Taloudesta ja turvallisuudesta

Hyvää Puolustusvoimain lippujuhlan päivää!

Mikä on suurin muutos valtioiden ulkopoliittisissa tavoitteissa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun verrataan entisiin aikoihin? Eikö se, että enää kukaan ei halua lisää lääniä? Ennen lisäalueista on käyty lakkaamattomia sotia, mutta nyt ajatus niistä lähinnä hirvittää.

Karjalan palautusta haluaa vähemmistö suomalaisista, EU:n laajenemista Balkanille ja Turkkiin vastustetaan ja israelilaiset haluavat pitää palestiinalaisalueet erillään, vaikkakaan eivät itsenäisinä. Mutta ei tarvitse mennä kuin viime vuosisadan alkupuoliskolle, niin löytää historian täynnä pyrkimyksiä laajentaa valtakuntia.

Saksalaiset halusivat Itä-Euroopan, unkarilaiset Transilvanian, serbit koko läntisen Balkanin, kreikkalaiset Anatolian länsiosat, italialaiset Dalmatian, ranskalaiset Elsass-Lothringenin, suomalaiset Itä-Karjalan, ruotsalaiset Ahvenanmaan, venäläiset kaiken, ja kaikki halusivat Euroopan ulkopuolisia alueita niin paljon kuin mahdollista olisi.

Nykyään on ennemminkin halua eroon alueista, kuten kyse on tässä jutussa, jossa helsinkiläinen kokoomuspoliitikko Harry Bogomoloff haukkuu Lappia rahaa tuhlaavaksi reservaatiksi. Tosin tämäkin ilmiö koskee enimmäkseen länsimaita, mikä ei ole ihme: kyseessä on eräs postmodernin kulttuurin ”oireista”. Esimerkiksi kurdeille, länsisaharalaisille ja tiibetiläisille ei haluta antaa itsenäisyyttä, vaikka he asuvat ihan samanlaisissa rahaa imevissä reservaateissa kuin lappilaisetkin.

Keksin ilmiölle kaksi syytä: ensimmäinen on länsimaiden tukehtumisvaaran aiheuttava humanistisuus, toinen on talousdiskurssi.

Tärkeimpinä piirteinä humanistisuudessa ovat hyvinvointivaltio ja kulttiasemaan korotettu kansalaisyhteiskunta. Niiden piirissä ihmisille halutaan kaikkea hyvää; mahdollisuuksien tasa-arvo ei riitäkään, vaan on taattava vielä sellaisia tukitoimia, että vaikka kuinka köyhä ja vähämielinenkin voi ponnistaa akateemiseen eliittiin.

Ei sata vuotta sitten ketään haitannut se, jos jossakin samojen rajojen sisällä oli surkeita, köyhiä ja kaikin puolin epäonnistuneita ihmisiä. Nykyään näistä ihmisistä on tehty ongelmia. Vähäväkistä Lappia on pakko tukea, koska muuten seuraa ikävyyksiä, esimerkiksi tuhansien lappilaisten muuttoaalto etelän kaupunkeihin. Mielestäni Bogomoloff lähestyy oikeaa asiaa, mutta vain väärällä tavalla. Ymmärtääkseni hän kokee ongelmana itse Lapin sellaisena kuin se on, ei holhoavaa järjestelmää. Hyvä ratkaisu ei ole siirtää lappilaisia etelään tai erottaa Lappia Suomesta, vaan luopua humanismista. Ei ole kallioon kirjattu, että kaikilla pitäisi olla kivaa.

Talousdiskurssi on tärkeämpi. Toisen maailmansodan jälkeen talous on nostettu, tai nostanut itsensä, kaikkein tärkeimmäksi asiaksi. Talous ei ole enää osa politiikkaa, vaan politiikka osa taloutta. Valtiot ovat menettäneet itsenäisyytensä yrityksille, luottoluokittajille ja finanssikeinottelijoille. Markkinat jyräävät ja pörssi rankaisee.

