Kansanvalta ja näennäisliberalismi

Suomi on eräänlainen gallupdemokratia. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien alla puolueiden kannatuksia mittaavat mielipidekyselyt olivat aina ilmestyessään ehdottomia ykkösuutisia, joista myös keskusteltiin ikään kuin ne olisivat olleet jo toteutuneita vaalituloksia. Myös yksittäisiä asioita koskevat kyselyt saavat runsaasti huomiota, tosin eri tahoilta varsin vaihtelevasti.

Kun tutkimus osoitti, että suurempi osa kannattaa kuin vastustaa sukupuolineutraalia avioliittoa, arvoliberaaleissa piireissä kuten vihreissä sitä pidettiin, ellei nyt aivan osoituksena, niin ainakin perusteena muuttaa lakia heidän haluamaansa suuntaan. Toisaalta samat vihreät eivät paljon piitanneet siitä, että paljon suurempi osuus suomalaisista on heidän kanssaan päinvastaista mieltä maahanmuuttopolitiikasta. Tästä gallupista puolestaan innostuivat Perussuomalaiset, jotka niin ikään korostivat mielellään pakkoruotsin kohtaamaa vastustusta, mitä taas muut puolueet eivät vaivautuneet noteeraamaan.

Toisaalta aina joskus joku jaksaa muistuttaa, että mielipidemittaukset ovat pelkkää viihdettä ja korkeintaan tulevaisuuden historiantutkijoiden apumateriaalia. Olisi melkoinen taka-askel demokratialle, jos se ulkoistettaisiin mielipidetutkimuksia tekeville yksityisyrityksille, jotka haastattelevat yleensä paria tuhatta suomalaista, promillen murto-osaa koko väestöstä.

Suomessa toimii poliittisia ryhmiä ja henkilöitä, jotka haluavat edistää suoraa demokratiaa, siis päätöksentekoa, joka tulisi suoraan kansalta ilman että ministeriöiden virkamiehet ja eduskunnan valiokunnat mankeloivat päätöksiä uuteen uskoon. Tämä tarkoittaisi käytännössä kansanäänestyksiä, koko kansaa koskevia mielipidemittauksia, joiden tulokseen sitten sopeuduttaisiin, vaikka eduskunnassa sanottaisiin mitä.

Itse kannatan suoraa demokratiaa, mutta en tietenkään varauksetta. Paikallisella tasolla ja pienissä asioissa siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa. Sen sijaan turvallisuuspolitiikka, eli diplomatia ja sotilasasiat, on käytännössä pakko pitää pienen edustuksellista demokratiaa noudattavan poliitikko- ja asiantuntijaryhmän kontrollissa. Ylipäätään suora demokratia on sen verran idealistista, että se ei voisi toimia kuin rauhan aikana: sotaa käyvän maan on edullisinta olla sotilasjuntta, eikä Suomessakaan järjestetty eduskuntavaaleja toisen maailmansodan aikana.

Jos olisin poliitikko, en kuitenkaan ottaisi suoraa demokratiaa millään tavalla linjani keskiöön. Suoran demokratian kannattamisessa on vakava ongelma: silloin on käytännössä pakko olla liikkeellä vain yhdellä asialla. Eduskuntavaalien alla törmäsin aika säälittävään tapaukseen: vihreiden ehdokas vaati samaan aikaan sekä suoraa demokratiaa että erittäin radikaaleja vähennyksiä kasvihuonekaasujen päästöihin. Kummasta hän olisi valmis luopumaan, jos asiat olisivat ristiriidassa? En usko, että kovin moni suomalainen olisi valmis maltillisiinkaan päästörajoituksiin, koska ne väistämättä iskisivät työpaikkoihin ja elintasoon.

Demokratia nauttii varauksetonta kannatusta maan poliitikkopiirien puheissa, mutta ei välttämättä ajatuksissa. Turvallisuuspolitiikka on niitä harvoja asioita, joihin suora demokratia ei sovi mielestäni yhtään. Siksi en ymmärräkään sitä, kuinka samat poliitikot, jotka tuon tuostakin ylistävät kansanvaltaan, suhtautuvat penseästi kansanäänestyksiin, kuten esimerkiksi EU-asiassa.

Todellinen demokraatti kannattaa paitsi suoraa demokratiaa, myös mahdollisimman paikallista itsehallintoa. Minua aivan hirvittää se, kuinka vähä vähältä kansallisten parlamenttien, hallitusten ja ministeriöiden valtaa lipuu EU-tason päättäjille. Ongelma ei ole pelkästään siinä, että EU-tason päättäjiä ei oikein kukaan ole tehtäviinsä valinnut, eikä oikein kukaan voi heitä myöskään kammeta tehtävistään ulos, kun he tunaroivat. Esimerkiksi Euroopan komissio nimellisesti nauttii EU-parlamentin luottamusta, mutta parlamentilla ei ole mitään sananvaltaa komission kokoonpanoon. Ongelma on myös siinä, että tässä järjestelmässä sisilialaisilla on mahdollisuus päättää savolaisten asioista ja päinvastoin.

Haluaisin nähdä kehityksen menevän aivan toiseen suuntaan. Suomesta voisi tehdä liittovaltion. Pohjanmaalla, Hämeellä, Kymenlaaksolla ja muilla voisi olla kullakin omat eduskuntansa, omat budjettinsa, omat sisäpolitiikat, niin kuin Ahvenanmaalla on jo nyt. Se olisi oikeudenmukaistakin. Se, että helsinkiläiset maksavat osan kokkolalaisten kunnallisista menoista, on paitsi typerää, myös väärin.

Sampo Terho jaotteli kerran valtion menot kolmeen luokkaan tavalla, josta hämmästyin, koska aivan samaa jakoa olin minäkin yrittänyt hahmottaa, mutta en rajallisella aivotoiminnallani ollut kyennyt siihen ilman apua. Jako kuului: yövartijatehtävät, hyvinvointipalvelut ja maailmanparannus.

Yövartijatehtäviin kuuluvat ne toiminnot, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan pitämiseksi kasassa: armeija, joka suojaa valtion koskemattomuutta, poliisi, joka huolehtii sisäisestä järjestyksestä, ja oikeuslaitos, joka huolehtii kansalaisten oikeuksien toteutumisesta. Nämä toiminnot ovat tärkeimmät, koska ilman niitä yhteiskunta olisi anarkian tilassa, jossa mikään ei estäisi ketään edes tappamasta toisia, eivätkä ilman niitä kaksi seuraavaa olisi mahdollisia ollenkaan.

Hyvinvointipalveluihin kuuluvat sellaiset asiat kuin julkinen koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Ilman niitä yhteiskunta voi tulla toimeen, mutta silloin elämä olisi huomattavasti epävarmempaa, epämukavampaa ja epätasa-arvoisempaa, ja juuri siksi ne onkin järjestetty.

Maailmanparannus tarkoittaa kaikkea sellaista, mistä ei ole suoranaisesti mitään hyötyä kansalaisille itselleen. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi kehitysyhteistyö, pakolaiskiintiö, rauhanturvaoperaatiot, EU-tuet ja Euroopan kriisimaille myönnetyt tukilainat. Kyse on suoraan sanoen valtiollisesta hyväntekeväisyydestä.

Tämä on paitsi tärkeysjärjestys, myös kronologinen järjestys. Suomen tapauksessa yhteiskunta kehittyi yhden vuosisadan aikana ensimmäisen vaiheen tehtävien suorittajasta niiden kaikkien suorittajaksi. Vuonna 1900 Suomessa hyvinvointipalveluita vasta ryhdyttiin vaatimaan sosialidemokraattisen liikkeen suulla. Vuonna 1950 oli perustettu jo jos jonkinmoista julkista hyvinvointipalvelua, kuten oppivelvollisuus ja lapsilisät. Vuosisadan päättyessä vuonna 1999 antoi Suomi jo kehitysapua, elätti verorahoilla pakolaisia ja osallistui rauhanturvaamiseen kaukana omista rajoistaan.

