Mikä on suurin muutos valtioiden ulkopoliittisissa tavoitteissa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun verrataan entisiin aikoihin? Eikö se, että enää kukaan ei halua lisää lääniä? Ennen lisäalueista on käyty lakkaamattomia sotia, mutta nyt ajatus niistä lähinnä hirvittää.
Karjalan
palautusta haluaa vähemmistö suomalaisista, EU:n laajenemista Balkanille ja
Turkkiin vastustetaan ja israelilaiset haluavat pitää palestiinalaisalueet
erillään, vaikkakaan eivät itsenäisinä. Mutta ei tarvitse mennä kuin viime
vuosisadan alkupuoliskolle, niin löytää historian täynnä pyrkimyksiä laajentaa
valtakuntia.
Saksalaiset
halusivat Itä-Euroopan, unkarilaiset Transilvanian, serbit koko läntisen
Balkanin, kreikkalaiset Anatolian länsiosat, italialaiset Dalmatian,
ranskalaiset Elsass-Lothringenin, suomalaiset Itä-Karjalan, ruotsalaiset
Ahvenanmaan, venäläiset kaiken, ja kaikki halusivat Euroopan ulkopuolisia
alueita niin paljon kuin mahdollista olisi.
Nykyään
on ennemminkin halua eroon alueista, kuten kyse on tässä jutussa, jossa helsinkiläinen kokoomuspoliitikko Harry Bogomoloff haukkuu Lappia rahaa tuhlaavaksi reservaatiksi. Tosin tämäkin ilmiö koskee
enimmäkseen länsimaita, mikä ei ole ihme: kyseessä on eräs postmodernin
kulttuurin ”oireista”. Esimerkiksi kurdeille, länsisaharalaisille ja
tiibetiläisille ei haluta antaa itsenäisyyttä, vaikka he asuvat ihan
samanlaisissa rahaa imevissä reservaateissa kuin lappilaisetkin.
Keksin
ilmiölle kaksi syytä: ensimmäinen on länsimaiden tukehtumisvaaran aiheuttava
humanistisuus, toinen on talousdiskurssi.
Tärkeimpinä
piirteinä humanistisuudessa ovat hyvinvointivaltio ja kulttiasemaan korotettu
kansalaisyhteiskunta. Niiden piirissä ihmisille halutaan kaikkea hyvää;
mahdollisuuksien tasa-arvo ei riitäkään, vaan on taattava vielä sellaisia
tukitoimia, että vaikka kuinka köyhä ja vähämielinenkin voi ponnistaa
akateemiseen eliittiin.
Ei
sata vuotta sitten ketään haitannut se, jos jossakin samojen rajojen sisällä
oli surkeita, köyhiä ja kaikin puolin epäonnistuneita ihmisiä. Nykyään näistä
ihmisistä on tehty ongelmia. Vähäväkistä Lappia on pakko tukea, koska muuten
seuraa ikävyyksiä, esimerkiksi tuhansien lappilaisten muuttoaalto etelän
kaupunkeihin. Mielestäni Bogomoloff lähestyy oikeaa asiaa, mutta vain väärällä
tavalla. Ymmärtääkseni hän kokee ongelmana itse Lapin sellaisena kuin se on, ei
holhoavaa järjestelmää. Hyvä ratkaisu ei ole siirtää lappilaisia etelään tai erottaa
Lappia Suomesta, vaan luopua humanismista. Ei ole kallioon kirjattu, että
kaikilla pitäisi olla kivaa.
Talousdiskurssi
on tärkeämpi. Toisen maailmansodan jälkeen talous on nostettu, tai nostanut
itsensä, kaikkein tärkeimmäksi asiaksi. Talous ei ole enää osa politiikkaa,
vaan politiikka osa taloutta. Valtiot ovat menettäneet itsenäisyytensä
yrityksille, luottoluokittajille ja finanssikeinottelijoille. Markkinat jyräävät
ja pörssi rankaisee.
Talouden
ylivalta politiikassa on tavallaan kirjattu jopa instituutioihimme. Eduskunnan
valtiovarainvaliokunta on kooltaan suurempi kuin valtaosa valiokunnista.
Vuodesta 1996, jolloin Sauli Niinistöstä
tuli valtiovarainministeri, kyseinen salkku on vain kahta poikkeusta lukuun
ottamatta kuulunut toisen päähallituspuolueen puheenjohtajalle, joka on myös
ollut pääministerin sijainen. Poikkeukset ovat Ville Itälä vuosina 2001 – 2003 ja Antti Kalliomäki vuosina 2003 – 2005. Näillekin poikkeuksille
löytyy selitykset: sisäasiainministeri Itälästä tuli puolueensa puheenjohtaja
ja pääministerin sijainen kesken vaalikauden, joten hänen ja Niinistön ei olisi
ollut mitään järkeä ryhtyä vaihtamaan myös salkkujaan; Kalliomäki taas oli
SDP:n hallitusryhmän johtaja, koska puheenjohtaja Paavo Lipponen ei ylimielisyyttään suostunut mukaan hallitukseen,
jossa ei ollut pääministerinä, vaan ryhtyi eduskunnan puhemieheksi.
Aikaisemmin
valtiovarainministerin salkku oli yksi muiden joukossa. Vuoteen 1991 pääministerin
sijaisuus kuului useimmiten ulkoasiainministerille. Sehän ei ole mikään ihme:
ennen talouden ylivaltaa oli politiikan tärkeimpänä prioriteettina
turvallisuus, mistä ulkoasiainministeri vastaa. Ja turvallisuuteenhan
lisäalueiden halu liittyykin, milloin on haluttu puskurivyöhykkeitä (kuten
Molotov-Ribbentrop-sopimukseen liittyi), milloin sotilastukikohtia (kuten
Neuvostoliitto halusi Hangon ja Porkkalan), milloin geopoliittisesti
merkittäviä kohteita (kuten Tarton rauhassa Suomi halusi maayhteyden Jäämerelle).
Nyt
esimerkiksi Karjalan palautuksessa pääkysymys liittyy siitä seuraaviin
kustannuksiin. Harvaa kiinnostaa historiallisten vääryyksien korjaaminen tai
suomalaisen kansan perinteisten asuinseutujen saaminen takaisin suomalaiselle
kansalle – eikä edes strategisesti edullisempi rajavyöhyke arvaamatonta
itänaapuriamme vasten.
Kuten
arvata saattaa, kansa on paljon vahvemmin indoktrinoitu mammonanpalvontaan kuin
pelkistä instituutioista voisi päätellä. Kaikki fiksuimmat ja
kunnianhimoisimmat pyrkivät opiskelemaan sellaisia asioita, joilla pääsee loisteliaan
urakehityksen alkuun yksityisellä sektorilla. Sen sijaan epäitsekkäisiin
ammatteihin tyytyvät vain ne, joilla on vahva kutsumus tai jotka eivät
parempaan pysty.
Räikein
esimerkki on upseeristo. Ne, jotka uhraavat itseään siksi, että kaikki muut voisivat
elää turvassa, ovat enää ihan tavallisia valtion virkamiehiä, paitsi että
heidän elämänsä on kovempaa ja uramahdollisuutensa rajatummat kuin useimmilla
muilla. Aikaisemmin upseereilla oli yhteiskunnassa paikka, jonka he
ehdottomasti olivat ansainneet: he kuuluivat korkeimpaan eliittiin. Kun
nyky-yhteiskunnassa Maanpuolustuskorkeakoulu ei ole se yliopisto, johon
fiksuimmat ja kunnianhimoisimmat ensisijaisesti pyrkivät, on jopa esitetty arvioita, että suomalainen upseeristo on liian tyhmää pystyäkseen sellaiseen
strategiseen ajatteluun, jolla sota voitetaan. Mikäli näin on, niin se edes
lohduttaa, että sama ongelma lienee kaikkialla muuallakin.
Jopa
vasemmiston piirissä, joka yleensä kai korostaa olevansa idealismin puolella, on lähdetty siihen kelkkaan, jossa turvallisuutta enemmän vaakakupissa painavat
taloudelliset asiat. Vaatimukset varusmiespalveluksen lyhentämisestä ja
kertausharjoitusten vähentämisestä siksi, että ne vievät aikaa, jona mieluummin
tehtäisiin työtä, ovat järjettömiä. Turvallisuus on tolkullisen yhteiskunnan
tärkein prioriteetti. Nyky-Suomessa puolustuksesta leikataan rahaa, jotta
toissijaisiin tehtäviin kuten kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipalveluihin
riittää enemmän rahaa. Mitä sitten tehdään, jos tulee sotilaallinen kriisi?
Työvuosilla ja moraalisuudellako sitä vihollisia yritetään pommittaa?
Helppohan
on argumentoida, ettei Suomella ole sotilaallisia uhkia. Ei kenties nyt, mutta
puolustukseenhan sijoitetaan, jotta turvallisuudesta voitaisiin huolehtia
vuosikymmenien kuluttua. Ja kannattaa muistaa, että hyvin moni kriisi ja kansainvälinen
murros on tullut kuin kulman takaa. Heinäkuussa 2008 Venäjän ja Georgian
välinen sota tuntui mahdottomalta; ei elokuussa 2001 kukaan aavistanut, että
pian alkaisi terrorismin vastainen sota, joka luhistaisi Yhdysvaltain julkisen
talouden; vuonna 1988 kukaan ei arvannut, että seuraavana vuonna Saksat
yhdistyisivät ja kolme vuotta myöhemmin Neuvostoliitto romahtaisi; vielä vuonna
1938, vuotta ennen maailmanhistorian tuhoisinta sotaa, julistettiin: ”Rauha
elinajaksemme!” Eikä alkukesästä 1914 ennustettu, että Balkanin tapahtumat
eskaloituisivat maailmansodaksi, jossa neljä vanhaa dynastista imperiumia
romahtaisi.
Onko
esimerkiksi eurokriisi, joka aiheuttaa jos jonkinlaista kiehumista ympäri
maanosan, jotenkin hallinnassa? Onko täysin mahdotonta, että esimerkiksi
Kreikan nuoriso, josta lähes kaksi kolmasosaa on työttömänä, yhtäkkiä
pimahtaisi ja tarttuisi aseisiin, mikä aloittaisi ties kuinka monennen Euroopan
sisällissodan?
Ennen
kuin keksittiin ylitsepursuava humanismi, jonka mukaan edes murhaajia ei saa
teloittaa, olivat sodat aivan tavallinen osa politiikkaa. Aseisiin
turvauduttiin silloin, kun puheet eivät tuottaneet tuloksia, eikä ihmisuhreista
välitetty niin pitkään kuin ne eivät olleet kohtuuttomat verrattuna
saavutettuun hyötyyn. Sittemmin, kun aseiden laadun ja määrän kasvu on lähes lopettanut
sodat, lännessä tolkuton individualismi ja hedonismi ovat vallanneet alaa.
Me
mitättömät typerykset kuvittelemme olevamme tärkeitä, koska me elämme vain
itseämme varten. Tosiasiassa on yhdentekevää, jos juuri me tuhoudumme. Ihmiset
tulisi opettaa takaisin tähän faktaan. Nimittäin, niin ikävää kuin sota yksilön
kannalta onkin, siitä on suuremmassa mittakaavassa kiistattomia hyötyjä.
Ennen
konetuliaseiden keksimistä sota oli silkkaa darwinistista
eloonjäämiskamppailua. Vahvat ja nopeat selvisivät, jolloin ajan kuluessa,
hyvin hitaasti, vahvojen ja nopeiden geenit työnsivät heikkojen ja hitaiden
geenejä syrjään. Modernin lääketieteen kehitys on saanut aikaan paitsi
lapsikuolleisuuden laskun, myös evoluution pysähtymisen ihmislajin kohdalla.
Kymmenien tuhansien vuosien aikana nykyinen tilanne voisi saada aikaan
merkittävää rappeutumista lajimme perimässä. No, harvaahan se haittaa, koska
itsestämmehän me enää välitämme ja muutenkin eugeniikka on niin out of fashion, että sen vastakohta
dysgeniikka varmaan nauttii suurempaa suosiota.
Ihminen
ei loppujen lopuksi ole muuta kuin yksi lenkki sukupolvien käsittämättömän
pitkässä ketjussa. On siten aivan yhdentekevää, miten yksittäiset ihmiset
elävät, jos he vain tuottavat elin- ja lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä.
Esimerkiksi se, ovatko he onnellisia, on täysin merkityksetöntä. Kuka meistä
piittaa siitä, joutuiko tuhannen vuoden takainen esi-isämme raatamaan maaorjana?
Kuka muistaa enää ensimmäisen maailmansodan miljoonia uhreja? Miksi meitäkään
tulisi sen enempää surra?
Yksi
individualistisen ja hedonistisen kulttuurimme tuotos on piittaamattomuus
tulevista sukupolvista. Emme välitä niistä, kun revimme kallioista mineraalit
kerskakulutuksemme ylläpitoon, kaadamme sademetsät rehuviljelmiemme tieltä ja
kasvatamme julkista velkaa jotta juuri me saamme hyvät eläkkeet ja
sosiaaliavustukset. Lisäksi me haluamme pitää kiinni hengestämme ja elää
viettiemme mukaan, vaikka se rappeuttaisi perimämme. Me typerykset todella
kuvittelemme olevamme tärkeitä, tärkeämpiä kuin ne, jotka eivät voi sanoa
vastalausetta typeryydellemme.
Sotien
toinen kiistaton etu on psykologinen, sosiaalisen koheesion tuottaminen. Ilmiö
sai aikaan riitaisien kreikkalaisten liittoutumisen persialaisia vastaan 2500
vuotta sitten, samoin kuin se sai aikaan katolilaisten ja protestanttisten
saksalaisten yhdistymisen Ranskaa vastaan vuonna 1870, ja myös kuuluisa
talvisodan henki, joka hautasi Suomen sisällissodan kaunat, oli samaa ilmiötä.
Talvisodan
henkeä kaivataan toistuvasti, mutta Suomessa tietenkin talousongelmien takia.
Kansallamme ei enää ole koheesiota, kaikki ovat yksilöitä, joista kukin käy
omaa kamppailuaan muita vastaan, vailla uskoa yhteiseen isänmaan projektiin.
Julkisen talouden alijäämä kuvaa tätä hyvin. Kaikki haluavat ottaa kermat
päältä itselleen ennen kuin kulutusjuhla, jonka on pakko päättyä, lopulta
päättyy. Siksi kulutusjuhla ei päätykään ennen kuin seuraamme Kreikan tietä
tuhoon.
Jos
talvisodan henkeä tosiaan kaivataan, niin sitä varten tulisi järjestää sota.
Tosiaan, sota olisi mielestäni kohdallaan. Sotiminen esimerkiksi kaksi kertaa
sukupolvessa pitäisi huolen siitä, ettei kukaan liikaa ihastu lokoisaan elämään
ja menetä tuntumaa todelliseen elämään, tai ala kaivata sotaa, kuten eräskin
blogisti.
Venäjällä
tietääkseni Vladimir Putinin hallitus
on kohdannut yhä suurempaa vastustusta. Tässä olisi sekä Suomen että Venäjän
hallituksille tuhannen taalan tilaisuus ratkoa omat kansallisen koheesion
pulmansa. Maat voisivat sopia kulisseissa näytössodasta, jossa ensin toinen ja
sitten toinen olisi vähällä kärsiä murskaavan tappion, mutta lopulta saisi
uljaan torjuntavoiton, eikä rauhanteossa tapahtuisi mitään muutoksia.
Kummankin
osapuolen nerokkaan strategian ansiosta henkilöuhrien määrä jäisi
salaperäisesti nollaan ja aineelliset tappiot rajoittuisivat sellaiseen
kalustoon, joka muutenkin vetelee viimeisiään. Ja simsalabim! Vihollisuudet
herättäisivät uinuvan talvisodan hengen, ja kaikki olisivat tyytyväisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti