Kaikkiin sellaisiin
paikkoihin, joita ihmiset ovat rakastaneet, jää osa niitä rakastaneiden ihmisten
sieluista, aivan kuten osa paikoistakin jää ihmisten sieluihin. Kaikkein
selkeimmin tämän aistii sellaisissa paikoissa kuin Versailles’n palatsin
puistossa, jossa Ranskan menneiden kuninkaiden sielujen läsnäolon voi tuntea
kaikkialla ympärillään. Nuo tuollaiset paikat, jotka ovat pysyneet samanlaisina
aikakaudesta toiseen, tuntuvat olevan tavallaan elossa. Ne nukkuvat unta,
pitkää ja rauhallista unta – mutta virkeimpiä ne ovat yöllä.
Olin käynyt Versailles’ssa jo
kahdesti, mutta kummankin kerran kesällä. Puisto on kesäisin tietenkin
vehreämpi ja viehättävämpi, mutta varjopuolensakin siitä löytyy. Sellainen
määrä turisteja, joka palatsia ja puistoa haluaa joka päivä ihastella,
häiritsee sitä, joka yrittää aistia kauan sitten kuolleiden suurmiesten
hiljaista läsnäoloa. Siksi olin kolmannen kerran tullut Versailles’hin talvella
ja vielä yöllä, jolloin hiljaisuus vallitsee ja yllä näkyy Linnunradan
äärettömyys.
Lumihanki ei ollut syvä, eikä
siinä näkynyt paljoakaan jälkiä, kun minä ja hän, jonka seurassa olin, astelimme
Apollonin suihkulähteen altaan ympäri ja pysähdyimme puiston keskiakselin
muodostavan suuren kanavan reunalle.
”Eikö ole ihmeellistä”,
kysyin, ”että vaikka ihmisten vauraus on 1600-luvun jälkeen noussut valtavasti,
arkkitehtuurissa ja yleensäkin taiteessa on tapahtunut valtava laadullinen
romahdus?”
”On, se on ihmeellistä, ja
sitäkin surullisempaa”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Nykyajan työväestökin
pystyisi halutessaan rakentamaan ja kalustamaan itselleen sellaisen kodin,
jossa barokkiajan kuninkaat olisivat kehdanneet ainakin vierailla. Mutta ei: he
tyytyvät asumaan persoonattomissa elementtitaloissa, joita valmistetaan kuin
tehtaan liukuhihnalla. Sitten valitetaan rumuutta ja teinit protestoivat
töhrimällä seinät graffiteilla.”
”Vielä 1900-luvun alussa
tyylikkyys ja kodikkuus asetettiin taloudellisuuden ja funktionaalisuuden
edelle”, sanoin. ”Siitä hyvä esimerkki on Hvitträsk. Kun oli rahaa, sitä käytettiin
kokonaistaideteokseen, josta myöhemmin tuli suosittu museo. Tänä päivänä edes
rikkaat pohatat eivät käytä rahojaan sellaiseen. Elintason nousu ei siis tehnyt
alhaisosta ylhäisöä, vaan toisinpäin.”
”Kerran ihmettelin, minkä
vuoksi jugendtyyliä suosivat arkkitehdit inhosivat kertaustyylejä”, sanoi hän,
jonka seurassa olin. ”Heille kertaustyylit näyttäytyivät varmaan samanlaisena
rappiona kuin meille funktionalismi ja elementtirakentaminen: siinä ei ollut
mitään uutta, mitään taiteellista. Voi, jospa he olisivat tienneet, millaisen
rappion tulevaisuus toi tullessaan. Vaikka Ateneum ei ole järin
mielikuvituksekas, se on silti upea verrattuna viereensä tulleeseen Makkarataloon,
joka tulisi viipymättä räjäyttää maan tasalle. Oikeastaan lähes kaiken, mitä on
ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettu, voisi surutta räjäyttää maan
tasalle, ennen muuta Alvar Aallon hirviömäisen perinnön.”