Nämä tehtävät jaettaisiin aivan uudestaan, jos Suomi muutettaisiin sellaiseksi liittovaltioksi, minkä mielelläni näkisin toteutuvan. Sille, mikä nyt on valtio, Suomen tasavallalle, josta siis tulisi Suomen liittovaltio, unioni, konfederaatio tai muu vastaava, jäisivät vain yövartijatehtävät. Helsingistä johdettaisiin ulkopolitiikkaa, puolustusasioita, poliisi- ja rajavartioasioita sekä oikeuslaitosta. Osavaltiot, jollaisiksi esimerkiksi nykyiset maakunnat voisivat ylentyä, huolehtisivat hyvinvointipalveluistaan niin kuin itse haluavat. Verotuloista valtio ottaisi hyvin pienen siivun, ja osavaltiot voisivat päättää muusta verotuksesta omalla alueellaan ihan itsenäisesti.

Tämä olisi kunnon demokratiaa. Voisi hyvin olla niin, että Kainuu ryhtyisi tiukan holhoavaksi kansandemokratiaksi ja Pohjanmaa harjoittaisi libertarismia, jossa hyvinvointipalveluita ei olisi ollenkaan. Kuka olisi tätä vastaan? Viime kunnallisvaaleissa Espoossa porvaripuolueet ja Kemissä vasemmistopuolueet saivat melkein kaksi kolmasosaa äänistä. Tilanne on nyt se, että valtion takia espoolaiset kärsivät mielestään liian vasemmistolaisesta politiikasta ja kemiläiset liian oikeistolaisesta. Eikö olisi kaikkien etu, jos ei olisi kaikkien suomalaisten muodostamaa Suomea siinä välissä kiusaamassa kumpiakin? Tai pikemminkin: kenen etu ei olisi, jos espoolaiset ja kemiläiset voisivat itse päättää asioistaan niin kuin itse haluavat?

Ja jos Espoon meininki olisi sikäläiselle vasemmistovähemmistölle tympeä, he voisivat muuttaa Kemiin, josta porvarit puolestaan voisivat muuttaa Espooseen. Selvempää win-win-tilannetta en ihan heti keksikään. Osavaltiotasolla mittakaava olisi vain hieman suurempi.

Lopuksi kaavailemassani liittovaltio-Suomessa maailmanparannustehtävät siirrettäisiin yksittäisten ihmisten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen vastuulle. Eihän ole mitenkään oikein, että valtio pakottaa kansalaisensa osallistumaan kehitysyhteistyöhön tai rauhanturvaoperaatioihin vastoin näiden tahtoa. Valtion ei tule olla eettinen järjestö. Sen tulee vain huolehtia siitä, että sen alueella voi perustaa ja ylläpitää vapaaehtoisia eettisiä järjestöjä. (Pakkoon perustuvaa hyväntekeväisyyttä olen käsitellyt edellisessä tekstissäni.)

Huomaan, että sittenkin olen aika liberaali. Esittämäni malli on suorastaan radikaali yhteiskuntamme keskustelussa, radikaali jopa liberaaliksi. Mikähän siinä on, että ne suomalaiset, joille liberalismi on paljon vahvempi osa identiteettiä, eivät koskaan esitä mitään vastaavaa? He vain meuhkaavat siitä sukupuolineutraalista avioliitosta. Eivätkö he ymmärrä, että jos Suomesta tulisi liittovaltio, voisivat liberaalit osavaltiot hävittää konservatiiviset rippeetkin alueeltaan? Vastaavasti konservatiivit voisivat elää omissa osavaltioissaan arvojensa mukaan.

