Jos
jokin asia kaikkia poliitikkoja yhdistää, niin se on demokratian ylistäminen.
Oikeastaan on ihmeellistä, että juuri poliitikot sitä niin vuolaasti ylistävät.
Minä epäilen, ettei heitä siihen motivoi mikään muu kuin sen esittäminen, että
oikeasti arvostaa kansaa ja sen mielipiteitä.
Yhteiskuntafilosofilta
demokratian ylistämisen ymmärtää, koska kiistaton tosiasia on, että kaikista
kokeilluista malleista demokratia on vakain ja joustavin. Ei ole mikään ihme,
että maailman vanhin demokratia eli Yhdysvallat on historiansa aikana
kehittynyt taloudellisesti vahvaksi ja säästynyt sellaisilta tuhoisilta
sodilta, jotka Eurooppaa vaivasivat vuosina 1792 – 1815, 1914 – 1918 ja 1939 –
1945. Vastaavasti Sveitsi, maailman ainoa suoraa demokratiaa noudattava maa, on
Euroopan menestyvimpiä.
Minä
tarkastelen yhteiskuntaa filosofiselta näkökannalta. Minun on helppo myöntää
demokratian edut. Jos aikakone heittäisi minut ajassa taaksepäin lähes mihin
maailmanaikaan ja -paikkaan hyvänsä, pyrkisin parhaani mukaan edistämään jonkinasteista
demokratiaa, jotta vakaat ja joustavat yhteiskunnat yleistyisivät.
Yhteiskuntafilosofina olisin tyytyväinen, jos uurastukseni hedelmät olisivat
vaikka vasta viiden sukupolven päästä kypsyneet sellaisiksi, että silloiset
ihmiset pääsisivät nauttimaan niistä, verrattuna epävakaan ja joustamattoman
naapurinsa asukkaisiin, joilla ei hedelmiä olisi.
Minun
on kuitenkin helppo kuvitella itseni poliitikoksi, jolla on selkeät ja
konkreettiset näkemykset siitä, mitä millekin detaljille on tehtävä. Silloin
minua kismittäisi suunnattomasti se, että neljän vuoden välein kansalaiset
voivat sysätä korttitaloni kumoon. Ja kun vaalikaudesta yksi kokonainen vuosi
olisi pakko käyttää kansalaisten nuoleskeluun, ei korttitalon rakentamiseen
edes jäisi niin paljon aikaa kuin haluaisin.
Miksi
Paavo Arhinmäki on samaan aikaan sekä sosialisti että demokraatti? Suomen
kansasta pieni vähemmistö on sosialisteja. Se, että hän kunnioittaa kansan
tahtoa, tarkoittaa, ettei hän voisi edes diktaattorina rakentaa kannattamaansa
sosialismia.
Miksi
Timo Soini luottaa aina Suomen kansaan? Tämä kansahan on äänestänyt maan
Euroopan Unioniin ja toistuvasti äänestää eduskuntaan vanhat puolueet. Miten
poliitikko, jonka puolue saa alle seitsemäsosan äänioikeutettujen äänistä, voi
luottaa samaan aikaan sekä kansaan että itseensä? Asiat ovat ikään kuin
ristiriidassa.
Jos
minä olisin poliitikko, olisi suurin unelmani olla diktaattori. Ei tarvitsisi
kuunnella kansaa, ei kollegoja, ei EU:ta, ei virkamiehiä. Se, että olisin
poliitikko, edellyttäisi että tietäisin, mitä pitää tehdä. Ja kuka ihminen
voisi siinä asemassa toivoa, ettei voisikaan tehdä asioita niin kuin itse
parhaaksi näkee? Jos ihminen ei luota itseensä, hän ei ryhdy poliitikoksi. Tämä
on mielestäni aika yksinkertaista ja itsestään selvää.
Varmaan
poliitikot oikeasti ajattelevat näin itsekin. Näitä asioita ei tietenkään voi
sanoa ääneen, koska ”haluan olla diktaattori” kuulostaisi aika pahalta
kansanedustajan tai ministerin suusta, ja se olisikin ns. poliittinen
itsemurha. Mutta ainakin se olisi rehellistä, takuulla jokaisen poliitikon
suusta kuultuna.
1700-luvun
valistuneet itsevaltiaat saattoivat olla samaan aikaan poliitikkoja ja
yhteiskuntafilosofeja. Heillä ei ollut mitään voitettavaa poliitikon uralla, ei
ministerinsalkkuja, ei pääministerin paikkaa, ei pääsyä presidentiksi,
komissaariksi tai johonkin kovapalkkaiseen asemaan yksityisellä sektorilla, ja
historia tulisi heidät muistamaan joka tapauksessa. Heille politiikka oli vain
yksi valtava ihmiskoe, jolla leikkiä. Valistuneet itsevaltiaat erosivat
ei-valistuneista siten, että he leikkivät ihmiskokeellaan menestyksekkäästi. Ranska
taantui ja ajautui kaaokseen, joka huipentui vuonna 1794, kun päitä putoili,
Preussi nousi ja raivasi tiensä valtaan, joka huipentui vuonna 1943, kun lähes
koko Eurooppaa, mukaan lukien Ranskaa, hallittiin Berliinistä.
Ehkä
nykymaailmassakin on olemassa Fredrik II:n kaltaisia potentiaalisia suuria
valtiomiehiä, mutta he eivät pääse valtaan, kun demokratian raskas taakka
uuvuttaa heidät siihen näpertelyyn, jota politiikan huipullakin nykyään
joudutaan harrastamaan. Voi olla, että juuri demokratia, joka aiempina vuosisatoina
oli edullisin yhteiskuntamuoto, on käymässä meidän aikamme perikadoksi.
Maailma muuttuu liian nopeasti demokraattisille rakenteille. Tästä esimerkki
on totalitaarinen Kiina, joka on onnistunut vastaamaan moniin
ympäristöongelmiin paljon rivakammin kuin länsimaat, jotka joutuvat tyytymään
kompromisseihin ja vaalikausien väliseen poukkoiluun. Ken tietää, ehkä maailma
on siirtynyt uuteen aikaan, jona demokratia on yhtä vanhanaikainen kuin aiemmin
olivat absoluuttinen monarkismi, aristokratia ja feodalismi. Kannattaa olla varuillaan
ja hylätä demokraattiset ihanteemme, jos tilanne vaatii. Periaatteellinen kriittisyys
on järkevämpää kuin periaatteellinen liberalismi.
Mitä sitten tulisi demokratian tilalle, Kiinan esimerkin mukainen totalitarismiko?
VastaaPoistaKiinan totalitarismi ainakin on monessa suhteessa joustavampi ja kilpailukykyisempi kuin länsimaiset demokratiat, ja siitä tämä vauhdilla etenevä maailmantalouden painopisteen muutos johtuu. Julkaisen piakkoin tekstin, jossa käsittelen kulttuurievoluutiota muun muassa juuri tämän asian ympäriltä. Yhteiskuntien kilpailussa nyt vain näyttää käyvän niin, että totalitaarinen plutokratia menestyy, muut seuraavat perässä tai taantuvat. Jos lukijoilla on esittää vaihtoehtoisia malleja, luen niistä ja niiden perusteluista mielelläni. Oma suosikkini on konservatiivinen kansallisvaltio, joka antaa kansalaisilleen laajat negatiiviset vapaudet mutta joka osaa pitää puolensa jopa militaristisen jyrkästi. Uskon, että se voisi voittaa kulttuurievoluutiossa plutokratian, koska siinä pitkän tähtäimen strategiat ja ratkaisut ovat helpommin toteutettavissa kuin lyhytnäköiseen voitontavoitteluun orientoituneessa plutokratiassa.
Poista