Tylsää
se on siksi, että vetoaminen sitoumuksiin ei ole mikään argumentti. Ehkä siihen
vetoavat eivät ymmärrä edustuksellista demokratiaa, jossa elävät ja
hallitsevat. Suomi ei ole henkilö, joka voisi sitoutua johonkin asiaan
tuomiopäivään asti kirjoittamalla allekirjoituksen omalla verellään. Jos Suomi
on sitoutunut johonkin, sen on siihen sitonut joku henkilö jollain mandaatilla. Nämä henkilöt vaihtuvat tai
ainakin mandaatit vanhenevat aina neljän vuoden välein, kun eduskunta
järjestetään uudestaan ja uusi hallitus nimitetään.
On
irvokasta, että itseään demokraattisina pitävät voimat vetävät herneen nenään,
jos joku kehtaa ehdottaakaan jonkin vanhentuneen mandaatin kyseenalaistamista
ja uusimista tai uusimatta jättämistä. Todellisuudessahan kyse on vaatimuksesta
täydelliseen muuttumattomuuteen. Jos Suomi on sitoutunut osallistumaan
kehitysyhteistyöhön tästä ikuisuuteen, eikö se tarkoita myös, että Suomi on
sitoutunut joka ainoaan, pienimpäänkin, merkintään omassa laissaan? Vai millä
tavalla toiset sitoumukset ovat toisia arvokkaampia?
Suomi
oli aikoinaan sitoutunut osaksi Ruotsin valtakuntaa. Myöhemmin Suomi oli
sitoutunut osaksi Venäjän valtakuntaa. Vielä myöhemmin Suomi oli sitoutunut
Saksan liittolaiseksi toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen Neuvostoliiton
ystävyys-, yhteistyö- ja avunantokumppaniksi. Kaikista näistä sitoumuksista on
luovuttu, mutta onko se paha?
Nyt
Suomi on sitoutunut osaksi EU:ta. Kun Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri David Cameron alkuvuodesta ehdotti
maalleen kansanäänestystä EU:n jäsenyydestä, useat tahot ympäri maanosan paheksuivat. Suomalaiset euroskeptikot taas innostuivat vaatimaan samaa, ja
heille vastattiin, että ei kansanäänestykselle ole tarvetta.
Eikö
ole? Miten Suomi on sitoutunut osaksi EU:ta? Aiheesta järjestettiin
kansanäänestys vuonna 1994 ja eduskunta päätti sen mukaisesti vuonna 1995. Nyt
vain on niin, että merkittävä osa kansanäänestykseen osallistuneista on kuollut
ja kuopattu, nuoremmasta päästä pukkaa lisää täysi-ikäisiä, ja loppujenkin
mieli on saattanut muuttua. Minulta ei kysytty mitään jäsenyydestä EU:ssa,
vaikka juuri minä saan sen jäsenenä olevassa Suomessa elää todennäköisesti
suuremman osan elämästäni kuin kukaan niistä, joilta asiasta kysyttiin. Samoin
silloinen eduskunta on vaihtunut. Kuinka monta sellaista edustajaa
Arkadianmäellä tällä hetkellä istuu, jotka olivat äänestämässä EU:n
jäsenyydestä vuonna 1995? Miksi tämä heidän ammoinen päätöksensä pysyy voimassa,
vaikka uudet edustajat saattavat olla aivan päinvastaista mieltä?
Suomen
pääministeri Jyrki Katainen tuntuu pitävän kerrassaan käsittämättömänä ajatuksena, että sitoumuksia voisi
kyseenalaistaa. Mahtaakohan hän ymmärtää, minkä takia niin ikään kansan tahdon
mukaan muodostettu eduskunta vaihtuu neljän vuoden välein? Jos pääministerimme
ajattelussa on lainkaan logiikkaa, hän haluaa palauttaa ensimmäisten
eduskuntavaalien 1907 tuloksen voimaan ikuisiksi ajoiksi. Luulen, että hän
kuitenkin kuuluu siihen epäloogisten, päätöksissään ja mielipiteissään
poukkoilevien ihmisten joukkoon, jota ei koskaan tulisi päästää valta-asemiin.
Eihän
tässä sitoumuksien kyseenalaistamisessa ole kyse mistään muusta kuin aivan
keskeisestä demokraattisesta prosessista. Mikä demokratiassa oikein pelottaa
niitä, jotka joutuvat vetoamaan sitoumuksiin? Halveksivatko he kansaa ja sen
tahtoa?
Sitoumuksiin
vetoaminen on oman neuvottomuuden piilottamista. Se kertoo vain ja ainoastaan
siitä, että puhujalta ovat asialliset ja järjelliset argumentit lopussa, ja
että hän tietää sen itsekin. Aina, kun minä havaitsen jonkun sortuvan
tällaiseen, yritän keksiä argumentteja hänen puolelleen. Yleensä mitään kovin
hyviä ei vain löydy.
Minä
en halveksi kansaa ja sen tahtoa. Jatkuvasti kiristelen hampaitani suomalaisten
ja muidenkin typeryydelle, mutta koko ajan minä silti tiedän, että kansa saa
juuri sitä, mitä se ansaitseekin. Hampaitteni kiristely johtuu siitä, että myös
minä saan kärsiä joistain muiden ihmisten typeryyksistä.
Minä
pyrin itsekriittisyyteen ja haen jatkuvasti kasvun suuntaa oman itseni sisältä.
Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että en koskaan sido itseäni mihinkään
mielipiteeseen tai ideologiaan. Olen aina valmis tarkistamaan omat näkemykseni
ja omaksumaan paremmat. Viimeksi näin tapahtui suuremmassa mittakaavassa
keväällä 2010, kun luin Jussi Halla-ahon
blogin Kirjoituksia uppoavasta lännestä ja totesin, että silloinen
oikeistoliberaali ideologiani oli remontin tarpeessa. Hyvä tapa kehittää omaa
ideologiaansa on miettiä, voiko kaikkia näkemyksiään perustella asiallisesti ja
järkevästi, vai joutuuko vetoamaan auktoriteettiin, esimerkiksi sitoumuksiin.
Jos joutuu, niin siinä on kehittymisen paikka.
Harmi,
että tämän asian hahmottaminen on vähän retuperällä ”vanhoissa puolueissa”.
PS.
Sveitsi, maailman yhteiskunnallisesti ideaalein maa, on jälleen osoittanut
noudattavansa todellista demokratiaa. Kansa on itse päättänyt
kansanäänestyksellä kiristää maahanmuuttopolitiikkaa. Kuvaavaa on, että
kiristyksen vastustajien argumentit ovat tyyliä ”kiitos vähemmistölle, jolla
yhä on omatunto”. Minä jaan kiitosta enemmistölle, joka ajattelee järjellä, ei
tunteella. Kuten mielipidemittaukset Suomessakin osoittavat (esim. 1 ja 2),
myös täällä kansan enemmistö haluaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Eikö se
yksin ole riittävä syy kiristää sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti