Sotakorvauksia velkakriisiin?

Kaikki varmaan tietävät jo ennestään, että Kreikka on pahassa talous- ja velkakriisissä, jossa rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Kriisiin on yritetty jos jonkinmoista lääkettä: on apurahoitusta muilta euromailta, on keskuspankkirahoitusta, on menojen leikkauksia ja velkojen anteeksiantoa. Mikään ei tunnu toimivan niin hyvin kuin toivotaan. Ei siis mikään ihme, että taustalla on suunniteltu kovin erilaisiakin konsteja.

Kreikkalaiset ovat keksineet, että hehän voisivat vaatia sotakorvauksia Saksalta, koska Saksa kohteli Kreikkaa pahoin toisen maailmansodan tuoksinassa. Nopean Internet-haun perusteella asiaa on tuumittu julkisuudessa huhtikuussa 2013, syyskuussa 2012 ja niinkin varhain kuin helmikuussa 2010, jolloin kriisi oli vasta alussa.

Asiaan liittyy hauskoja käytännön ongelmia. Eräs johtuu sotakorvausten luonteesta. Niitähän on tapana häviäjän maksaa voittajalle korvauksena sodan kustannuksista, taikka muuten ei tule rauhaa ja häviäjä häviää vielä rajummin. Eli jos Kreikka vaatii Saksalta sotakorvauksia ja Saksa kieltäytyy niitä maksamasta, aikooko Kreikka julistaa Saksalle sodan? Kyse olisi uudesta vaiheesta toisessa maailmansodassa, jonka on luultu päättyneen jo vuonna 1945. Luulen, että kansainvälinen suhtautuminen Kreikkaan kitkeröityisi melkoisesti, jos sen uppiniskaisuuden takia tuo maailmanhistorian tuhoisin sota jouduttaisiinkin lopettamaan uudemman kerran.

Filosofiselta kannalta kuitenkin paljon mielenkiintoisempi probleema on se, kuka sotakorvauksia maksaisi, kenelle maksaisi ja miksi maksaisi. Tietääkseni saksalaiset ja kreikkalaiset ovat samanlaisia kansoja kuin kaikki muutkin, eli niissä synnytään, ikäännytään ja kuollaan. Toisen maailmansodan vääryyksistä on kulunut noin seitsemänkymmentä vuotta. Häviävän pieni osa nykyisin elävistä saksalaisista on niitä, jotka ovat vääryyksiä olleet kreikkalaisille tekemässä tai niistä vastuussa, ja melkein yhtä pieni osuus nykyisin elävistä kreikkalaisista on niitä, jotka näistä vääryyksistä ovat kärsineet.

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt kreikkalainen Giorgios siis vaatii toisen maailmansodan jälkeen syntyneeltä saksalaiselta Gerhardilta korvauksia vääryyksistä, joita Gerhard ei ole koskaan tehnyt eikä Giorgios kärsinyt. Luuleeko kukaan, että Giorgios onnistuisi perustelemaan vaadettaan niin, että Gerhard tai edes kukaan ulkopuolinen sen hyväksyisi?

Venäjällä kai myönnetään nykyisin, että talvisota ja sitä kautta myös jatkosota olivat Neuvostoliiton syytä. Tällä perusteellahan Suomi voisi vaatia nykyrahassa miljardien sotakorvauksia takaisin. Se olisi minusta aika kivaa, mutta ihan oikeudenmukaista se ei olisi. Ei minulla ole oikeutta saada mitään, mitä esimerkiksi lukioaikainen venäläinen kaverini Dmitri omistaa.

Kreikan vaatimukset sotakorvauksista muistuttavat siitä masentavasta ilmiöstä, joka täällä Suomessa liittyy aina sosiaaliavustuksista keskustelemiseen. Käsittämättömän moni tässä maassa kokee, että juuri hänellä on subjektiivinen oikeus avustuksiin. Tällaiset ihmiset eivät varmaan ole koskaan tulleet ajatelleeksi, että valtio, kunta tai EU ei ole jokin yksityinen heppu, joka rahaa hyvää hyvyyttään kylvää ympärilleen. Nämä tahot saavat ne rahat jostakin, joltakulta, eikä tällä jollakulla todennäköisesti ole mitään velvollisuutta rahoittaa ketään.

Mielestäni on ihan selvää, että jos joku työllään, yrittämisellään ja pääomansa hoitamisella saa rahallista voittoa, kuuluu tuo voitto hänelle. Sosialidemokraattien jatkuvasti toistama sana oikeudenmukaisuus on kaukana siitä, että rahaa otetaan pois sen lailliselta ansaitsijalta ja annetaan muille. Käytännössä tätä on pakko tehdä, koska muuten ei olisi yhteiskuntaa vaan kaaos, mutta silloin olisi kohtuullista tehdä sitä niin vähän kuin suinkin mahdollista.

Minä saan sosiaaliavustuksia, ja ilman niitä olisin pinteessä. En kuitenkaan pidä toimintaani vääränä. En mitenkään koe ansainneeni saamiani avustuksia, mutta olisihan se kertakaikkisen typerää olla ottamatta niitä, kun kerran tarjotaan mahdollisuus. Tyhmähän ei ole se, joka ottaa, vaan se, joka antaa.

Jos keskuspankki tarjoaisi kaikille halukkaille miljoona euroa, etkö itse olisi jonossa odottamassa omaa vuoroasi? Luuletko, että jonossa kukaan muukaan pitäisi keskuspankin toimintaa järkevänä?

Tämä asia muistuu mieleeni, kun lehdistö säännöllisesti muistuttaa ökypohatta Björn Wahlroosin nostamista maataloustuista, joita hän ei lainkaan tarvitse. Asiasta nousee aina napinaa. Harva napisija vain ymmärtää, että älyttömyys asiassa onkin Wahlroosin pointti. Nostamalla tukia, joita ei lainkaan tarvitse, hän tuo esille järjestelmän viat. Pointtia vain eivät kaikki ymmärrä. Napistaan Wahlroosin ahneudesta ja siitä, kuinka köyhiltä siirretään rahaa rikkaille. Mutta eihän se liity asiaan mitenkään. Wahlroos saa maataloustukea, koska harjoittaa maataloutta, ei siksi, että on rikas. Sehän olisi aika kurjaa, jos laki ei olisikaan kaikille sama.

Nämä asiat ovat kreikkalaisilta unohtuneet. Siellä monikin kai kuvittelee ansaitsevansa jotakin vääryyksistä, joita ei ole kokenut, sellaisilta ihmisiltä, jotka vääryyksiä eivät ole tehneet. Tai ehkä ei sittenkään – kenties he rahanhimossaan vain haluavat unohtaa nämä asiat ja pyrkivät siihen, että muutkin erehtyisivät tunnustamaan tämän kansallisen omistusoikeuden olemassaolon. Kaipa he ovat jo tässä vaiheessa huomanneet, että keski- ja pohjoiseurooppalaiset, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä hyvänsä eurovaluutan puolesta, ovat aika tyhmiä.

Periytyvä syyllisyys on monesti aseena historiapolitiikassa, jossa historialla pyritään oikeuttamaan joitain yhteiskunnallisia vaatimuksia. Juuri Saksassa tästä kiisteltiin 1980-luvun suuressa historiakiistassa, kun vasemmistolaiset eivät keksineet vaatimuksilleen enää muita perusteita kuin sukupolvien päähän ulottuvan syyllisyyden.

Oltiin periytyvästä syyllisyydestä mitä mieltä tahansa, niin ainakin se on vaarallista. Harry Potter -kirjasarjassa henkilö nimeltä Sirius Musta passitetaan vankilaan yli kymmeneksi vuodeksi tuomittuna massamurhasta, johon hänet todellisuudessa lavastettiin syylliseksi. Vankilasta pakoon päästyään hän otti oikean syyllisen kiinni aikomuksenaan tappaa hänet. Suunnittelemaansa veritekoa hän perusteli sanomalla: ”Minä tahdon tehdä sen murhan, josta minut vangittiin.”

Periytyvän syyllisyyden korostajien tulisi miettiä Sirius Mustan sanoja. Onko ihan mahdoton ajatus, että kun itseään syyttömänä pitävää Gerhardia vuodesta toiseen syytetään ja rangaistaan vääryyksistä, joita Giorgios ei ole kärsinyt, jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa? Mitäs sitten tehdään, jos Gerhard kokee Sirius Mustan tavoin oikeudekseen tehdä rikoksia, kun rangaistukset kerran on jo etukäteen kärsitty?