Vapaus, veljeys ja tasa-arvo – idealismin neljä utopiaa

1700-luvun valistusaatteeseen ajoitetaan nykyisen länsimaisen kulttuurin synty, koska silloin ihanteiksi nousivat maalliset, yksilölliset ja humanistiset arvot tavalla, jolle ei löydy vertaista koko ihmiskunnan historiasta. Nyt, kun ne ovat vaikuttaneet yhteiskunnallisessa keskustelussamme jo yli kahden vuosisadan ajan, alkaa hiljalleen tuntua siltä kuin ne olisivat lopultakin onnistuneet syrjäyttämään kulttuuristamme ennen niin leimalliset elementit, antiikin klassisen ja keskiajan kristillisen vaikutuksen. Jäljellä on vain valistus, sen kolme keskeisintä vaatimusta ovat jo raivanneet tiensä eettisiksi säännöiksi ja mittatikuiksi.

1. Vapaus: libertarismi

Lisäys 20.7.2013 klo 22:11: Saamani palautteen vuoksi tarkennan tätä kohtaa: käsittelyn kohteena ovat minarkistisen ja anarkokapitalistisen utopian ongelmakohdat; libertarismi on kontekstiin nähden turhan yleisen tason ideologia. Pahoittelut epätarkkuudesta.

Yksilöllisyyden ihanne juontaa liberalismiin, valistusaatteista ensimmäiseen, joka on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt dekonstruoimaan ihmisolennon kollektiivisia puolia. Klassisen liberalismin voisi kiteyttää seuraavasti: yksilö saa tehdä mitä itse haluaa, kunhan ei loukkaa muiden vastaavaa oikeutta. Tämä on lähtökohta lainsäädännössä: kaikkea saa tehdä, ellei sitä erityisestä syystä ole kielletty.

Ajan kuluessa liberalismista on kehittynyt lukuisia variaatioita, mutta uskollisimmin klassisen liberalismin oppia jatkaa aate nimeltä libertarismi, äärimmäisyyksiin viety liberalismi, joka maalaa eräänlaisen kuvan utopiasta. Jos lukija haluaa tutustua libertarismin ideologiaan, suosittelen vanhan koulukaverini Aleksi-Erik Tolvasen blogia Uuden Suomen Puheenvuorossa. Myös sen kommenttiosiota kannattaa vilkaista. Sieltä saa hyvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman naiiveja libertaarit ovat. Keskustelu heidän kanssaan on aivan turhaa, koska heille maailma on vain ideologiaa, käytäntö ventovieras asia. Keskustelu päättyy eräänlaiseen kulttuurimuuriin, koska pragmaattiset ja dogmaattiset ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi päästä samalle aallonpituudelle.

Libertaarit uskovat, että utopia saavutetaan antamalla jokaiselle ihmisyksilölle täysi vapaus toteuttaa itseään. Kun ei ole rajoja, veroja, sääntelyä tai mitään muutakaan, millä ihmiset voisivat kieltää toisiaan tekemästä mitä huvittaa, ihmiset päätyvät juuri sellaiseen elinkeinoon, joka hänelle sopii paremmin kuin mikään muu. Näin kaikki ihmiset saavat hyvän elämän, ja kun kaikilla on hyvä elämä, maailma on täydellinen. Rajoittamattomat markkinat huolehtivat siitä, että kaikkiin tarpeisiin syntyy tarjontaa ja että mitään tuotantoa ei ole ilman kysyntää. Kaikella on vain rahassa mitattava arvo, koska se on ainoa arvon mitta, jonka kaikki tunnustavat, koska kaiken arvo (eli hinta) määräytyy kysynnän ja tarjonnan lain mukaan.

Valtio on olemassa vain turvatakseen ihmisten oikeuksien loukkaamattomuuden. Koska libertaaritkin myöntävät sen, että aina esiintyy rikollisuutta ja riitoja, on oltava poliisi, oikeuslaitos ja maanpuolustus. Politiikkaa ei ole, koska libertarismin ihannetta toteuttavaa lainsäädäntöä ei voi muuttaa ilman, että libertarismista luovutaan, ja siitähän ei luovuta.

Jokaisella ihmisellä on oikeus perustaa yhteisö, jos hänestä siltä tuntuu, kunhan kukaan ei häntä pakota olemaan osa sellaista. Vapaaehtoiset yhteisöt sitten voivat huolehtia sellaisista asioista kuin koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, jota valtio ei järjestä. Niitä ei järjestetä, koska pakollinen koulutus on orjuuden muoto ja verotuksella järjestettävä sosiaaliturva on rosvousta.

Toivottavasti joku libertaari lukee tämän tekstin. Esittelen seuraavaksi muutaman käytännön ongelman, joihin sitten voi kommenttiosioon vastata.

Henkilö A asuu omistamassaan talossa omistamallaan tontilla. Äkillisen rahantarpeen iskiessä hän tekee naapurinsa, henkilö B:n, kanssa kaupat: henkilö B ostaa henkilö A:n tontista uloimman puolen metrin levyisen vyöhykkeen joka suunnasta. B saa näin ollen oikeuden tehdä tällä omistamallaan alueella mitä tahansa, kunhan ei riko kenenkään oikeuksia. Hän päättää rakentaa umpinaisen viiden metrin korkuisen muurin. Hän ei riko kenenkään oikeutta rakentamalla muurin, ja hänellä on oikeus kieltää ketään ylittämästä muuria, koska se on omistajan oikeus. Mitä tekee A? Hän on loukussa talossaan, jota ympäröi muuri. Hänellä on teoriassa oikeus poistua tontiltaan, mutta käytännössä ei, koska B:n muuri estää sen, eikä hänellä ole oikeutta ylittää B:n rakennelmaa. A kuolee nälkään, mutta B ei ole tehnyt häntä kohtaan mitään vääryyttä.

Voiko näin tapahtua libertaarisessa yhteiskunnassa? Libertarismin oppi on minusta aika yksinkertainen, ja itse päättelisin, että kyllä voi. Jatkokysymys onkin, onko sellaisessa yhteiskunnassa yhtään mitään järkeä. No, otetaan toinen esimerkki.

Taloudellinen laskusuhdanne aiheuttaa suurtyöttömyyden. Rikas, karismaattinen henkilö C, joka on psykopaatti, perustaa vapaaehtoisen yhteisön, joka tarjoaa jäsenilleen töitä, taloudellista tukea, edullisia asuntoja ja lapsille ilmaista koulutusta. Hänen turviinsa liittyy tuhat ihmistä, pienen kunnan verran ihmisiä. C vaatii vastineeksi yhteisönsä jäseniltä säännöllisiä jäsenmaksuja ja kunnan aseellista puolustamista ulkopuolisia vastaan. Jos joku ei näihin suostu, hän menettää työnsä, taloudellisen tukensa, asuntonsa ja lapsiltaan koulutuksen, eli hänet käytännössä häädetään pois. Tällä tavoin vapaaehtoisesta yhteisöstä tuleekin pakollinen yhteisö, joka vielä muistuttaa täydellisesti ei-libertaarista yhteiskuntaa libertaarisen yhteiskunnan sisällä.

Kuulostaako tutulta? Juuri tuolla tavalla syntyi feodalismi keskiajan Euroopassa, jossa Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta oli liian löyhä ollakseen yksi yhtenäinen valtakunta. Samalla tavalla libertaarinenkin yhteiskunta hajoaisi pieniksi kilpaileviksi yhteiskunniksi, joille tulisi omat valtaeliittinsä, omat armeijansa, omat veronsa, eikä libertaarinen yhteiskunta voisi estää sitä mitenkään. Kuinka osoittaa, etteivät pienet yhteisöt ole vapaaehtoisia? Entä kenellä olisi valta sen osoittamiseen? Ja jos libertaarinen yhteiskunta sitten haluaisikin hajottaa sisällään kasvavat ei-libertaariset yhteiskunnat, saisiko se koottua sellaisen sotavoiman, jolla ottaisi tilanteen haltuun? Kuka tekisi päätöksen sotatilan aloittamisesta? Olisiko tällainen sisällissotaa muistuttava tilanne libertaarien mielestä hyvä?

Otetaan vielä kolmas esimerkki.

