Minä
tiedän, että lähes kaikki ihmiset ovat näistä asioista tietoisia. Kuitenkin
luulen, että hyvin harva ihminen on ikinä edes miettinyt, että täsmälleen samaa
voi soveltaa suurempiinkin yksiköihin, kokonaisiin kansakuntiin, jopa koko
ihmiskuntaan.
Luulenpa,
että kaikista maailman maista juuri länsinaapurimme Ruotsi on kokenut tämän
suloisen kehityksen, jolla ikävä kyllä on edessään katkera loppu. Ruotsi ei ole
ollut osallisena yhdessäkään sotilaallisessa konfliktissa vuoden 1809 jälkeen,
kun Venäjä sai Suomen itselleen. Näiden kahden vuosisadan ajan Ruotsi on voinut
käyttää henkiset ja taloudelliset resurssinsa rakentavammalla tavalla kuin
mikään muu Euroopan maa.
Sen
jälkeen, kun Wienin kongressista alkoi 99 vuotta kestänyt poikkeuksellinen
rauhanaika Euroopassa, Ruotsi ei monen muun maan tavoin ollut täynnä sodan
vammauttamia miehiä, eikä autioita tiloja ja autettavia leskiä ollut
mainittavasti. 1800-luvun ajan Ruotsi oli yksi eurooppalainen valtakunta muiden
joukossa; se ei ollut Britannian, Ranskan, Venäjän, Itävallan ja Preussin tavoin
suurvalta, eikä sillä ollut kasvun mahdollisuuksia kuten Preussilla ja
Sardinialla, mutta se oli Alankomaiden ja Espanjan tapainen entinen suurvalta,
jolla oli ylpeyttä ja arvokkuutta. Se ei ollut Suomen ja Balkanin tapainen
periferia, vaan aikaansa seuraava valtio, joka ei aikonut jäädä kehityksessä
muita maita jälkeen.
Ensimmäisen
maailmansodan alkaessa Ruotsi jättäytyi konfliktin ulkopuolelle. Sen sijaan,
että se olisi menettänyt satoja tuhansia terveitä nuoria miehiä ja kuluttanut
rahansa pommeihin ja pyssyihin, se saattoi Saksan konservatiivien esimerkin
mukaan ryhtyä rakentamaan kansankotia. Sodan jälkeen oli Suomi itsenäistynyt,
ja tällä puolen merta pyrittiin takaisin muiden Pohjoismaiden kanssa samaan
perheeseen. Siihen mahdettiin Ruotsissa suhtautua halveksuen, olihan Ruotsi
vanha ja arvostettu valta- ja kansakunta, toisin kuin köyhä ja perifeerinen
Suomi.
Myös
toinen maailmansota säästi Ruotsin – ja nyt tuntuu siltä, että Ruotsin
tulevaisuuden takia – valitettavasti. Sodan jälkeen Ruotsi oli yksi ainoista
Euroopan alueista, jonka väestö ja infrastruktuuri eivät olleet raunioina.
Euroopan liki mittaamaton jälleenrakennus alkoi, ja se oli Ruotsille enemmän
kuin tuhannen taalan paikka. Sodasta säästynyt väestö ryhtyi sodasta säästyneissä
tehtaissaan tuottamaan muulle Euroopalle kaikkea sitä, mistä oli pulaa.
Ruotsiin alkoi virrata rahaa, eikä siis ollut mikään ihme, että sotaa
seuranneen noususuhdanteen aikana Ruotsin talouskasvu oli Euroopan huippua.
Niillä rahoilla rakennettiin kansankoti, minkä 50-lukulainen muoto ei ollut
kaukana minun yhteiskuntaihanteestani.
Talouden
ennennäkemättömän nopea kasvu johti työvoimapulaan. Lisää työvoimareserviä saatiin
Suomesta, jonka maaseutu kärsi rakennemuutoksesta. Sodan jälkeen evakoille
perustetut pientilat eivät 60-luvulla enää kannattaneet, ja paremman
toimeentulon perässä ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, jossa
teollisuus tarjosi enemmän työtä kuin Suomessa, joka on aina ollut vähemmän
teollistunut.
Tuohon
aikaan Ruotsilla oli vielä selkärankaa kohdella ulkomaalaisia järkevällä
tavalla. Suomalaisille sanottiin: ”Ryhtykää töihin ja tulkaa osaksi
yhteiskuntaa!” Silloin ei sanottu: ”Monikulttuurisuus on rikkautta, te olette
meille voimavara, kunhan ette integroidu vaan pysytte erilaisina.” Silloin integraation
puutteesta tuskin olisi suuremmin haittaa ollutkaan, sillä tulivathan
suomalaiset lähes identtisistä kulttuurillisista, yhteiskunnallisista ja
ympäristöllisistä olosuhteista.
Ruotsi
vain vaurastui, mutta pitemmän päälle se ei enää ollut hyvä asia. Vastaan tuli
se tilanne, että vaurautta oli yksinkertaisesti liikaa. Kun ruotsalaisilla ei
enää ollut omassa arjessaan mitään mainittavia ongelmia, alettiin ongelmia
etsiä. Niitä löytyi sieltäkin, missä niitä ei ollut. Ruotsi humaltui omasta
vauraudestaan, ja kuten ihmisyksilöt, myös kokonaiset kansakunnat alkavat
humalassa käyttäytyä tyhmästi.
Samaan
aikaan, kun ongelmanratkaisua janoavat ihmiset alkoivat haalia ongelmia
luokseen ulkomailta, keksittiin maailmanhistorian älyvapain ja itsetuhoisin
ideologia, monikultturismi, jonka luulen kehittyneen sosialismin ja
liberalismin käymisestä ja härskiintymisestä. Samat ihmiset, jotka olivat
halunneet rakentaa omalle kansalleen kansankodin ja onnistuneet, päättivät
muuttaa kansankodin kaikkien ihmisten ja kulttuurien yhteiseksi ja
tasa-arvoiseksi kansojenkodiksi. Raha oli tuossa vauraudessa menettänyt
merkityksensä, joten niin oli myös luokkataistelun idea hylätty vasemmistolaisissa
piireissä. Työväenluokka oli ylennetty, seuraavaksi vuorossa oli muiden kulttuurien
ylentäminen. Vaurauden humalassa uskottiin, että jos työväenluokan saattoi
ylentää, voitaisiin myös primitiiviset kulttuurit ylentää.
Viimeistään
1980-luku oli käännekohta, jolloin asiat alkoivat mennä pahasti pieleen.
Aiemman lähinnä eurooppalaisperäisen siirtolaisuuden rinnalle tuli
siirtolaisuus muualta maailmasta. Somalian ja Jugoslavian romahtamiset saivat
aikaan hyvin merkittävän vieraskulttuurisen maahanmuuton. 2000-luvulla se on vain
kiihtynyt, kun ensin Afganistan ja sitten Irak kokivat romahduksen.
Tilanne
voisi nykyään olla siedettävä, jos uusille tulokkaille sanottaisiin sama kuin
suomalaisille jokunen vuosikymmen sitten. Mutta nyt sanotaan: ”Ottakaa rahaa,
älkää integroituko, olkaa erilaisia, käskekää ja me tottelemme.” Onko se jokin
ihme, että nöyristeleville ihmisille ollaan ylimielisiä?
Niin
vahva on Ruotsin humalatila, että valtionideologiaksi noussut monikultturismi
ei siedä minkäänlaista kritiikkiä. Ruotsidemokraatit tuskin ovat sen
maahanmuuttokriittisempiä kuin Perussuomalaiset, mutta silti he ovat
täydellisten pirulaisten maineessa. Media ja muut puolueet ovat avoimesti vihamielisiä heitä kohtaan. Ja vaikka Ruotsi monin paikoin on hyvin kaukana aiempien
vuosikymmenien sisäisestä turvallisuudesta, kehityksen ei saa uskoa olevan
väärä.
Minulla,
joka en ole liberaali, ei ole vaikeuksia hyväksyä eri mieltä olevien
mielipiteitä, toisin kuin monilla liberaaleilla. Jos joku kehuu
monikulttuurisuuden olevan rikkautta, lähinnä kohautan olkiani ja ihmettelen,
miten tuohon mielipiteeseen oikein päädytään. Niin epäkorrektia kuin
monikulttuurisuuden kritisoiminen onkin, en ole koskaan kuullut, mikä monikulttuurisuudessa
oikein on hyvää ja tavoiteltavaa. Oma kokemukseni monikulttuurisuudesta on
lähinnä viihtyisyyden lasku, mihin liittyy monta asiaa. Yksi on se, että
rikostilastojen mukaan ulkomaalaiset syyllistyvät kantaväestöä yleisemmin
rikoksiin. Toinen on se, että harmillisen monet, etenkin ei-länsimaalaiset,
ulkomaalaiset hilluvat kaupunkien keskustoissa, pitävät inhottavaa meteliä ja aika
ajoin innostuvat käymään sotaa valtiovaltaa vastaan. Kolmas on se, että tiedän
sen kaiken maksavan rahaa, ja että ne rahat menevät täydellisesti hukkaan. Sen
sijaan mitään hyvää en monikulttuurisuuteen tiedä liittyvän. Jos joku tietää,
kertokoon minulle, sillä minä haluan sivistää itseäni.
Monikulttuurisuuden
vastustamisessa viihtyisyyden lasku ja siihen liittyvät asiat ovat tosiasiassa
minulle toissijaisia. Ennen kaikkea kyse on minusta rikos historiaa, menneitä
sukupolvia kohtaan. Ruotsi on historiallisen ajan alusta lähtien ollut
pellavapäisten skandinaavien asuttama, ja yli tuhannen vuoden ajan osa
kristittyä länttä. Se, että nykyaikana pari kokeilunhaluista sukupolvea menee
ideologisessa hurmoksessa tekemään demografisen ja kulttuurillisen täysmuutoksen,
on minusta hirvittävä vääryys. Jos Ruotsi tämän monikulttuurikokeilun
seurauksena muuttuu maaksi, jossa on vain rippeitä vain muutaman sukupolven
takaisesta kokonaisuudesta, tilannetta ei voi millään konstilla enää palauttaa
ennalleen. Eivätkä ne ihmiset, jotka tulevaisuuden Ruotsissa joutuvat elämään,
voi sanoa vastalausetta hulluutta vastaan.
Ruotsin
keskustapuolue on ehdottanut, että Ruotsin väestö nelinkertaistettaisiin. Sitä
ei mitenkään voi toteuttaa ilman maahanmuuttovyöryä, jollaista mikään Euroopan
maa ei ole koskaan kokenut. Jokainen voi itse miettiä, kuinka ruotsalainen
Ruotsi, alle kymmenen miljoonaa ihmistä, selviäisi sellaisessa höykytyksessä.
Ruotsiin muuttavat 30 000 000 ihmistä tuskin olisivat kovin vanhoja,
joten vain sukupolvi (noin 25 vuotta!) väestönsiirron jälkeen oikeat
ruotsalaiset muodostaisivat ehkä kymmenesosan, tai allekin, koko väestöstä. Ei
menisi kauaa, kun moisessa sulatusuunissa ruotsalaiset sulautuisivat jälkiä
jättämättä tulokkaisiin.
Mitä
olisi ”Ruotsi” silloin? Onko Ruotsi vain kartalla olevat rajat ja niiden
sisällä olevat instituutiot? Minusta siihen kuuluu hieman jotain muutakin. Näin
ollen ruotsalaisuus katoaisi kokonaan, sukupuuttoon, elvyttämättömiin.
Se,
onko jollain kansakunnalla tai kulttuurilla arvoa itsessään, on tietenkin
arvokysymys, enkä minä halua tuputtaa arvojani kenellekään vastoin tahtoa. Haluaisin
vain herättää keskustelua siitä, onko monikulttuurinen ja -etninen maailma
parempi vai ei, jos sieltä jokin kulttuuri ja kansa kuihtuu olemattomiin.
Minulle
ruotsalaisuuden olemassaolosta ei ole mitään hyötyä. Samoin minulle ei ole
mitään hyötyä vaikkapa Sikstuksen kappelin freskoista, joita en ole edes nähnyt
mutta joiden olen kuullut olevan hienoja. En haluaisi, että ruotsalaisuus tai
Sikstuksen kappelin freskot katoavat, vaikka niistä ei minulle olekaan hyötyä.
Niillä on arvoa itsessään.
Samoin
juutalaisuudella on arvoa itsessään. Vajaat sata vuotta sitten se haluttiin
uskontona, kansana, kulttuurina ja oletettuna rotuna hävittää maailmasta. Siinä
ei onnistuttu. Juutalaisuus kärsi huomattavia menetyksiä, mutta uskonto, kansa,
kulttuuri ja oletettu rotu ovat vielä tänäkin päivänä olemassa. Jos
ruotsalaisille käy tässä monikulttuurisessa kokeilussa huonosti, kuten kaikesta
päätellen on käymässä, niin se kohtalo on pahempi kuin juutalaisten kohtalo
1930- ja 1940-luvuilla.
Ruotsin
harjoittama monikulttuuripolitiikka on yhtä suuri vääryys kuin juutalaisten
kaasuttaminen tuhoamisleireillä. Jos tuo politiikka viedään loppuunsa asti,
siitä tulee paljon suurempi vääryys. Ruotsin poliittiset johtajat olisi saatava
vastuuseen teoistaan 2000-luvun Nürnbergiin. He eivät ole tehneet rikoksia
(kuten eivät muuten tehneet kansallissosialistisen Saksan johtajatkaan), mutta
silti haluaisin nähdä Mona Sahlinin
ja Fredrik Reinfeldtin kätyreineen
saamassa saman tuomion, johon 1900-luvun kansanmurhaajat tuomittiin toisen
maailmansodan jälkeen. Missä tahansa järkevässä yhteiskunnassa heidät
hengenheimolaisineen olisi jo vuosikymmeniä sitten laitettu sähkötuoliin.
Humanismi arvona on idioottimainen, kun sen väistämätön seuraus näyttää olevan
kollektiivinen itsetuho.
On
se ironista, että Ruotsi, joka säästyi suursodilta, tuottaa itse sisältään ne,
jotka vastaavaa kärsimystä kansakunnalle aiheuttavat. Uskon, että jos Ruotsi
olisi saanut nousta toisen maailmansodan jälkeen yhtä tyrmäävistä raunioista
kuin suurin osa muuta Eurooppaa, nykyiset ja tulevat ruotsalaiset joutuisivat
kärsimään merkittävästi vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti