Puoluedemokratian
suurin ongelma on se, kuinka puolueet kehittyvät eri suuntiin toisistaan
riippumatta ja tulevat tavoitteiltaan limittyneiksi. Toistuvasti valitellaan
siitä, kuinka puolueiden sisäiset näkemyserot ovat suuremmat kuin niiden
väliset. Poliittisessa järjestelmässä, jossa puolueiden rooli on vahvasti
korostunut, tämä on suuri ongelma, jota ei tule väheksyä.
Kokoomuksen
sisäinen ristiveto paljastui viimeistään siinä vaiheessa, kun Kokoomuksen Nuorten
Liitto julkaisi tavoiteohjelmansa. Puolueen nuorissa on Susanna
Kosken, Wille Rydmanin ja Elina Lepomäen kaltaisia henkilöitä, joilla on älyä
ja kykyä ottaa tarjolla oleva informaatio huomioon linjauksia tehdessään, ja
rohkeutta seistä linjauksiensa takana, vaikka tietävätkin niiden tarjoavan
vyönkiristyksiä kansalle, joka elää velaksi. Toisaalta puolueesta löytyy Alexander
Stubb, jolle EU ei tunnu olevan poliittinen projekti, vaan pikemminkin
emotionaalinen elämäntarkoitus. Eikö voisi miettiä, onko tällainen henkilö
jäävi hoitamaan Eurooppa-asioita hallituksessa tai Euroopan parlamentissa?
Perussuomalaisista
löytyy sekä huomattavan lähellä KNL:n jäseniä oleva Sampo Terho että vanha
SMP-veteraani Pentti Kettunen, joka tuntuu kuuluvan
puolueensa ”taikaseinäsiipeen” – uskoo siis, että rahaa tulee seinästä, tarpeen
tullen rajattomasti, eikä sen vuoksi rahan ansaitsemiseksi tule tehdä oikein
mitään.
Keskustassa
närää on herättänyt se, että samasta puolueesta löytyvät sekä Paavo Väyrynen että
Olli Rehn, jotka monessa asiassa ovat
toistensa vastakohdat. Väyrynen on tunnetusti Perussuomalaisiakin voimakkaammin EU:ta
vastaan, kun taas Rehn ei poikkea paljoakaan Stubbin federalistisesta linjasta.
Vihreistä
löytyy Osmo Soininvaaran ja Jyrki Kasvin tapaisia entisiä liberaaleja, mutta
myös Satu Hassin tapaisia vanhoja taistolaisia. Kai on mahdollista, että
arkkiviholliset näin päätyvät myöhemmin samaan rintamaan, mutta luulisi niitä
erimielisyyksiä silti löytyvän. Kuten blogin varhaisessa tekstissä argumentoin,
monilla vihreillä tuntuu olevan vahva kaipuu totalitarismiin.
Sosialidemokraateista
sen sijaan on vaikea sanoa yhtään mitään. Kukaan ei taida tietää, mitä puolue
oikeastaan edes tavoittelee. Kansanedustaja Mikael Jungnerin käsitys
tavoitteiden kertomisesta on sanoa, että haluaa ”vahvaa taloutta
ja työpaikkoja, parempaa työelämää, kiusaamisen lopettamista, erilaisuuden
sietämistä, oikeuksia vähemmistöille ja mahdollisuuksia kasvaa, kukin sinne ja
niin pitkälle kuin pystyy”. Kuvaavaa, että hänellä ei ole mitään konkreettista
sanottavaa siitä, kuinka kaikki tuo hyvä saavutetaan. Mies on kuitenkin
puolueensa entinen puoluesihteeri. Voiko tämän selkeämmin ilmaista, että SDP on
toivottoman eksyksissä politiikassa?
Turhahan
tämä toive on, mutta suomalaisen puoluekenttä tulisi laittaa täysremonttiin.
Olemassa olevat puolueet revittäisiin rikki ja niin äänestäjät kuin
puoluetoimijat ryhmittyisivät uudestaan nykyisten linjaerojen mukaan vailla
jäänteitä aiemmasta. Luulen, että uusi puoluekenttä rakentuisi neljän suuren
puolueen varaan.
Yksi
olisi oikeistokonservatiivien ja klassisten liberaalien yhteenliittymä, joka
tunnustaisi lähinnä sitä uuskonservatismia, jota kritisoin joulukuussa. Siihen ryhmittyisivät Kokoomuksen ja
Perussuomalaisten oikeat siivet sekä jonkin verran kristillisdemokraatteja.
Toisen
ryhmän muodostaisivat keskustakonservatiivit, eli Suomen Keskustan,
Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien pääosat. Sellaisena puolue
muistuttaisi kovasti entisaikojen Maalaisliittoa.
Kolmanteen
kuuluisivat liberaalit: Kokoomuksen stubbilainen siipi, Keskustan
cityliberaalit, RKP sekä Vihreiden ja sosialidemokraattien oikeistolaisimmat
osat (esimerkeiksi Soininvaara ja Jungner).
Neljäs
olisi vihervasemmisto: suurin osa SDP:stä, Vihreistä ja Vasemmistoliitosta.
Kuten Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän hajoaminen hallituskauden alussa
osoittaa, osa Vasemmistoliitosta tuskin olisi halukas liittymään joukkoon,
jonka pääpaino olisi huomattavasti oikealla. Varmin neljän ryhmän ulkopuolelle
jäävä olisi pieni korpikommunistien tai nuorien vasemmistohuligaanien
vallankumousromanttinen joukko.
Se,
kuinka kansan kannatus jakautuisi tällaisten puolueiden kesken, olisi arvoitus.
Vaikka juuri nyt vaikuttaakin siltä, että etenkin liberaaleihin olisi tungosta,
en oikein usko, että äänestäjiä siirtyisi uuden liberaalipuolueen taakse aivan
samassa määrin kuin poliitikkoja. Etenkin Keskustan kenttä tuntuu olevan varsin
konservatiivinen, mutta äänesti vaikka vain periaatteen vuoksi puoluetta, jossa
valtaa pitivät uusimaalaiset cityliberaalit. Vastaavasti Kokoomuksen takaa luulisi
löytyvän paljon kovemmankin linjan kannattajia kuin puolueen keulakuvista voisi
päätellä. Myös RKP saattaisi hajota yllättävänkin tasaisiin osiin. Jos
suomenruotsalaiset menettäisivät puolueen, jota heidät indoktrinoidaan
äänestämään, monikin varmaan päätyisi ensimmäisen kerran käyttämään aivojaan
poliittisissa kysymyksissä ja löytäisi itsensä jostain muualta kuin mihin RKP:n
poliitikot siirtyisivät.
Luontevia
hallituskoalitioita löytyisi ainakin seuraavasti: oikeistokonservatiivit ja
keskustakonservatiivit, oikeistokonservatiivit ja liberaalit,
keskustakonservatiivit ja liberaalit, liberaalit ja vihervasemmistolaiset.
Tässä ilahduttavaa olisi ainakin se, että vihervasemmistolaiset jäisivät muita
syrjemmälle.
Näistä
puolueista minä äänestäisin joko oikeisto- tai keskustakonservatiiveja. Ensimmäisissä
saattaisi alkaa ärsyttämään (ja
tuo oli viimeinen kerta, kun noin kirjoitin) uuskonservatismin kerettiläisyys,
jälkimmäisissä sinne mahdollisesti siirtyvä keskustalainen käsitys pragmatismista (eli pekkarointi).
Jos jompikumpi omaksuisi minulle ominaista traditionalistista filosofiaa, se olisi
ehdoton valintani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti