyväksy kaikkein parhaita ehdotuksia, koska kaikki eivät niiden parhaimmuutta ymmärrä.

Suomessa jotkut valtiolle katkerat haluaisivat puolittaa kansanedustajien määrän. Tällaisten vaatimusten taustalla ei liene lainkaan kokonaisvaltaista pohdintaa vaikutuksista. Jos kansanedustajat kerran ovat jo nyt hukkua töittensä alle, kuinka kummassa asiat paranisivat sillä, että heidän työtaakkaansa kasvatettaisiin kertoimella kaksi? Pikemminkin kansanedustajien määrää voisi lisätä vaikka viiteensataan tai tuhanteen. Samalla ministeriöiden valtaa siirrettäisiin valiokunnille ja virkamiehistöä vähennettäisiin. Näin valtion menot tuskin kasvaisivat, mutta päätöksentekoon saataisiin lisää demokratiaa.

Mutta meritokratiasta ei silläkään tavoin päästäisi minnekään. Ehkä kaikkein viisainta olisi suoraan vain tunnustaa se realiteetti, että kansanvalta sellaisena, kun se kolme vuosisataa sitten hahmoteltiin, ei sovi enää nyky-yhteiskuntiin. Meritokratia olisi parempi pyrkiä yhdistämään demokratiaan kuin antaa sen kummitella taustalla. Ensimmäinen askel voisi olla vaalikelpoisuuden rukkaaminen: kun tavallinen tallaaja kerran ei pysty hoitamaan maan asioita ilman virkamiesten ja asiantuntijoiden neuvoja, miksi hänellä tulisi olla oikeus pyrkiä eduskuntaan? Vaalikelpoisuus tulisi ansaita osoittamalla olevansa kelpoinen maan asioita hoitamaan – eikö se kuulosta ihan loogiseltakin? Vähintään toisen asteen koulutus, kolmannen asteen voisi korvata muunlaisilla pätevyydenosoituksilla; ikärajoituksen voisi nostaa lähemmäs kolmeakymmentä vuotta.

Mielestäni kyseenalaista on myös se, miksi kansalaiset eivät saa suoraan päättää valiokuntien koostumuksista. Jokaiselle valiokunnalle voisi pitää omat vaalit, joissa olisi omanlaisensa vaalikelpoisuudet; lakivaliokuntaan voisivat pyrkiä vain juristit, sivistysvaliokuntaan vain akateemisen loppututkinnon suorittaneet, talousvaliokuntaan vain hyvän aikaa yksityisellä sektorilla työskennelleet, puolustusvaliokuntaan vain sotilasuralla olleet tai reservin upseerit, tulevaisuusvaliokuntaan vain nuoret konservatiivit – no, vitsi, vitsi!

Se, että on menestynyt urheilussa tai missikisoissa tai muuten saanut pärstänsä televisioon, ei toisi kelpoisuutta mihinkään valiokuntaan. Tai ehkä heille voisi kiintiöidä pienen eduskuntaryhmän, jonka jäsenillä ei olisi äänestysoikeutta, mutta kompensaationa kaksinkertainen määrä puheaikaa, jota he voisivat käyttää kansan äänellä puhumiseen.

Noin viidestäkymmenestä kansan luottamusta nauttivasta alan asiantuntijasta koostuvat valiokunnat kullekin politiikan alueelle – olen varma, että jos Suomen kokoinen jälkiteollinen yhteiskunta nyt keksittäisiin tyhjästä vailla historian jäänteitä, jotain tuollaista sen päätöksenteko muistuttaisi. Eri valiokunnilla voisi olla aivan erilaiset puolueetkin, eivätkä ideologiat tunkeutuisi niihin valiokuntiin, joissa niillä ei olisi mitään sijaa. Minkähän kaltaisia näkemyseroja esimerkiksi liikennevaliokuntaan muka syntyisi? Tuskin sellaisia, että minun kannattaisi niistä vaivautua äänestämään.

Suureen valiokuntaan äänestäisin EU-skeptikoita, ulkoasiainvaliokuntaan nurkkapatriootteja, valtiovarainvaliokuntaan kitupiikkejä, hallintovaliokuntaan kovanaamoja, lakivaliokuntaan sydämettömiä, puolustusvaliokuntaan militaristeja, sivistysvaliokuntaan ei-marxilaisia, talousvaliokuntaan liberaaleja, tulevaisuusvaliokuntaan konservatiiveja, työelämä- ja tasa-arvovaliokuntaan ja perustuslakivaliokuntaan klassisia liberaaleja ja ympäristövaliokuntaan ekofasisteja, muista valiokunnista en juuri välittäisi. Tämä olisi mahdollista. Uskon kuuluvani enemmistöön, jonka mielestä mikään olemassa oleva puolue ei vastaa itse kunkin näkemyksiä kaikilla politiikan aloilla. Hahmottelemassani mallissa se ongelma katoaisi.