20.7.2013

Syntipukit

Kun lukee ja kuuntelee kannanottoja useilta valtavirtapoliitikoilta ja -medioilta, ei voi olla huomaamatta erästä asiaa: eräs eniten huolta herättävistä yhteiskunnallisista kehityksistä on ”oikeistopopulistien” nousu talousvaikeuksiin ajautuneessa maailmassa. Eri ”oikeistopopulisteja” ei tunnu yhdistävän lähes mikään muu kuin se, että heistä ei yleisesti pidetä.

Heidän oikeistolaisuutensa on suuri kysymysmerkki. Todennäköisesti kyse on siitä, että vasemmistolaisesti suuntautuneet ihmiset ovat jo vuosikymmeniä päässeet lujittamaan asemiaan akateemisessa maailmassa, ja sieltä käsin he tuomitsevat kaikki uhiksi kokemansa liikkeet oikeistolaisiksi; onhan se pitkän linjan eurooppalainen perinne, että vasemmisto on hyvä ja oikeisto on paha.

Ja mitä populismiin tulee, niin eiköhän siinäkin ole kyse pelkästä leimaamisesta: kun politiikan uudet tulokkaat esittävät kalkkeutuneille broilereille hankalia kysymyksiä, nämä sivuuttavat asian syyttämällä populismista. Se on yleinen tapa kääntää keskustelu asiasta sivuseikkoihin, kuten keskustelijoihin itseensä.

”Oikeistopopulisteja” ovat Yhdysvalloissa teekutsuliike, jossa libertarismi yhdistyy vahvaan arvokonservatiivisuuteen, Yhdistyneessä kuningaskunnassa Itsenäisyyspuolue, jonka päätarkoitus on erottaa maa Euroopan Unionista, Ranskassa Kansallinen Rintama, joka edustaa perinteistä konservatismia, Kreikassa Kultainen sarastus, joka pyrkii ehtaan kansallissosialismiin, Ruotsissa Ruotsidemokraatit, jotka vastustavat monikulttuurisuutta ja maan autoritaarista keskustelukulttuuria, ja Suomessa Perussuomalaiset, joiden suurimmat viholliset ovat vanhat puolueet. Minun mielestäni näin sekalaisen joukon niputtaminen yhdeksi ryhmäksi on yhtä harhaanjohtavaa kuin kommunistien ja sosiaaliliberaalien vastaava niputtaminen, minkä luulisi herättävän melkoista närää monissa piireissä.

Kaikenlainen populistinimittely on mielestäni esimerkki valtavirran kimpaantuneesta älähdyksestä siihen, kun he eivät keksi muuta sanottavaa, eli tietävät olevansa heikoilla, jos keskusteluun ryhdyttäisiin. Siksi minulla on politiikkaa seuratessani perusoletus: se, jota haukutaan populistiksi, on oikeilla linjoilla. Tämä perusoletus on suureksi avuksi kriittiselle mielelle, se ikään kuin ulkoistaa ajattelun. Se osuu harvoin hutiin, minkä varalta on kuitenkin totta kai oltava aina varuillaan.

Otetaanpa esimerkkejä populismista. Kun Perussuomalaiset kerran on niin umpipopulistinen puolue, sen linjauksista sitä luulisi löytyvän.

Pakkoruotsin poistaminen? Varmaan kaikkein halpahintaisinta populismia, jota Suomessa joudutaan vuodesta toiseen tyrmäämään. No jaa, eihän pakkoruotsin puolelle löydy oikein muita kuin epämääräisiä ja valtaosaltaan tunnepohjaisia perusteita: Suomi on kaksikielinen, Suomi on aina ollut kaksikielinen, ruotsinkielisillä on oikeus palveluun omalla äidinkielellään, kielten oppiminen on kaikille hyödyksi. Tässä populisteilla on aseinaan Humen giljotiini ja yksilönvapaus. Paha juttu, kun niitä vastaan ei oikein voi taistella vaikuttamatta idiootilta tai vähintään sydämettömältä konnalta.