Mitä, vai eivätkö liberaalit kenties suvaitsisi sitä, jos konservatiivit päättäisivät asioistaan itse? Eivät, sillä liberaalit ovat kovin suvaitsemattomia, vaikka muuta väittävätkin. Tätä tekstiä kirjoittaessani päätin tarkastella hieman Helsingin Sanomien vaalikonetta vuoden 2011 eduskuntavaaleihin. Siellä oli muun muassa tällainen kysymys: ”Pitääkö Suomen tuoda Kiinan- ja Venäjän-politiikassaan voimakkaammin esiin myös ihmisoikeudet sekä demokratian tila kyseisissä maissa?” Eräs vastausvaihtoehto oli: ”Ei, Venäjän ja Kiinan tapa kohdella omia kansalaisiaan ei kuulu Suomelle.”

Ajattelin tietenkin, että suvaitsevaiset liberaalit ehdokkaat ovat sitä mieltä, että heillä ei ole oikeutta sanella ihmisille, mitä heidän tulee ajatella, millaista politiikkaa tehdä, millaisia arvoja kannattaa. Siis, että he suvaitsisivat eri mieltä olevien ihmisten mielipiteitä edes näiden kotimaissa, joiden meiningistä he itse eivät joudu kärsimään.

Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireissä, joissa oli eniten ehdokkaita, vihreiden, Vasemmistoliiton, sosialidemokraattien tai edes ruotsalaisten listoilla yksikään ehdokas ei ollut samaa mieltä. Ei yksikään. Heistä jokainen olisi halunnut sanella venäläisille ja kiinalaisille pelisäännöt, jyrätä näiden mallin absoluuttisesti huonompana kuin omansa.

Miksikä tällaista ajattelua sanotaan, jos sitä ehdottaa väärää mieltä oleva taho? Kulttuuri-imperialismiksi? Vai saneluvallaksi (lat. dictatura)? Minulle mielipiteiden asettamisesta absoluuttiseen, kyseenalaistamattomaan hierarkiaan tulee mieleen lähinnä katolinen inkvisitio.

Ja jos he haluavat juuria väärät mielipiteet ulkomaita myöten, voimme vain kuvitella, mitä he voidessaan tekisivät kotimaansa väärämielisille. Kaipa he minutkin lähettäisivät vähintään aivopesuleirille, jonka järjestäisi poliittisen kasvatuksen keskusvirasto – mitä edistyksellisin instituutio, jollainen Saksassa vaikuttaa muun muassa savustamalla työpaikoiltaan ulos ”harhautuneita”. Lue linkin takana oleva artikkeli! Kerro sitten minulle, onko mitään syytä pitää Saksan nykyistä yhteiskuntaa kuin puoliksi tervehtyneenä 30-luvun mädännäisyydestä.

Ehkä yksi syy siihen, että en sano itseäni liberaaliksi, vaikka erittäin liberaalia mallia kannatankin, on se, etten halua tulla lasketuksi samaan joukkoon kuin vihervasemmistoon pesiytyneet totalitaristit, joille liberalismi on pelkästään hirviömäisyyden peittävä naamio.  Jos heille tarjottaisiin Nibelungin sormusta, jonka voimalla he voisivat tehdä itsestään maailman valtiaita, he epäröimättä ja häpeämättä ottaisivat sen vastaan ja käyttäisivät sen voimaa.

Sormuksen sijaan heille tulisi antaa terapiaa. Jos Suomesta tulisi haluamani liittovaltio, voisivat nämä näennäisliberaalit perustaa liberalismin ihanteille diktatuurinsa. Sieltä käsin heillä ei olisi mitään sanottavaa asioihin, jotka tapahtuvat naapurin konservatiivisessa osavaltiossa. Silloin kyllä nähtäisiin, kumpi lopulta menestyisi ja kumpi ajautuisi poliisivaltion kautta kurjuuteen. Vaikuttaa nimittäin kovasti siltä, että enää vain konservatiivit kannattavat klassisen liberalismin ihannetta antaa muiden olla mitä ovat.