Talouden ylivalta politiikassa on tavallaan kirjattu jopa instituutioihimme. Eduskunnan valtiovarainvaliokunta on kooltaan suurempi kuin valtaosa valiokunnista. Vuodesta 1996, jolloin Sauli Niinistöstä tuli valtiovarainministeri, kyseinen salkku on vain kahta poikkeusta lukuun ottamatta kuulunut toisen päähallituspuolueen puheenjohtajalle, joka on myös ollut pääministerin sijainen. Poikkeukset ovat Ville Itälä vuosina 2001 – 2003 ja Antti Kalliomäki vuosina 2003 – 2005. Näillekin poikkeuksille löytyy selitykset: sisäasiainministeri Itälästä tuli puolueensa puheenjohtaja ja pääministerin sijainen kesken vaalikauden, joten hänen ja Niinistön ei olisi ollut mitään järkeä ryhtyä vaihtamaan myös salkkujaan; Kalliomäki taas oli SDP:n hallitusryhmän johtaja, koska puheenjohtaja Paavo Lipponen ei ylimielisyyttään suostunut mukaan hallitukseen, jossa ei ollut pääministerinä, vaan ryhtyi eduskunnan puhemieheksi.

Aikaisemmin valtiovarainministerin salkku oli yksi muiden joukossa. Vuoteen 1991 pääministerin sijaisuus kuului useimmiten ulkoasiainministerille. Sehän ei ole mikään ihme: ennen talouden ylivaltaa oli politiikan tärkeimpänä prioriteettina turvallisuus, mistä ulkoasiainministeri vastaa. Ja turvallisuuteenhan lisäalueiden halu liittyykin, milloin on haluttu puskurivyöhykkeitä (kuten Molotov-Ribbentrop-sopimukseen liittyi), milloin sotilastukikohtia (kuten Neuvostoliitto halusi Hangon ja Porkkalan), milloin geopoliittisesti merkittäviä kohteita (kuten Tarton rauhassa Suomi halusi maayhteyden Jäämerelle).

Nyt esimerkiksi Karjalan palautuksessa pääkysymys liittyy siitä seuraaviin kustannuksiin. Harvaa kiinnostaa historiallisten vääryyksien korjaaminen tai suomalaisen kansan perinteisten asuinseutujen saaminen takaisin suomalaiselle kansalle – eikä edes strategisesti edullisempi rajavyöhyke arvaamatonta itänaapuriamme vasten.

Kuten arvata saattaa, kansa on paljon vahvemmin indoktrinoitu mammonanpalvontaan kuin pelkistä instituutioista voisi päätellä. Kaikki fiksuimmat ja kunnianhimoisimmat pyrkivät opiskelemaan sellaisia asioita, joilla pääsee loisteliaan urakehityksen alkuun yksityisellä sektorilla. Sen sijaan epäitsekkäisiin ammatteihin tyytyvät vain ne, joilla on vahva kutsumus tai jotka eivät parempaan pysty.

Räikein esimerkki on upseeristo. Ne, jotka uhraavat itseään siksi, että kaikki muut voisivat elää turvassa, ovat enää ihan tavallisia valtion virkamiehiä, paitsi että heidän elämänsä on kovempaa ja uramahdollisuutensa rajatummat kuin useimmilla muilla. Aikaisemmin upseereilla oli yhteiskunnassa paikka, jonka he ehdottomasti olivat ansainneet: he kuuluivat korkeimpaan eliittiin. Kun nyky-yhteiskunnassa Maanpuolustuskorkeakoulu ei ole se yliopisto, johon fiksuimmat ja kunnianhimoisimmat ensisijaisesti pyrkivät, on jopa esitetty arvioita, että suomalainen upseeristo on liian tyhmää pystyäkseen sellaiseen strategiseen ajatteluun, jolla sota voitetaan. Mikäli näin on, niin se edes lohduttaa, että sama ongelma lienee kaikkialla muuallakin.

Jopa vasemmiston piirissä, joka yleensä kai korostaa olevansa idealismin puolella, on lähdetty siihen kelkkaan, jossa turvallisuutta enemmän vaakakupissa painavat taloudelliset asiat. Vaatimukset varusmiespalveluksen lyhentämisestä ja kertausharjoitusten vähentämisestä siksi, että ne vievät aikaa, jona mieluummin tehtäisiin työtä, ovat järjettömiä. Turvallisuus on tolkullisen yhteiskunnan tärkein prioriteetti. Nyky-Suomessa puolustuksesta leikataan rahaa, jotta toissijaisiin tehtäviin kuten kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipalveluihin riittää enemmän rahaa. Mitä sitten tehdään, jos tulee sotilaallinen kriisi? Työvuosilla ja moraalisuudellako sitä vihollisia yritetään pommittaa?

Helppohan on argumentoida, ettei Suomella ole sotilaallisia uhkia. Ei kenties nyt, mutta puolustukseenhan sijoitetaan, jotta turvallisuudesta voitaisiin huolehtia vuosikymmenien kuluttua. Ja kannattaa muistaa, että hyvin moni kriisi ja kansainvälinen murros on tullut kuin kulman takaa. Heinäkuussa 2008 Venäjän ja Georgian välinen sota tuntui mahdottomalta; ei elokuussa 2001 kukaan aavistanut, että pian alkaisi terrorismin vastainen sota, joka luhistaisi Yhdysvaltain julkisen talouden; vuonna 1988 kukaan ei arvannut, että seuraavana vuonna Saksat yhdistyisivät ja kolme vuotta myöhemmin Neuvostoliitto romahtaisi; vielä vuonna 1938, vuotta ennen maailmanhistorian tuhoisinta sotaa, julistettiin: ”Rauha elinajaksemme!” Eikä alkukesästä 1914 ennustettu, että Balkanin tapahtumat eskaloituisivat maailmansodaksi, jossa neljä vanhaa dynastista imperiumia romahtaisi.

Onko esimerkiksi eurokriisi, joka aiheuttaa jos jonkinlaista kiehumista ympäri maanosan, jotenkin hallinnassa? Onko täysin mahdotonta, että esimerkiksi Kreikan nuoriso, josta lähes kaksi kolmasosaa on työttömänä, yhtäkkiä pimahtaisi ja tarttuisi aseisiin, mikä aloittaisi ties kuinka monennen Euroopan sisällissodan?

Ennen kuin keksittiin ylitsepursuava humanismi, jonka mukaan edes murhaajia ei saa teloittaa, olivat sodat aivan tavallinen osa politiikkaa. Aseisiin turvauduttiin silloin, kun puheet eivät tuottaneet tuloksia, eikä ihmisuhreista välitetty niin pitkään kuin ne eivät olleet kohtuuttomat verrattuna saavutettuun hyötyyn. Sittemmin, kun aseiden laadun ja määrän kasvu on lähes lopettanut sodat, lännessä tolkuton individualismi ja hedonismi ovat vallanneet alaa.

Me mitättömät typerykset kuvittelemme olevamme tärkeitä, koska me elämme vain itseämme varten. Tosiasiassa on yhdentekevää, jos juuri me tuhoudumme. Ihmiset tulisi opettaa takaisin tähän faktaan. Nimittäin, niin ikävää kuin sota yksilön kannalta onkin, siitä on suuremmassa mittakaavassa kiistattomia hyötyjä.

Ennen konetuliaseiden keksimistä sota oli silkkaa darwinistista eloonjäämiskamppailua. Vahvat ja nopeat selvisivät, jolloin ajan kuluessa, hyvin hitaasti, vahvojen ja nopeiden geenit työnsivät heikkojen ja hitaiden geenejä syrjään. Modernin lääketieteen kehitys on saanut aikaan paitsi lapsikuolleisuuden laskun, myös evoluution pysähtymisen ihmislajin kohdalla. Kymmenien tuhansien vuosien aikana nykyinen tilanne voisi saada aikaan merkittävää rappeutumista lajimme perimässä. No, harvaahan se haittaa, koska itsestämmehän me enää välitämme ja muutenkin eugeniikka on niin out of fashion, että sen vastakohta dysgeniikka varmaan nauttii suurempaa suosiota.