”Onneksi poikkeuksiakin on”,
sanoin. ”Savitaipaleen kirkko, esimerkiksi…”
Huomasin kaukaisella
vastarannalla jokusen korkean rakennuksen, joista yritin pimeydessä saada
selkoa. Ainakaan niitä ei ollut valaistu niin kuin monia lasista ja teräksestä
rakennettuja uusia taloja.
Hän, jonka seurassa olin,
katseli ympärilleen.
”Tämähän on outoa”, hän sanoi
hetken kuluttua. ”Mistä lähtien Versailles’n suuri kanava on ollut noin suuri?
Tuohan on kuin järvi tai merenlahti.”
Käännyin ympäri, mutta
kokonaan paikka ei sentään ollut muuttunut: palatsi näkyi yhä takanamme. Tosin
puisto oli pienimuotoisempi kuin muistin Versailles’n olleen.
”Ahaa”, sanoin. ”Ehkä me emme
olekaan Versailles’ssa. Palatsi kyllä näyttää siltä, mutta jos se onkin kopio…
äsken puhuimme kertaustyyleistä. Tiedät ehkä, mitä Aurinkokuninkaan hullu
baijerilainen kaima teki…”
”Aivan totta”, sanoi hän,
jonka seurassa olin. ”Laakson portaalle piilotettu huvilinna Linderhof,
kukkulan huipulle rakennettu ritarilinnaa muistuttava Neuschwanstein sekä
järven saarelle eristetty barokkilinna Herrenchiemsee. Sielläkö me sitten
olemmekin?”
”Sääli, ettei Ludwig II
ehtinyt hullutella muutamia vuosia pitempään”, sanoin. ”Vaikka linnat ajoivat
Baijerin vararikon partaalle, nykypäivän baijerilaiset kiittävät siitä, koska
linnat vetävät puoleensa turisteja kuin hunajapurkki kärpäsiä. Eivät aikalaiset
ymmärtäneet investoinnin päälle.”
”Ehkä heillä oli usko siihen,
ettei seuraavalla vuosisadalla tapahtuisi taiteen laadullista täysromahdusta”,
sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Ehkä he uskoivat, että elintason nousu
saisikin aikaan sen, että keskiluokkakin voisi rakentaa itselleen
kuninkaallisten linnojen ja puistojen kaltaisia maanpäällisiä paratiiseja.”
Hänen puhuessaan olin minä
laskeutunut istumaan järven rannalle ja kiinnitin kenkieni pohjiin terävät
veitset, jotka muuttivat ne nopeiksi luistimiksi.
”Mahtoikohan kukaan entisajan
kuninkaista nauttia luistelemisesta?” sanoin potkaistessani vauhtia. Liu’uin
vähän matkaa järven jäälle ja katsoin komeaa palatsia, jonka päälle oli laskeutunut
valkea lumikerros. Hän, jonka seurassa olin, tuli pian perässäni kiinnitettyään
itsekin veitset kenkiensä pohjiin.
”Jos jään päälle ei koskaan
kinostuisi lunta, luisteleminen olisi erittäin nopea tapa liikkua”, hän sanoi.
”Puolustusvoimillakin takuulla olisi erityiset luistelujoukot.”
Kun lähdimme kiertämään
Ludwig II:n paratiisisaarta jään päällä kiitäen, katsoin ylös varmistaakseni,
että eläimeni pysyivät mukana. Tummaa taivasta vasten niitä ei näkynyt, mutta
erään Kuun hopeoiman pilvenrepaleen osuttua niiden taakse erotin kotkan hahmon.
Kuten kerran ennen, se kantoi käärmettä mukanaan.
Eräs rannan ohitse liukuvista
kohdista herätti mielenkiintoni. Puiden lumen peittämien oksien lomassa näkyi
jonkinmoinen raunio, joka aivan kuin hohti helmiäistä valoa. Pysähdyin jäällä
ja lähdin hitaammin kohti tuota outoa näkyä. Hän, jonka seurassa olin, oli
ilmeisesti huomannut saman, sillä tuli aivan kannoillani kysymättä mitään.
Veitset lähtivät kenkien
pohjista ja pian seisoimme rannalla. Sillä kohdalla oli täysin koskemattoman
hangen peittämä tie, joka johti rannalta viistosti poispäin. Raunio, joka
osoittautui vanhaksi kirkoksi, oli kauempana kuin jäältä olin arvioinut. Tietä
reunustavat puut kaartuivat holvin kaltaiseksi katokseksi, joka talvisessa
valkeudessaan loi vaikutelman kuin olisimme jo astuneet kirkkoon, tai oikeammin
katedraaliin.
”Kirkko paratiisisaarella”,
sanoi hän, jonka seurassa olin.
”Herreninselillä toki on
luostari, mutta tämä ei…” aloitin mumisten, mutta ääneni hiipui kokonaan pois,
kun käännyin kohti järveä. Tai siis sitä, mitä olin luullut järveksi. Yhtäkkiä
maisema näytti hyvin tutulta, aivan eri tavalla kuin ranskalaisen puutarhan
laidalla. Myös rakennukset, joita jo olin yrittänyt tähyillä, näyttivät
tutummilta.
”Millä paratiisisaarella me
oikein olemme?” kysyin hämmentyneenä. ”Aivan kuin tuo kaupunki tuolla
vastarannalla olisi entinen kotikaupunkini. Katso nyt, eikö tuo ole se torni,
jonka varjossa kolme vuotta opiskelin?”
”Sepä se”, sanoi hän, jonka
seurassa olin. ”Rakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta olisiko se
silti tuomittava räjäytettäväksi maan tasalle?”
”Ei, olkoon se poikkeus
Savitaipaleen kirkon kanssa”, sanoin. ”Mutta nyt haluan selvittää, mikä tämä
paikka oikein on. Mehän siirrymme huomaamattamme jäätyneestä paratiisista
toiseen vaivattomasti kuin unimaailmassa.”
Ennen kuin käännyimme
astuaksemme kohti puiden holvikäytävän päässä häämöttävää kirkkoa, huiskautin
kädelläni. Tarkkasilmäinen kotkani huomasi sen ja liisi alaspäin, laskeutuen
hartialleni. Saatoin tarvita neuvoa sen kantamalta käärmeeltä, älykkäimmältä
eläimeltä Auringon alla.
Kirkon ovi oli hieman
raollaan, mutta sen avaaminen selälleen oli raskasta, sen verran suuren
kinoksen tuuli oli kasannut sen eteen. Oven takana avautui kaunis mutta
surumielinen näky: kirkkosali oli aivan tyhjillään, värit olivat poissa ja
rikkoutuneesta katosta oli tullut läpi paljon lunta, jota oli siellä täällä
erikokoisina kinoksina. Vaikka mitään valonlähdettä siellä ei ollut, hyvin
siellä kuitenkin näki. Helmiäisen kaltainen valo tuntui olevan lähtöisin
seinistä itsestään.
”Täällä on mielenkiintoisia
kuvia seinillä”, sanoi hän, jonka seurassa olin. Minun vielä katsellessa itse
salia oli hän astunut seinustalle ja katseli erästä seinämaalausta kädet
selkänsä takana puuskassa.
”Erikoinen aihe kirkon
seinämaalaukseksi”, sanoi hitaasti tultuani hänen vierelleen. Maalauksessa oli
kuvattu kesäinen puutarha ja sinne aseteltuja pöytiä, tuoleja ja
aurinkovarjoja. Taustalla häämötti turkoosin värinen järvi.
”Eikö paikka näytä sinusta
tutulta?” kysyi hän, jonka seurassa olin.
”Ihme kyllä, se näyttää”,
vastasin. ”Tuolla yhdellä pöydällä on cocktaillasi… löisin vaikka vetoa, että
tuo on sama puutarha, jossa Luganossa ollessani…”
Ääneni hiipui pois, sillä
katseeni oli harhaillut seuraavaan seinällä olevaan maalaukseen. Siinä oli
kuvattuna polku Gotthardin solassa, jota kerran olin kavunnut ylös voimatta
palata takaisin.
Seinämaalaukset toistuivat
verkkokalvoilleni, kun lähestulkoon juoksin niiden ohitse: Vierwaldstättersee,
erakon talo, keskipäivä toisen raunioituneen kirkon edessä. Kirkon toisella seinällä
oli lisää seinämaalauksia, ja ne herättivät minussa jonkin pistävän, epämukavan
tuntemuksen: erään laskettelukeskuksen ravintola, analyyttistä geometriaa, sali
täynnä istuvaa väkeä, maisema entisen kotikaupunkini kadulta marraskuisena
iltana, valkoinen sali…
Seuraavalla seinällä oli
vielä lisää kuvia: eräässä näin itseni astelemassa lumen peittämässä ranskalaisessa
puutarhassa, toisessa itseni luistelemassa järven jäällä, kolmannessa itseni
kirkon raunion edessä… neljännessä itseni katselemassa seinämaalauksia…
Lopulta vastaan tuli aivan
musta seinä. Sen keskellä näytti olevan oviaukko, ainakin siinä oli ihmisen
korkuisen suorakulmion muodostavat neljä uraa, ja niistä tuli läpi kirkasta
valoa. Oven edessä oli ikivanha, rikkoutunut tuoli, jolla joku olisi voinut
istua odottamassa oven avautumista. Lisäksi oven vieressä oli messinkinen
kyltti, jossa luki kauniilla kirjaimilla seuraavasti:
Kun tuulet puhaltavat,
ajat vaihtuvat,
ja vain niiden kaikkien lopussa
voi oven avata.
Tuhahdin kyltille
halveksuvasti ja tartuin ovenkahvaan. Sain oven vaivatta auki, ja valon kirkkaus,
joka hämärään kirkkoon tulvi, oli sokaista silmäni.
Oven takana avautui valkea
lakeus, jonka puhtaat nietokset loistivat kuin päivällä. Valon ja varjon kontrasti,
jonka oviaukko yhdessä mustan seinän kanssa muodosti, oli uskomaton, se aivan
täytti minut riemulla.
”Haa!” huudahdin innoissani
ja tartuin oven vieressä lojuneeseen tuoliin. ”Juuri tällainen valaistus ja
rikkinäinen tuoli…”
”No ohhoh”, sanoi vähätellen
hän, jonka seurassa olin. ”Olen yhtä vaikuttunut kuin silloin, kun
viisivuotiaana luin Nietzschen Epäjumalten
hämärän ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä.”
”Hetkinen”, sanoi laskien
tuolin kädestäni. Käännyin kohti häntä, jonka seurassa olin, ja ensimmäistä
kertaa pysähdyin miettimään, kuka hän oikeastaan oli. Hän näytti tutulta. Aivan
erittäin tutulta, niin että leukani taisi loksahtaa auki.
”Jotkut eläimetkin
ymmärtävät, ettei peilikuva ole erillinen olento”, hän sanoi aika huvittuneena.
”Ehkä”, vastasin. ”Mutta
harvempi kuulee oman peilikuvansa puhuvan kuin Erkki Tuomioja! Mitä, siis oman
peilikuvaniko kanssa minä koko yön olen haastellut? Kun luulin käyväni dialogia,
kävinkin oikeasti monologia?”
”Niin on asian laita”,
vastasi peilikuvani. ”Aika harvassa ovat ne hetket, jolloin kukaan on kaikesta
samaa mieltä kuin sinä, eikö totta?”
En vaivautunut vastaamaan,
vaan astuin läpi avaamastani ovesta. Olin valkeuden keskellä, ja hetken minun
oli siristettävä silmiäni, niin kirkas oli valo öisen kirkon jälkeen.
”Niin, ne hetket ovat
harvassa”, sanoin minä. ”En tiedä, miten ja miksi sinä, minun toinen puoleni,
olet saanut oman, erillisen hahmon, mutta saatan arvata, mitä aiot minulle
sanoa. Tämä yö on väkisinkin tuonut minulle mieleeni sen, kuinka kerran
keskustelin aaveen kanssa. Et voi päästä paimeneksi tai
edes koiraksi vahtimaan ja ohjaamaan laumaa sinne, minne haluat, koska lauma ei
halua seurata sinua, näin se minulle sanoi. Raskain mielin hyväksyin sen, mitä se minulle
sanoi. Siitä lähtien olen kulkenut yksin, halunnut itselleni uuden tehtävän ja
uuden tavoitteen. Ei minun pidä tulla
lauman paimeneksi ja koiraksi. Monia houkuttelemaan pois laumasta, se on minun
tehtäväni, näin minä päätin itsekseni. En halua pelastaa tätä isänmaata,
mitä se minulle kuuluu? Lapsieni maan minä tahdon löytää, tahtoisin sen
rakentaakin, mutta autiomaita ei enää ole.”
Tämän
sanottuani katsoin ympärilleni. Olin keskellä lumista kenttää, jota reunustivat
metsät joka puolella, ja Aurinko paistoi kirkkaasti. Tuo paikka toi mieleeni
paratiisisaaren keskellä olevan hiekka-alueen.
”Se on traagista, että
kohtaloni oli elää juuri suuren illankoiton aikaa”, sanoin hiljaa itselleni.
”Kaikkialla ympärilläni näen tuhon merkit, joukkopsykoosin aiheuttamat
katastrofit. Mutta jokaisessa tappiossa on tulevan voiton siemen. Kulttuurini,
jota sekä rakastan että vihaan, tuotti sisältään oman tuhonsa. Miksi sitä
tulisi jäädä kaipaamaan? Vain heikko tuhoutuu, ja heikkouden tuhoutuminen on
aina hyväksi. Miksi kenenkään tulisi välittää yksilöistä, mehän kuitenkin
kuolemme kaikki pois ennen pitkää?”
Tämän sanottuani olin pitkään
vaiti, kunnes äkkiä hiljaisuus havahdutti minut syvistä mietteistäni kuin
vieras ääni. Katselin uudestaan ympärilleni. Minne oli peilikuvani joutunut?
Entä ovi, josta olin astunut ulos? Ja kotka ja käärme?
Olinko siis nähnyt unta?
Olinko herännyt? Päivän valaisemalla lumilakeudella minä seisoin, yksin,
kaikkein autioimmassa Auringon valossa.
Mutta siellä oli ihminen! Tunsin olevani sisällä yhdessä niistä seinämaalauksista,
joita olin katsellut – olinko minä kenties astunut yhteen sellaiseen sisälle,
olinko minä vain se hahmo, jota olin kuvissa seurannut, oliko peilikuvani minun
oikea itseni, joka tätäkin kuvaa katseli ulkoa käsin?
Sen ihmisen kaltaista, minkä
näin, en ollut koskaan nähnyt. Ei oikeastaan ihmisenä, jonain muuna, valkeana,
valonhohtoisena olentona, joka nauroi. En ole kuullut kenenkään ihmisen
maailmassa nauravan niin kuin hän nauroi.
Minä puhuin yksilöiden
turhuudesta, mutta mikä on tämän näyn arvoitus? Tulkitkaa minulle tämä näky,
tämä aavistus. Mitä minä tuolla paikalla näin?
Minä kuulin naurun, joka ei
ollut kenenkään ihmisen naurua – ja nyt minua kalvaa jano, kaipaus, joka ei
koskaan sammu. Tuon naurun kaipaus minua kalvaa. Minä puhuin yksilöiden turhuudesta,
mutta mitä tämä kaipaus kertoo minusta itsestäni? Oi, kuinka minä jaksaisin
vielä elää! Mutta kuinka minä jaksaisin nyt kuolla?
* * *
Mukavaa ja rauhallista talvea
lukijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti