Ihmisoikeudet
ovat länsimaissa samankaltaisessa asemassa kuin aikaisemmin oli Raamattu. Ne
nauttivat lähes täydellistä kritiikin suojaa. Jos joku huomattava taho missään
päin länttä sanoisi poikkipuolisen sanan ihmisoikeuksia vastaan, siitä nousisi
aivan uskomaton häly. Jos kyseessä olisi poliitikko, olisi hänen uransa siitä
hetkestä eteenpäin raunioina. Media huolehtisi siitä aloittamalla sellaisen
loanheiton, ettei kovanaamaisinkaan öykkäri kestäisi sellaisessa keskityksessä
pitkään. Viimeistään ”ihmisoikeusaktivistit” huolehtisivat tilanteesta
lähettämällä vyöryn tappouhkauksia, joiden kylvämä pelko saisi kenet hyvänsä
vetäytymään syrjään.
Ihmisoikeuksiin
kuuluu muun muassa omantunnonvapaus. Merkillistä mielestäni on se, kuinka
samaan aikaan asetetaan tällaiset ihmisoikeuksien julistukset kaikille
ihmisille eräänlaiseksi moraaliseksi malliksi, joka on hyväksyttävä.
Keskiajalla kristinusko oli ehdoton auktoriteetti. Kirkko saattoi perustella
pyhyydellään ja jumalallisella alkuperällään asemansa, jota ei käynyt kyseenalaistaminen.
Nykyajan ihmisoikeuksien julistuksella ei ole edes tätä argumentum ad auctoritatem -tasoista silkkaan kehäpäättelyyn
perustuvaa selkänojaa. Kukaan ei väitä, etteivätkö ihmisoikeudet olisi ihmisen
itsensä keksimiä. Silti ne asetetaan ihmisen kyseenalaistamisen yläpuolelle, nykyaikaiseksi
dogmiksi.
Ihmisoikeudet
ovat sekä historian valossa että näin subjektiivisesta kokemuksesta ihan mukava
kivijalka yhteiskunnalle. Mikä minusta niissä on huonointa, on juuri niiden
asema auktoriteettina, joka ei kestä kriittistä tarkastelua. Jumalan asemassa
olevat ihmisoikeudet ovat ristiriidassa itsensä kanssa, koska ne sekä vaativat
omantunnonvapautta että ylentävät itsensä sen yläpuolelle. Minä en kerta
kaikkiaan pidä tällaisista kaksinaamaisista asioista, olivat ne muuten kuinka
hyviä ja yleviä hyvänsä.
Kriittinen
kysymys kuuluu, miksi juuri ihmisoikeuksien julistus on siinä asemassa, missä
se on? Miksi siinä asemassa ei ole Raamattu, kuten ennen oli? Miksi ei Koraani?
Miksi ei Maon pieni punainen kirja? Tai sen libyalainen vihreä vastine? Miksi
ei Monte-Criston kreivi? Tragedian
synty -blogi? Nuiva vaalimanifesti? Tai vaikka kalifornialaisia rusinoita
-paketin kyljessä oleva teksti? Mielestäni millään näistä kirjainyhdistelmistä
ei ole mitään erityisoikeutta olla muiden yläpuolella. Kenen mielestä on? Millä
perusteella?
Ideologioiden
päälle rakennetut yhteiskunnat ovat rajoittuneisuutensa vuoksi vaaraksi
itselleen ja kansalaisilleen. Masentavin esimerkki tästä on tietenkin
Neuvostoliitto, jonka ongelmat jokainen ajatteluun kykenevä ihminen tiedosti,
mutta joille ei ideologian puitteissa voinut tehdä mitään. Järjestelmä sai
romahtaa kokonaan ennen kuin esimerkiksi kysynnän ja tarjonnan lakia ryhdyttiin
soveltamaan kaikkien eduksi. Nykyään Länsi-Eurooppa on vastaavalla tavalla hirttäytymässä
unelmiinsa Euroopan yhteisestä valuutasta ja liittovaltiosta. Ruotsin itsemurha
on mennä äärimmäisyyksiin humanistisuudessa: siellä tunnutaan sovellettavan
ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklaa (”Jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on
oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa.”), vaikka hintana olisi oman
olemassaolon vaarantuminen. Ikävä kyllä Suomessakin jotkin tahot ovat valmiita
uhraamaan meidät tällä alttarilla, jonka marttyyriksi ainakaan minä en ole
missään vaiheessa halunnut.
Juuri
tämän ongelman takia minä olen konservatiivi. Konservatismi kun on eräänlainen
anti-ideologia: sen alkuperäistä muotoa kannattivat ne, jotka eivät halunneet
mennä vallankumouksen huumissa elävien radikaalien viitoittamaa tietä mihinkään
tuntemattomaan. Minun on ollut helppoa yhdistää konservatismiin hyviksi
näkemäni periaatteet: loogisuus, rationaalisuus ja pragmaattisuus, ja nyppiä
myös parhaat palat liberalismista ja nationalismista. Niiden varaan minä
haluaisin yhteiskunnan rakentaa. Se tarkoittaisi ihmisoikeuksien pyhän aseman
murtamista, mutta huomattava osa niistä olisi silti säilytettävissä.