Henkilö D kutsuu koolle oman vapaaehtoisen yhteisönsä, jolla on ollut tapana harjoitella ammuntaa. He ottavat pyssynsä mukaansa ja menevät pääkaupunkiin. Aseen kantaminen on oikeus, jota ei voi ottaa ihmiseltä pois, koska aseen kantaminen ei vahingoita kenenkään oikeuksia; vain sen käyttö on laitonta. He asettuvat poliisilaitoksen, pääesikunnan ja kaikkien varuskuntien ympärille (tämäkään ei ole laitonta), ottavat aseet selästään (mikä ei ole laitonta) ja tähtäävät tarkasti (mikä ei ole laitonta). Sitten he päättävät tehdä rikoksen. He ampuvat samaan aikaan, ja kuinka ollakaan, koko libertaarisen yhteiskunnan väkivaltakoneisto on eliminoitu, koska se ei ole voinut reagoida tilanteeseen ennen kuin rikos (liipaisimien painaminen) on tapahtunut. Saatuaan näin sotilaallisen yliotteen henkilö D:n yhteisö julistaa libertaarisen yhteiskunnan lakanneen ja tilalle syntyneen D:n johtama diktatuuri.

Tunsin lukioaikanani pari muutakin libertaaria kuin herra Tolvasen, ja nyt harmittaa, etten tajunnut kysyä näihin esimerkkeihin liittyviä kysymyksiä heiltä ennen kuin suoriuduimme omille tahoillemme. Totta puhuen olin vähällä tulla itsekin libertaariksi, koska libertaareja vastaan on kovin vaikea väitellä.

Nyt osaisin sen tehdä. Nämä esimerkit olisivat libertaarisessa yhteiskunnassa täysin realistisia, ja ne ovat mielestäni riittävät todisteet siitä, että libertarismi on aivan mielipuolinen ideologia, jota toteuttava yhteiskunta romahtaisi hetkessä omaan mahdottomuuteensa.

Ihminen on yhteisöllinen olento, minkä takia äärimmäistä individualismia vaativa ideologia on meille yhtä huono kuin esimerkiksi kulmikas ruuvi on pyöreäreikäiseen mutteriin nähden. Libertaarit taitavat olla sitä porukkaa, joka palikkatestissä tunkee palikoita vääriin muotteihin.

2. Veljeys: nationalismi

Toinen kohta on esittelemistäni vähiten utooppinen. Nationalismi eli kansallisuusaate juontaa juurensa Napoleonin sotiin, joiden aikana jo vanhastaan tutun patriotismin eli isänmaallisuuden oheen alkoi kehittyä ajatus, että ihmisiä yhdistää toisiinsa paitsi hallitsija, myös yhteinen kieli, kulttuuri ja historia. Ajatus levisi Euroopassa kulovalkean tavoin 1800-luvulla ja sodat aina ensimmäisen maailmansodan päätökseen vuonna 1918 olivat nationalisteille voittoja. Monikansalliset imperiumit Venäjä, Turkki ja Itävalta-Unkari murenivat, kun taas Saksa ja Italia syntyivät ja pysyivät.

Nationalismi-ideologia ei pidä sisällään minkäänlaista utopiakuvausta, toisin kuin libertarismi ja ne kaksi, joita en vielä ole esitellyt. Kansallisen itsemääräämisoikeuden vaatiminen ei pidä vielä sisällään mitään vaatimuksia siitä, miten kansalliset asiat tulisi järjestää. Sen vuoksi nationalistiset liikkeet ovat hajonneet, kun itsenäisyys on saavutettu, ja nationalistit ovat yhdistyneet muihin ideologioihin. Näin ovat syntyneet kansalliskonservatismi, kansallisliberalismi ja kansallissosialismi.

Niille yhteistä on kansallisten asioiden korostaminen. Kansallinen yhtenäisyys eli veljeys on aina puhutellut ihmisiä, koska yhteisöllisyys on meille tärkeä, vaikka libertaarit toisin luulevatkin. Veljeyteen kuuluu aina ulossulkevuus: yhtenäisyyden korostaminen onnistuu parhaiten johonkin ulkoiseen viholliseen tai uhkaan nähden. Nationalismin heikentyminen poliittisena liikkeenä viime vuosikymmeninä johtuu kolmesta asiasta: ennennäkemättömästä vauraudesta, jonka turvin yksittäinen ihminen voi tulla toimeen yksinkin; uusliberalistisen talousjärjestelmän vahvistumisesta, joka on purkanut kansojen väliltä institutionaalisia, jännitteitä aiheuttaneita muureja; ja Internetistä, joka on helpottanut hengenheimolaisten löytämistä muista kansoista ja vihollisten löytämistä omasta kansasta. On luultavaa, että kun elintasomme väistämättä kääntyy laskuun ja uusliberalismi korvataan uusprotektionismilla, nationalismin arvostus nousee taas.

3. Tasa-arvo: kommunismi ja feminismi

1800-luvulla koko läntiseen maailmaan levinnyt teollinen vallankumous johti tuloerojen suureen kasvuun, jossa rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kesti pitkään, ennen kuin teollisuuden yleistyminen sai aikaan yleistä elintason kasvua. Maa- ja käsityöläiset olivat olleet paljon paremmissa oloissa kuin tehdastyöläiset, niin taloudellisessa, sosiaalisessa kuin hygieenisessäkin suhteessa. Ei siis ole mikään ihme, että teollisuustyöväestön kasvu synnytti työväenliikkeen, joka pyrki tasa-arvoon, jonka ideologiaa alettiin kutsua sosialismiksi ja jonka utopian Karl Marx ja Friedrich Engels nimesivät kommunismiksi.

1800-luvun idealistit, joilla valitettavasti ei ollut meidän 2000-lukulaisten jälkiviisautta, varmaan vilpittömästi kuvittelivat, että ne rikkaudet, joita talouseliitille kertyi, olisivat voineet nostaa koko ihmiskunnan kurjuudesta. Marxismin suurin vika ei minusta ole sen hellimä talousajattelu, vaan virheellinen ihmiskuva. Ihminen on loputtoman ahne ja itsekäs olento, joka ei milloinkaan voi tyytyä tilanteeseen, jossa omalla rehkinnällään hyödyttää enemmän muita kuin itseään. Kommunistien harha-askel oli ihastua agraarisiin kyläyhteisöihin, joissa kommunismia muistuttava systeemi toimi, koska jokainen tunsi toisensa ja näki konkreettisesti sen edun, minkä muille tuotti. Mikä toimi agraarisissa kyläyhteisöissä, ei toiminutkaan enää satojen miljoonien asukkaiden teollistuneessa Neuvostoliitossa. Tällä tavoin kommunismin ihmiskuva on aivan vastakkainen libertarismin kanssa, missä ahneuden ja itsekkyyden valloilleen päästämisen kuvitellaan mahdollistavan utopian.

Kommunismin kanssa hyvin läheinen ideologia on feminismi. Kun kommunismissa verrataan työväestöä ja porvaristoa, feminismissä verrataan miehiä ja naisia, ja kummassakin vaaditaan tasa-arvoa verrattavien välille. Ja, kuten kommunisteille valtionideologiaksi nostettu sosialismi ei ollut riittävä tasa-arvon tuoja, feministeille tasavertaisuus lain edessä ei ole enää riittävästi.

”Palkkaepätasa-arvo” on feministien ikuisuusaihe. Yksilöllisessä yhteiskunnassa siihen puuttuminen vain on hankalaa, koska kyse ei ole mistään muusta kuin kikkailusta keskiarvoilla. Feministien mielestä tasa-arvoa on se, että miehet ja naiset saavat keskimäärin yhtä paljon palkkaa, kun taas esimerkiksi minusta tasa-arvoa on se, että samassa asemassa oleva mies ja nainen saavat yhtä paljon palkkaa.

Tasa-arvoa voi ajatella olevan kahdenlaista: tasa-arvoa lain edessä ja luonnon edessä. Ensimmäiset feministit tyytyivät ensimmäiseen, mutta kun feminismi sai uusia aaltoja, ensimmäisistä feministeistä, joihin minä olisin lukeutunut, tulikin sovinisteja. Modernimmat feministit kaipaavat tasa-arvoa luonnon edessä, vaikka eivät sitä viitsikään ääneen sanoa, koska se kuulostaa ääliömäiseltä.

Naisten keskimäärin matalammat palkat eivät johdu institutionaalisesta syrjinnästä, vaan siitä että naisilla on keskimäärin vähemmän sellaisia ominaisuuksia, joita kovapalkkaisissa asemissa vaaditaan. Taas on kesä ja yliopistot ovat ottaneet ensi syksyn opiskelijat sisään. Lainaan Yleisradion uutista:

"Eniten naisia hyväksyttiin eläinlääketieteelliselle ja terveystieteelliselle alalle, missä naisten osuus oli lähes 90 prosenttia. Miehet taas ovat enemmistönä sotilasalalla, missä heidän osuutensa on 98 prosenttia kaikista opiskelijoista. Myös teknillistieteellinen ala vetää edelleen hyvin miehiä, joita on noin 76 prosenttia opiskelemaan hyväksytyistä."

Terveystieteellinen ala nyt vain sattuu olemaan sellainen, jolla palkat eivät ole ruhtinaalliset tai jolta ei nousta yritysmaailman johtoon. Naiset hakeutuvat tällaisille aloille vapaasta tahdostaan. Tulisiko heitä estää? Vai tulisiko myöntyä joidenkin valopäiden ehdotuksiin kiintiöistä, jotka ehkä tasaisivat kaiken, mutta kohtelisivat yksilöitä huonosti? Ei, keskiarvojen palvominen ei ole hyödyksi kenellekään.

Teknillistieteellinen ala on juuri se, jota talouden yksityinen sektori kaipaa. Mitä hyödyttäisi siirtää terveystieteestä kiinnostuneita naisia opiskelemaan tekniikkaa ja luonnontieteitä, joista kiinnostuneita miehiä puolestaan terveystieteelliselle alalle? Motivaatio katoaisi kaikilta ja yritykset menettäisivät tulevat työntekijänsä.

Sotilasala ei ole enää erityisen houkutteleva taloudellisessa mielessä, vaikka siellä saakin työpaikan poikkeuksetta ja pääsee nuorella iällä urakehityksen alkuun, mutta eihän mikään pakota sille alalle jäämään loppuiäksi. Upseerien saama strateginen koulutus ja johtamistaidot ovat erittäin kovaa valuuttaa yksityiselläkin sektorilla, eikä ole mikään ihme, että monet upseerin tehtävästä eronneet ovat nousseet yritysmaailmassa nopeasti hyvätuloisiin johtotehtäviin.

Lisäksi naisten keskimäärin matalampia palkkoja selittää useimpien urakehityksen katkeaminen ja viivästyminen lasten saamisen vuoksi. Mitenhän tähän epäkohtaan sitten tulisi reagoida? Pakottamalla miehet synnyttämään? Vai kieltämällä naisia tekemästä lapsia?

Tasa-arvon utopian tavoittelu on kaikkialla johtanut käytännössä siihen, että menestyvimmiltä otetaan pois, mutta se, mitä heikoimmat siten saavat, on vähempää kuin mikä heille heijastuisi, jos kukaan ei menestyviä kurittaisi.

4. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo: monikultturismi

Postmodernina aikana on valistusaatteista syntynyt eräänlainen synteesi, monikultturismi. Tämän ideologian olemassaolo on hieman kyseenalainen asia, koska käsitteen ovat lanseeranneet sen kriitikot, eikä minun tietääkseni kukaan ole myöntänyt kannattavansa sitä. Käsite on mielestäni kuitenkin välttämätön olla olemassa, koska tukea monikulttuurisuus saa eräiltä tahoilta, eikä lause ”monikulttuurisuus on rikkautta” ole (ollut) harvinainen.

Monikultturismi on rakentunut kaikkien kolmen tarkastelussa olleen perusarvon päälle. Vapaus ja yksilöllisyys ovat olleet vahvimmin filosofisena puolustuksena; maahanmuuttoon ei voi puuttua, koska ihmisillä on oltava vapaus liikkua ja asua missä haluaa, ja yksilöllisyyttä korostetaan haluamalla, että kukin voi elää aivan kulttuurinsa ja uskontonsa mukaan, missä asuukin. ”Maassa maan tavalla” on flirttailua rasismin kanssa, eli ilmeisesti parempi vaihtoehto on, että kukin noudattaa omia tapojaan miten lystää.

Veljeys on muuttunut toisenlaiseksi. Kun nationalistien veljeys on ulossulkevaa, monikultturistit ainakin nimellisesti ilmaisevat mitä suurimman humanismin hengessä rakastavansa koko ihmiskuntaa ja inhoavat kaikkia rajoja ja muita asioita, jotka erottavat ihmisiä toisistaan. Nimellistä tämä maailmankansalaisuus tosiaan on, koska suvaitsevaisimmillakin ihmisillä ryhmäidentiteetti on vain muotoutunut erilaiseksi, mihinkään se ei ole kadonnut.

Vasemmistonuoret taitavat olla tällä hetkellä Suomen kosmopoliittisin järjestö. Hiljattaisen kannanottonsa ”euroalueen sisäisten ylijäämien verotuksen”, eli käytännössä tullimuurien puolesta, saadessa julkisuutta puheenjohtaja Li Andersson pääsi kertomaan eurooppalaisuutensa tasosta: ”Koen että minulla on enemmän yhteistä kreikkalaisten vasemmistolaisten kuin suomalaisten kokoomuslaisten kanssa.” Kuten yllä esitetty, kansallisten yhteenkuuluvuuksien sijaan on tullut ideologista yhteenkuuluvuutta eri kansojen edustajien välillä. Monet kosmopoliitit vihaavat ja halveksivat kansallismielisiä ihan yhtä paljon kuin historiassa joidenkin maiden kansallismieliset ovat toisiaan vihanneet ja halveksineet. Ja vaikka he kuinka argumentoivat etnisyyksien olevan konstruktioita, he silti tuntuvat tunnustavan ne, kuten Jussi Halla-aho pari vuotta sitten oivalsi.

Tasa-arvoa vaaditaan nykyään lähinnä etnisten ja kulttuurillisten ryhmien välille. Koko maahanmuuttoteollisuus, alkaen vähemmistövaltuutetuista päätyen kotouttajiin, on olemassa tuodakseen tasa-arvoa ryhmien välille, kun jotkut ryhmät kautta maailman ovat kykenemättömiä sitä itsenäisesti omalla työllään saavuttamaan. Monikultturistit myös suhtautuvat suorastaan hysteerisesti joihinkin faktoihin asian tiimoilla. Ihmispopulaatioiden älykkyyserot, jotka ovat kytköksissä hyvinvointiin, ovat rasismia riippumatta siitä, perustuvatko ne faktoihin vai eivät.

Monikultturismin polttoaine on maahanmuutto eri kulttuuritaustaisista maista. Suomeen on muutaman vuosikymmenen ajan odoteltu työvoimapulaa, joka on aina muutaman vuoden päässä (vaikka lykkääntyykin jatkuvasti suunnilleen samaan tahtiin). Siihen tarjotaan lääkkeeksi maahanmuuttoa, jotta ulkomaalaiset tekisivät ne työt, mihin suomalaisia ei riitä. Tällä perusteella monikultturismi on syytä laskea neljänneksi valistusperäiseksi utopiaksi – tai kolmanneksi, koska nationalismin voi perustellusti tiputtaa listalta poiskin.

Yhteenveto

Libertarismi, kommunismi ja monikultturismi kuvailevat kukin utooppisen, paremman maailman. Libertarismissa sen luovat vapaus ja yksilöllisyys, kommunismissa yhteisyys ja tasa-arvoisuus, monikultturismissa erilaisuus, monimuotoisuus ja yhteenkuuluvuus. Vaikka libertarismi ja kommunismi usein asetetaankin poliittisella kentällä niin kauas toisistaan kuin mahdollista, kaikki nämä kolme utopiaa muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan: ihmisistä nostetaan kuin taikaiskulla parhaat puolet esiin hyödyttämään kaikkia.

Samasta syystä ne kaikki ovat idealismin huipentumia, ideaalisuudessaan toivottoman virheellisiä. Libertarismi ei toimi, koska ihmiset haluavat yhteisyyttä ja siten käytännössä romuttavat utopian. Kommunismi ei toimi, koska niin altruistinen ihminen ei sentään ole, että suostuisi uhrautumaan täysin yhteisön puolesta. Monikultturismi ei toimi, koska ihminen haluaa kokea yhteisyyttä vain omiensa kanssa, ja paikallinen monikulttuurisuus tuo liian lähelle sen erilaisuuden, jonka ihminen lajityypillisistä syistä laskee uhaksi, kilpailuksi ja vihollisuudeksi.

Nationalismi ei tarjoa utopiaa. Tai varmasti löytyy niitä, jotka luovat sen perustalle omia mielikuvitusmaailmoja ja kuvittelevat ne saavuttavansa itsenäisessä kansallisvaltiossa. Nationalismi tarjoaa yhteiskuntamallin, joka monesti on ollut ilmapiiriltään ummehtunut ja yllätyksetön, mutta ainakin vertaansa hakevan vaurauden ja vakauden se on luonut.

Minä en kannata valistusarvoja. Toisinaan ajattelen, että maailma olisi parempi, jos koko valistusta ei olisi ollut. Olen kuitenkin tässä blogissa peräänkuuluttanut milloin vapautta, milloin veljeyttä ja milloin tasa-arvoa. Näitä asioita voi kannattaa asioina, vaikka arvot kokisikin vieraiksi. Niillä on objektiivisesti osoitettua etua. Asioina ne voi yhdistää anti-ideologiseen konservatiiviseen pragmatismiin – mutta yhtä helposti ne voi myös heittää menemään, kun aika ajaa niistä ohi, kuten varmasti tulee vielä käymään.