Suuntaviivoja uudeksi puoluekentäksi

Puoluedemokratian suurin ongelma on se, kuinka puolueet kehittyvät eri suuntiin toisistaan riippumatta ja tulevat tavoitteiltaan limittyneiksi. Toistuvasti valitellaan siitä, kuinka puolueiden sisäiset näkemyserot ovat suuremmat kuin niiden väliset. Poliittisessa järjestelmässä, jossa puolueiden rooli on vahvasti korostunut, tämä on suuri ongelma, jota ei tule väheksyä.

Kokoomuksen sisäinen ristiveto paljastui viimeistään siinä vaiheessa, kun Kokoomuksen Nuorten Liitto julkaisi tavoiteohjelmansa. Puolueen nuorissa on Susanna Kosken, Wille Rydmanin ja Elina Lepomäen kaltaisia henkilöitä, joilla on älyä ja kykyä ottaa tarjolla oleva informaatio huomioon linjauksia tehdessään, ja rohkeutta seistä linjauksiensa takana, vaikka tietävätkin niiden tarjoavan vyönkiristyksiä kansalle, joka elää velaksi. Toisaalta puolueesta löytyy Alexander Stubb, jolle EU ei tunnu olevan poliittinen projekti, vaan pikemminkin emotionaalinen elämäntarkoitus. Eikö voisi miettiä, onko tällainen henkilö jäävi hoitamaan Eurooppa-asioita hallituksessa tai Euroopan parlamentissa?

Perussuomalaisista löytyy sekä huomattavan lähellä KNL:n jäseniä oleva Sampo Terho että vanha SMP-veteraani Pentti Kettunen, joka tuntuu kuuluvan puolueensa ”taikaseinäsiipeen” – uskoo siis, että rahaa tulee seinästä, tarpeen tullen rajattomasti, eikä sen vuoksi rahan ansaitsemiseksi tule tehdä oikein mitään.

Keskustassa närää on herättänyt se, että samasta puolueesta löytyvät sekä Paavo Väyrynen että Olli Rehn, jotka monessa asiassa ovat toistensa vastakohdat. Väyrynen on tunnetusti Perussuomalaisiakin voimakkaammin EU:ta vastaan, kun taas Rehn ei poikkea paljoakaan Stubbin federalistisesta linjasta.

Vihreistä löytyy Osmo Soininvaaran ja Jyrki Kasvin tapaisia entisiä liberaaleja, mutta myös Satu Hassin tapaisia vanhoja taistolaisia. Kai on mahdollista, että arkkiviholliset näin päätyvät myöhemmin samaan rintamaan, mutta luulisi niitä erimielisyyksiä silti löytyvän. Kuten blogin varhaisessa tekstissä argumentoin, monilla vihreillä tuntuu olevan vahva kaipuu totalitarismiin.

Sosialidemokraateista sen sijaan on vaikea sanoa yhtään mitään. Kukaan ei taida tietää, mitä puolue oikeastaan edes tavoittelee. Kansanedustaja Mikael Jungnerin käsitys tavoitteiden kertomisesta on sanoa, että haluaa ”vahvaa taloutta ja työpaikkoja, parempaa työelämää, kiusaamisen lopettamista, erilaisuuden sietämistä, oikeuksia vähemmistöille ja mahdollisuuksia kasvaa, kukin sinne ja niin pitkälle kuin pystyy”. Kuvaavaa, että hänellä ei ole mitään konkreettista sanottavaa siitä, kuinka kaikki tuo hyvä saavutetaan. Mies on kuitenkin puolueensa entinen puoluesihteeri. Voiko tämän selkeämmin ilmaista, että SDP on toivottoman eksyksissä politiikassa?

Turhahan tämä toive on, mutta suomalaisen puoluekenttä tulisi laittaa täysremonttiin. Olemassa olevat puolueet revittäisiin rikki ja niin äänestäjät kuin puoluetoimijat ryhmittyisivät uudestaan nykyisten linjaerojen mukaan vailla jäänteitä aiemmasta. Luulen, että uusi puoluekenttä rakentuisi neljän suuren puolueen varaan.

Yksi olisi oikeistokonservatiivien ja klassisten liberaalien yhteenliittymä, joka tunnustaisi lähinnä sitä uuskonservatismia, jota kritisoin joulukuussa. Siihen ryhmittyisivät Kokoomuksen ja Perussuomalaisten oikeat siivet sekä jonkin verran kristillisdemokraatteja.

Toisen ryhmän muodostaisivat keskustakonservatiivit, eli Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien pääosat. Sellaisena puolue muistuttaisi kovasti entisaikojen Maalaisliittoa.

Kolmanteen kuuluisivat liberaalit: Kokoomuksen stubbilainen siipi, Keskustan cityliberaalit, RKP sekä Vihreiden ja sosialidemokraattien oikeistolaisimmat osat (esimerkeiksi Soininvaara ja Jungner).

Neljäs olisi vihervasemmisto: suurin osa SDP:stä, Vihreistä ja Vasemmistoliitosta. Kuten Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän hajoaminen hallituskauden alussa osoittaa, osa Vasemmistoliitosta tuskin olisi halukas liittymään joukkoon, jonka pääpaino olisi huomattavasti oikealla. Varmin neljän ryhmän ulkopuolelle jäävä olisi pieni korpikommunistien tai nuorien vasemmistohuligaanien vallankumousromanttinen joukko.

Se, kuinka kansan kannatus jakautuisi tällaisten puolueiden kesken, olisi arvoitus. Vaikka juuri nyt vaikuttaakin siltä, että etenkin liberaaleihin olisi tungosta, en oikein usko, että äänestäjiä siirtyisi uuden liberaalipuolueen taakse aivan samassa määrin kuin poliitikkoja. Etenkin Keskustan kenttä tuntuu olevan varsin konservatiivinen, mutta äänesti vaikka vain periaatteen vuoksi puoluetta, jossa valtaa pitivät uusimaalaiset cityliberaalit. Vastaavasti Kokoomuksen takaa luulisi löytyvän paljon kovemmankin linjan kannattajia kuin puolueen keulakuvista voisi päätellä. Myös RKP saattaisi hajota yllättävänkin tasaisiin osiin. Jos suomenruotsalaiset menettäisivät puolueen, jota heidät indoktrinoidaan äänestämään, monikin varmaan päätyisi ensimmäisen kerran käyttämään aivojaan poliittisissa kysymyksissä ja löytäisi itsensä jostain muualta kuin mihin RKP:n poliitikot siirtyisivät.

Luontevia hallituskoalitioita löytyisi ainakin seuraavasti: oikeistokonservatiivit ja keskustakonservatiivit, oikeistokonservatiivit ja liberaalit, keskustakonservatiivit ja liberaalit, liberaalit ja vihervasemmistolaiset. Tässä ilahduttavaa olisi ainakin se, että vihervasemmistolaiset jäisivät muita syrjemmälle.

Näistä puolueista minä äänestäisin joko oikeisto- tai keskustakonservatiiveja. Ensimmäisissä saattaisi alkaa ärsyttämään (ja tuo oli viimeinen kerta, kun noin kirjoitin) uuskonservatismin kerettiläisyys, jälkimmäisissä sinne mahdollisesti siirtyvä keskustalainen käsitys pragmatismista (eli pekkarointi). Jos jompikumpi omaksuisi minulle ominaista traditionalistista filosofiaa, se olisi ehdoton valintani.