Tässä
on tietenkin sellainen pikku probleema, että tavallaan minä esitän loogisuutta,
rationaalisuutta ja pragmaattisuutta kritisoimaani jumalalliseen asemaan. Eihän
niillä tulisi olla siihen sen suurempaa oikeutta kuin millään muullakaan
asialla. Onneksi ne sentään ovat toimintamalleja, eivätkä konkreettisia
moraalisääntöjä kuten Raamattu ja ihmisoikeuksien julistus. Toivon saavani
tämän dilemman anteeksi, sillä paremmin en sitä pysty perustelemaan.
Jos
yhteiskunnan hyvää kivijalkaa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, minä
valitsisin varmaankin sanan ”normaali”. Politiikkaa seuratessa minua tympii
sanomattomasti säntäily ihmisoikeuksien tai minkään muunkaan nimissä kaikkeen
sellaiseen, mitä on syytä pitää epänormaalina.
Kerran
minä päädyin yliopiston luennolle, jota piti luullakseni jonkinlainen
sukupuolentutkija. Hänen yli tunnin pituisen vuodatuksensa pääsanoma oli se,
kuinka normaalisuuteen pyrkiminen on jotenkin huono juttu – itse en vain
pystynyt ymmärtämään, millä tavalla. Kenties hän ei ollut suunnannut puhettaan
minun kaltaiselleni kuulijalle, joka on kriittinen kaikkea kuulemaansa kohtaan.
Eräässä vaiheessa hän antoi yleisölleen tehtävän. Siinä piti keksiä ”hyvät” vaihtoehdot
mihin tahansa kysymykseen (esimerkiksi virallisessa henkilöllisyyttä koskevassa
lomakkeessa), jossa tulisi selvittää vastaajan sukupuoli. Tehtävä itsessään
piti sisällään sen ajatuksen, että vaihtoehdot ”mies” ja ”nainen” ovat
riittämättömät. Ilmeisesti on väärin, että tällä tavoin ihmisiä pakotetaan
malliin, jossa he eivät itse voi määrittää omaa itseään.
Oma
ryhmäni esitti kolmanneksi vaihtoehdoksi ”en määritä itseäni sukupuolen
mukaan”. Minä itse olin sitä mieltä, että oli typerää lähteä mukaan
luennoitsijan älyvapaaseen ristiretkeen normaalisuutta vastaan. Hienotunteisena
ihmisenä en kuitenkaan sanonut asiasta mitään. Sekin tietysti vaikutti, että pääkoppani
on hitaanpuoleinen ja olisin saattanut ehtiä sanomaan sanat loppuun ennen
uusien keksimistä. Se olisi ollut noloa. En halua näyttää henkisiä puutteitani.
Yhteiskunnan
olisi mielestäni järkevää tunnustaa tietyt normaalit asiat ja elää niiden
mukaan. Luennoitsija epäilemättä haluaa, että ihmisyksilö voisi aina määrittää
itse itsensä. Jos mies kokee olevansa nainen, niin hän on, ja sama toisin päin.
Joo, kuulostaa ihan mukavalta, ihmiset saavat vapautta päättää asioistaan.
Mutta oikeasti, mitä järkeä?
Onko
mies nainen tai nainen mies, jos hän niin kokee? Onko muiden ihmisten tehtävä
myönnellä heidän subjektiivisia kokemuksiaan? Vai olisiko ehkä parempi, jos he
auttaisivat näitä poloisia havaitsemaan totuuden ja hyväksymään sen?
No,
oletetaan ajatusleikin vuoksi, että yhteiskunta olisi sellainen kuin tämäkin
luennoitsija toivoisi. Miten suhtauduttaisiin ihmisiin, jotka kokevat olevansa
lintuja? Heitä ei varmaankaan voisi estää pyrähtämästä lentoon pilvenpiirtäjän
huipulta. Miten suhtauduttaisiin niihin ihmisiin, jotka kokisivat olevansa
Napoléon Bonaparteja? Heitä varmaankin kumarrettaisiin ja heidän käskystään
marssittaisiin voittamaan Austerlitziin. Miten suhtauduttaisiin niihin
ihmisiin, jotka kokisivat olevansa jumalia? Voisin lyödä melkoisesta summasta
vetoa, että jos yhteiskunta antaisi lintuihmisille ja Bonaparten
reinkarnaatioille periksi, minä en olisi ainoa yllättäen paljastuva
kaikkivaltias taivaallinen isä.
Tässä
yhteydessä ei tietenkään voi olla tarkastelematta myös sukupuolineutraalia
avioliittoa, joka yhteiskunnallisesta merkityksettömyydestään huolimatta saa
kohtuutonta huomiota (jota minäkin nyt hieman sille annan). En ymmärrä asiaan
liittyviä intohimoja. Minulle asia on muuten täysin yhdentekevä, mutta sen
olemus epänormaalisuuksien arkipäiväistäjänä on minulle vastenmielinen.
On
selvää, että ihmislaji jakaantuu mies- ja naispuolisiin yksilöihin, vaikka nämä
yksilöt kuinka muuta haluaisivat. Jumala/evoluutio/kohtalo/valitse-haluamasi-muuttuja
on päättänyt, että vain eri sukupuolta olevat voivat keskenään saada lapsia.
Avioliitto on instituutio lapsien saamiseksi ja perheen muodostamiseksi. Samaan
sukupuoleen kohdistuva sukuvietti on harhautunut samalla tavalla kuin
itsemurhaan päätyvä eloonjäämisvietti, ja siksi on se mielestäni perusteltua
sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle epänormaalina toimintana. Ei ole mitään syitä tehdä
sille mitään myönnytyksiä, pyrkiä tekemään siitä normaalia, mitä se ei ole.
Kulttuurievoluutio ei turhan päiten ole vakiinnuttanut sukupuolirooleja.
”Epänormaali
toiminta” kalskahtaa vähän räikeän sanamuodon peittelyltä. Ehkäpä minä voisin
puhua suuni puhtaaksi tässäkin asiasta.
Lisääntyminen
on ihmisen biologinen perustarkoitus samalla tapaa kuin elossa säilyminen. Jotkut
ihmiset kohtaavat halua tai tarvetta toimia tavalla, joka on biologisten
perustarkoituksien kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi masentuneet ihmiset
tekevät jatkuvasti itsemurhia. Sen vuoksi masennus on koettu mielekkääksi
määritellä mielenterveyden häiriöksi. Sukuvietin kohdistuminen samaan
sukupuoleen on lisääntymisen kanssa ristiriidassa. Jostain syystä on
poliittisesti räikeän epäkorrektia pitää sitä mielenterveyden häiriönä.
Minä
pidän sitä mielenterveyden häiriönä, hulluutena, eikä hulluus saa saada
yhteiskunnan hyväksyntää. Vaikka minut haastettaisiin näiden sanojeni takia
oikeuteen ja tuomittaisiin mistä hyvänsä rikoksesta, en aio mielipidettäni
muuttaa ennen kuin minulle väännetään tyydyttävällä tavalla rautalangasta,
miksi kyse ei ole samasta asiasta kuin esimerkiksi masennuksessa. En siedä
kaksinaamaisuuksia, en sen enempää psykiatriassa kuin politiikassakaan.
Ovatko "ihmisoikeusaktivistit" tunnettuja esittämistään tappouhkauksista? Voisitko nimetä jonkuin tällaisen. Ehkä ihmisoikeuksien erityisasema liittyy siihen, että YK:n ja alueellisten järjestöjen keskuudessa jäsenvaltiot ovat yhdessä sitoutuneet turvaamaan ihmisoikeudet kaikille. Tällaista sitoutumista ei liity raamattuun, koraaniin tai Maon kirjaan.
VastaaPoistaLainausmerkeissä esiintyvänä sana ihmisoikeusaktivisti ei tietenkään tarkoita mitään konkreettista. Tässä kontekstissa tarkoitan niitä ns. pehmeiden arvojen kannattajia, joiden toiminta ja retoriikka eivät ole pehmeiden arvojen mukaisia. Esimerkeiksi tarjoan Perussuomalaisten kansanedustajien Jussi Halla-ahon ja Olli Immosen saamia tappouhkauksia. He sentään ovat vain esittäneet ankaraa kritiikkiä pehmeiden arvojen kyllästämää politiikkaa kohtaan, eivät esittäneet itse ihmisoikeuksista luopumista. Silti kritiikkikin tuntuu olevan joillekuille liikaa. Tässä osoitteet juttuihin:
Poistahttp://www.iltalehti.fi/uutiset/2011050513667902_uu.shtml
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013060217099200_uu.shtml
YK:n ja sen jäsenvaltioiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin ei ole argumentti keskustelussa, tulisiko niihin olla sitouduttu. Kuten varhaisemmassa tekstissäni Valtiollisista sitoumuksista kirjoitin, sitoumukset itse eivät käy argumenteista. Kuka esimerkiksi Suomen on sitonut YK:hon ja sen perusarvoihin? Jäsenyyttämme pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka kansalle ei ole koskaan annettu mahdollisuutta ottaa suoraan kantaa siihen, haluammeko olla siinä jäseninä. Edes kukaan nykyisistä kansanedustajistamme ei ole saanut ottaa kantaa sen puolesta tai sitä vastaan. Tällä perusteella sitoutuminenkin on aiheellista kyseenalaistaa.