Ihminen ei loppujen lopuksi ole muuta kuin yksi lenkki sukupolvien käsittämättömän pitkässä ketjussa. On siten aivan yhdentekevää, miten yksittäiset ihmiset elävät, jos he vain tuottavat elin- ja lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä. Esimerkiksi se, ovatko he onnellisia, on täysin merkityksetöntä. Kuka meistä piittaa siitä, joutuiko tuhannen vuoden takainen esi-isämme raatamaan maaorjana? Kuka muistaa enää ensimmäisen maailmansodan miljoonia uhreja? Miksi meitäkään tulisi sen enempää surra?

Yksi individualistisen ja hedonistisen kulttuurimme tuotos on piittaamattomuus tulevista sukupolvista. Emme välitä niistä, kun revimme kallioista mineraalit kerskakulutuksemme ylläpitoon, kaadamme sademetsät rehuviljelmiemme tieltä ja kasvatamme julkista velkaa jotta juuri me saamme hyvät eläkkeet ja sosiaaliavustukset. Lisäksi me haluamme pitää kiinni hengestämme ja elää viettiemme mukaan, vaikka se rappeuttaisi perimämme. Me typerykset todella kuvittelemme olevamme tärkeitä, tärkeämpiä kuin ne, jotka eivät voi sanoa vastalausetta typeryydellemme.

Sotien toinen kiistaton etu on psykologinen, sosiaalisen koheesion tuottaminen. Ilmiö sai aikaan riitaisien kreikkalaisten liittoutumisen persialaisia vastaan 2500 vuotta sitten, samoin kuin se sai aikaan katolilaisten ja protestanttisten saksalaisten yhdistymisen Ranskaa vastaan vuonna 1870, ja myös kuuluisa talvisodan henki, joka hautasi Suomen sisällissodan kaunat, oli samaa ilmiötä.

Talvisodan henkeä kaivataan toistuvasti, mutta Suomessa tietenkin talousongelmien takia. Kansallamme ei enää ole koheesiota, kaikki ovat yksilöitä, joista kukin käy omaa kamppailuaan muita vastaan, vailla uskoa yhteiseen isänmaan projektiin. Julkisen talouden alijäämä kuvaa tätä hyvin. Kaikki haluavat ottaa kermat päältä itselleen ennen kuin kulutusjuhla, jonka on pakko päättyä, lopulta päättyy. Siksi kulutusjuhla ei päätykään ennen kuin seuraamme Kreikan tietä tuhoon.

Jos talvisodan henkeä tosiaan kaivataan, niin sitä varten tulisi järjestää sota. Tosiaan, sota olisi mielestäni kohdallaan. Sotiminen esimerkiksi kaksi kertaa sukupolvessa pitäisi huolen siitä, ettei kukaan liikaa ihastu lokoisaan elämään ja menetä tuntumaa todelliseen elämään, tai ala kaivata sotaa, kuten eräskin blogisti.

Venäjällä tietääkseni Vladimir Putinin hallitus on kohdannut yhä suurempaa vastustusta. Tässä olisi sekä Suomen että Venäjän hallituksille tuhannen taalan tilaisuus ratkoa omat kansallisen koheesion pulmansa. Maat voisivat sopia kulisseissa näytössodasta, jossa ensin toinen ja sitten toinen olisi vähällä kärsiä murskaavan tappion, mutta lopulta saisi uljaan torjuntavoiton, eikä rauhanteossa tapahtuisi mitään muutoksia.

Kummankin osapuolen nerokkaan strategian ansiosta henkilöuhrien määrä jäisi salaperäisesti nollaan ja aineelliset tappiot rajoittuisivat sellaiseen kalustoon, joka muutenkin vetelee viimeisiään. Ja simsalabim! Vihollisuudet herättäisivät uinuvan talvisodan hengen, ja kaikki olisivat tyytyväisiä.