Itsekkäämpi Eurooppa-politiikka? Ikuinen ja ikuisesti kasvava nettomaksajan rooli kieltämättä on raskas suomalaisille. Eurokriisin taltuttamiseen tarkoitettuihin tukipaketteihin osallistuminen oli samaa sarjaa, ja vieläpä aivan vastoin EU:n omien sääntöjen henkeä. Sekään ei ihan riitä, että Alexander Stubb sanoo näiden rahanmenojen olevan ehtoja vapaalle kaupalle ja liikkuvuudelle. Täytyy maalailla sellaista mörköä, että jos EU:lle ei olla mieliksi, se ryhtyy mököttämään ja käyttäytyy meitä kohtaan ilkeästi, vaikka se ei olisi kenenkään etu.

Pakolaiskiintiö, turvapaikkajärjestelmä ja kehitysapu alas? Kerro nyt suomalaiselle veronmaksajalle, jonka taakaksi valtionvelkaa sysätään, miksi hänen rahojaan on lahjoitettava vielä ulkomaalaisillekin! Häntä täytyy syyllistää siitä, että pohjanmaalaista tervaa myytiin orjalaivojen rakentamiseen muutama vuosisata sitten. Ja jos hän ei suostu katumaan, niin uskotellaan, että elintason perässä tänne tulevat ovat jotenkin kykenevämpiä perustamaan uusia suuryrityksiä kuin ne suomalaiset työttömät, joiden kanssa he tulevat kilpailemaan hupenevista resursseista.

Kansanäänestyksiä? Kuinka kukaan voi vastustaa ajatusta? Sehän tarkoittaa, että kansa voi olla väärässä, eikä se sovi demokratiaan. Asia on sivuutettava epämääräisellä muminalla.

Koska useissa maissa on tällaisia epäkohtia, joille ei ole mitään järjellisiä perusteita, vaan jotka ovat vain vuosien saatossa syntyneitä vallanpitäjien mielivaltaisia päähänpinttymiä, on selvää, että niitä vastaan nousee poliittisia liikkeitä. Se on yksi harvoista yhteisistä piirteistä ”oikeistopopulisteilla”, ja siksi valtavirta ei heistä pidä. Näin ulkopuolisena on aika vaikea hahmottaa, miksi. Minä en ymmärrä, miksi esimerkiksi pakkoruotsi, EU:n edessä matelu ja sosiaalinen maahanmuutto ovat vallanpitäjien lempilapsia, joita ei voi kritisoida. Tai mikä olisi vialla siinä, että kansa kertoisi mielipiteensä suoraan, ei edustajiensa kautta. Poliitikot kun ovat oikeista syistään tuppisuita: eiväthän he ole yrittäneetkään selittää.

Ja sitten siihen kuriositeettiin, jonka aluksi mainitsin: näiden liikkeiden nousu nähdään ongelmana. Tähän liittyy sama perustavan tason ongelma kuin kansanäänestysten vastustamiseen: kansan mielipiteet itsessään nähdään ongelmina. Miten niin vika on siinä, että kansalaiset osoittavat mielipiteensä valitsemansa poliittisen liikkeen kautta? Voiko syy olla muu kuin se, että eliitissä koetaan, että he tietävät kuinka asioiden on oltava ja kansalaisia kuunnellaan vain niin kauan kuin he ovat samaa mieltä?

Kyllä kai tyhminkin ymmärtää, etteivät poliittiset liikkeet synny tyhjiössä, pelkästään poliittisen eliitin kiusaksi. Ne syntyvät jostain syystä. Nämä syyt ovat ne ongelmat, eivät niiden vuoksi syntyvät poliittiset liikkeet. Yhdysvalloissa syy on kasvava verotus, kasvava julkinen velka ja kasvava julkinen osuus taloudessa. Kaikkialla Euroopassa syy on haitallinen maahanmuutto ja epäonnistunut integraatio sekä Euroopan Unionista johtuvat rasitukset, pohjoisessa nettomaksu ja etelässä heikko kilpailukyky. Ruotsissa ”oikeistopopulistien” nousuun vastattiin eristämällä uusi poliittinen voima vallan marginaaliin. Vastaus on yhtä hyvä kuin hermojen puudutus krooniseen kipuun: kipu poistuu, mutta kivun syy säilyy koskemattomana.

Populistien syyttäminen ongelmista on pahimman sortin totuuden vääristelyä. Aivan selvää on, ettei yhtäkään populistista liikettä olisi koskaan syntynyt, jos valtapuolueet eivät olisi lipsuneet politiikkaan, jota kansalaiset eivät hyväksy. Suomessa ei olisi 39 populistin ryhmää eduskunnassa, jos vanhat puolueet eivät olisi vuosikaudet pelleilleet pakkoruotsin, maahanmuuton, EU:n, vaalirahojen ja lyhytnäköisen edunvalvonnan kanssa. Kansalaiset kaipaavat politiikkaan selkeätä linjaa, isänmaallisuutta, päättäväisyyttä ja nöyryyttä.

Jos ”vastuulliset” päättäjämme kerran eivät pidä kansan tahdosta ja sen vuoksi nousevista uusista puolueista, hehän voisivat harkita tätä nerokasta ehdotustani: luovutaan demokratiasta kokonaan. Tehkää itsestänne ikuinen, vaikka periytyväkin, eliitti tähän maahan. Ei tarvitsisi sietää ”vastuunkantoa karttelevia” protestiryhmiä.

Eräs seikka on vielä hyvä huomata: mitä huonommalla tolalla asiat jossain maassa ovat, sen radikaalimpia protestiliikkeitä siellä esiintyy. Perussuomalaiset on aika maltillinen protestipuolue, mutta Suomen ongelmat eivät olekaan eskaloituneet niin pahasti kuin muualla. Ruotsin monikulttuurisuus on edennyt tilaan, johon Suomella on vielä parin vuosikymmenen matka. Sikäläinen protestipuolue eli Ruotsidemokraatit on merkittävästi Perussuomalaisia ankaramman maahanmuuttopolitiikan kannalla. Kreikassa tilanne on mennyt vielä pitemmälle: maassa, joka toimii porttina Eurooppaan ja jossa on jopa miljoona laitonta siirtolaista, protestin ytimeksi on tullut kansallissosialistinen puolue.

Kuka haluaa Suomeen niin vahvan kansallissosialistisen sektorin politiikkaan? Tuskin ainakaan samat tahot, jotka hehkuttavat monikulttuurisuuden olevan rikkautta. Näiden tahojen olisi sitten syytä pohtia ja oivaltaa: ei ole toista ilman toista. Mitä pitemmälle he menevät kohti monikulttuurisuutta, sen rajumpaa vastarintaa he tulevat kokemaan. Jossain vaiheessa koko Eurooppa voi olla siinä tilassa, missä Kreikka on nyt: yhteiskunnan rakenteet horjuvat, ja peloissaan ja vihoissaan olevat ihmiset muodostavat turvaa tarjoavien puolisotilaallisten rikollisjärjestöjen ympärille de facto yhteiskuntia yhteiskunnan sisälle. Siitä tilanteesta ei päästä ulos muilla kuin 1800-luvun keinoilla: väkivallalla painostamalla ihmiset saatetaan yhden yhteisen lipun, kansallisvaltion, alle. Silloin ei monikulttuurisuutta enää varjella: joka ei joukkoon yhdy, se murskataan telaketjujen alle.

Minä, joka olen maahanmuuttokriitikko, haluan välttää tällaisen kehityksen. Paras ja mahdollisesti ainoa tapa estää kiihkokansallisten ryhmien uusi nousu on ennaltaehkäistä niiden kysyntä maltillisella kansallismielisyydellä.

Loppuun tarjoan videon loistavaksi esimerkiksi populistien esittämistä hankalista kysymyksistä. Videolla Yhdistyneen kuningaskunnan Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Nigel Farage perää maansa silloiselta pääministeriltä Tony Blairilta selityksiä. Blair hihittelee, kiertelee ja lopuksi sivuuttaa kysymykset ylevillä, abstrakteilla julistuksilla. Se on sitä kuuluisaa vastuunkantoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti