Viha ja suuttumus

Kaikki tietävät, etteivät viha ja rakkaus ole toisensa poissulkevia tunteita. Harvempi sen sijaan tietää, että kyllä ne oikeasti ovat. Asiassa nimittäin on käsitteellinen sekaannus: kaikki vahvat, negatiivista aggressiota kuohuvat tunteet niputetaan saman käsitteen, vihan, alle (esimerkiksi käyttämäni Microsoft Word ehdottaa synonyymisanastossaan niitä vaihtoehdoiksi toisilleen). Sanamagian arvostajana ja pikkutarkkana perfektionistina haastan lukijat pohtimaan vihan ja suuttumuksen eroja.

Suuttumus (eli lievempänä kiukku) on mahdollinen ja yleinen tunne rakkauden kanssa. Vihan ja suuttumuksen olennaisin ero nimittäin on juuri se, mihin se kohdistuu. Viha on kylmä tunne, joka haluaa pitää vihan kohteen vihan tuntijasta mahdollisimman kaukana; vihan juuret nimittäin ovat vihollisuudessa, halussa tuhota tai muuten päästä eroon. Suuttumus puolestaan on lämmin tunne. Toisin kuin viha, se suuntautuu aina saman sisäryhmän jäseniin, siis jollain tavalla pidettyihin asioihin. Suuttumus juontaa juurensa sisäryhmässä koettuihin epäoikeudenmukaisuuksiin, sen funktio on varmistaa rakkauden jatkuminen. Lapset esimerkiksi suuttuvat sisaruksilleen, jos nämä saavat enemmän makeisia. Kyseessä ei ole halu tuhota sisarusta, vaan poistaa epäoikeudenmukaisuus, jonka jälkeen sisarukset ovat taas mitä parhaimmissa väleissä.

Minä vihaan avoimesti esimerkiksi modernia arkkitehtuuria, siis haluaisin sen itsestäni mahdollisimman kauas, mieluiten menneisyyteen. Tällainen vihapuhe ei ole kenenkään mielestä epäkorrektia, koska moderni arkkitehtuuri ei nauti samaa suojaa kuin ihmiset ja ihmisryhmät. Kerran tosin taisin mennä epäkorrektiuden puolelle, kun ehdotin arkkitehti Viljo Revellin, Suomen kuuluisimman betonibrutalismin edustajan, puoli vuosisataa maassa muhineiden jäännösten kaivamista ylös ja hirttämistä seremoniallisin menoin.

Koska Sarastus-lehdessä on kirjoitettu niin hyvä analyysi vihapuheesta, ettei siihen luulisi olevan kenelläkään mitään lisättävää, voisinkin pohtia vähemmän huomioitua asiaa, suuttumuksen yhteiskunnallista merkitystä. Sitä ennen lukijan on kuitenkin siedettävä johdattelua.

Jo yllä mainitsemaani perfektionismiin liittyen hahmottelin kerran uudenlaista poliittista kenttää oikeisto-vasemmisto-akselin ja arvo-talous-nelikentän tilalle. Hahmotelmani oli ympyrä, jonka kehälle sijoittelin poliittiset ideologiat siten, että ne mahdollisuuksien mukaan asettuivat itsestään eri suunnissa lähimpinä olleiden väliin. Järjestys oli seuraava (kursiivilla peruskohdat, jotka olivat 90 asteen päässä toisistaan):

Totalitarismi (natsismi, stalinismi yms.), fascismi (pehmeämmät oikeistolaiset autoritarismit), kansalliskonservatismi (mielestäni varsin lähellä traditionalismia), konservatismi (kristillisdemokratia), uuskonservatismi, liberalismi (klassinen), sosiaaliliberalismi, sosialidemokratia, sosialismi, kansandemokratia (hain jotain SKDL:n enemmistön suuntausta), kommunismi (pehmeämmät vasemmistolaiset autoritarismit), takaisin totalitarismiin.

Ympyrämallin vahvuutena oli mielestäni se, että siinä autoritaariset ja totalitaariset liikkeet asettuivat sopivasti lähelle toisiaan, kuten ne käytännössä ovatkin. Vapauduin myös ottamasta kantaa siihen, onko kansallissosialismi oikeistolaista vai vasemmistolaista, kun niputin sen yhteen kaksoisveljensä stalinismin kanssa ja asetin puoliskojen kohtaamispisteeseen.

Toinen havainnollinen asia oli yksilöllisen akselin kulkeminen liberalismista totalitarismiin. Vaikka ne monella tapaa ovat aivan vastakkaiset yhteiskuntamallit, yksilöllisyys niissä sentään yhdistyy. Liberalismissa se kuuluu kaikille, totalitarismissa vain johtajille. Siksi hyppäys liberalismista totalitarismiin ei ole niin mahdoton kuin monet liberaalit haluaisivat uskoa, kuten aiemmin pohdin.

Vastaavasti yhteisöllisyyden akseli kulkee konservatismista sosialismiin, ne kun molemmat hakevat voimaa yhteisöllisyydestä, toinen suuren perheen muodostavasta kansakunnasta, toinen yhteistä taistelua käyvästä työväenluokasta. Ja tämän pitkän, rönsyilevän johdannon kautta pääsemme takaisin suuttumukseen.

Yksi syy sille, että sittemmin olen ympyrämallin hylännyt, on eri akselien vaikea hahmottaminen. Yhteisöllisyydessäkin on eroja. Oikeastaan minusta vaikuttaa siltä, että me kuulemma vihaa huokuvat konservatiivit olemmekin yhteisöllisesti suuttuneita, kun taas sosialistit yhteisöllisesti vihaisia. Konservatismi on sillä tavoin suvaitsevaisempaa, että se hyväksyy yhteisöönsä koko kansakunnan. Jos vihaa esiintyykin, useimmiten jo valmiiksi muualla olevia kohtaan. Sosialistit taas perinteisesti ovat laulaneet uhkauksia laiskoille lurjuksille, so. porvareille, jotka elävät heidän keskuudessaan.

Konservatismin yhteiskunnallinen sosiaalisuus muistuttaa huomattavasti pikkulasten nahistelua makeisista. Kun kansa kerran muodostaa suuren perheen, jota yhdistävät kieli, kulttuuri, uskonto, menneisyys ja tulevaisuus, on ihan reilua, että perheen harvat miljonäärit antavat omastaan niille perheenjäsenille, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Suomi oli tämänkaltainen, vakaa ja turvallinen yhteiskunta suunnilleen 80-luvulle asti. Sitten, kun yksilöllisyys valtasi alaa ja maahanmuutto toi huomattavia etnisiä vähemmistöjä, menestyksekäs sosiaalinen konstruktio alkoi murentua. Miksi toimia yhteiseksi hyväksi, kun emme enää muodosta yhtä sisäryhmää?

Jos sosialistit ovatkin suuttuneita, niin vain toisilleen. Sosialistien ja heidän perillistensä taistelu rikkaita kohtaan on minusta silkkaa vihaa. He kokevat rikkaiden omaisuuksiin kajoamisen samalla tavalla oikeudekseen kuin niissä primitiivisissä yhteisöissä, joissa viha ja suuttumus ovat kehittyneet, eläneet barbaarit kokivat oikeudekseen mennä ryöstämään naapuriheimon karjaa, naisia ja muuta. Joka ei haluaisi uskoa, pohtikoon Li Anderssonin lausumaa: ”Koen että minulla on enemmän yhteistä kreikkalaisten vasemmistolaisten kuin suomalaisten kokoomuslaisten kanssa.” Konservatiiveilla vastaan tulee raja, jonka jälkeen vaatiminen muilta alkaa tuntua kiusalliselta, kun taas sosialistit eivät ole tyytyväisiä ennen kuin kaikilla on yhtä kurjaa. (Pahoittelen yleistystä; tietenkään kaikki näiden aatteiden kannattajat eivät mahdu samoihin muotteihin, koska vain vähemmistö heistä todella tunnustaa aatetta täsmälleen sellaisenaan.)

Nationalismi on nykyään sulautunut aika lailla osaksi konservatismia, ja eräät yllä luettelemani konservatiiviset piirteet ovat itse asiassa enemmänkin nationalistisia. Nationalismilla on verinen historia, ja aate on usein huokunut vihaa, kuten Suomessa venäläisiä kohtaan. Mutta toisin kuin sosialistinen paatos, joka hyvin usein mesoaa taistelua ja väkivaltaa, nationalistinen paatos on ennemmin perustunut rakkauteen, joka on suuttumuksen edellytys. Ja voihan jokainen miettiä itsekseen, kumpi viha on tuhoisampaa: se, joka suuntautuu naapurivaltion kansaan, vai se, joka suuntautuu oman yhteiskunnan toisiin jäseniin, joiden kanssa ollaan lähes joka päivä jollain tavalla tekemisissä. Ensimmäinen viha on varmasti vähemmän pakkomielteistä; kuinka minäkään voisin näin verisesti vihata modernia arkkitehtuuria, jos sitä ei olisi näköpiirissäni?

Lopuksi voisi vielä hämmästellä, kuinka sosialistista järjestelmää voi lainkaan pitää yhteiskuntana – sen lähtökohta kun on vastakkainasettelu, jossa yhdessä toimivat ihmiset eivät muodosta sisäryhmää, vaan on pelin hengen mukaista, että porvarit ovat vihollisia ja heidän omaisuutensa saalista.