Ruotsalaisten kansanmurha

Raha ei tuo onnea. Sen tietävät kaikki. Samoin sen, että lapsia ei kannata hemmotella piloille. On epäterveellistä totuttautua liialliseen helppouteen. Monet lottovoittajat ovat tuhonneet elämänsä, kun yhtäkkinen rahantulo on saanut heidät pois tolaltaan. Liian helpon lapsuuden kokeneiden ihmisten on vaikea sopeutua itsenäiseen aikuiselämään, jossa vaikeuksia kohdataan joka päivä ja jossa vanhemmat eivät ole vieressä auttamassa.

Minä tiedän, että lähes kaikki ihmiset ovat näistä asioista tietoisia. Kuitenkin luulen, että hyvin harva ihminen on ikinä edes miettinyt, että täsmälleen samaa voi soveltaa suurempiinkin yksiköihin, kokonaisiin kansakuntiin, jopa koko ihmiskuntaan.

Luulenpa, että kaikista maailman maista juuri länsinaapurimme Ruotsi on kokenut tämän suloisen kehityksen, jolla ikävä kyllä on edessään katkera loppu. Ruotsi ei ole ollut osallisena yhdessäkään sotilaallisessa konfliktissa vuoden 1809 jälkeen, kun Venäjä sai Suomen itselleen. Näiden kahden vuosisadan ajan Ruotsi on voinut käyttää henkiset ja taloudelliset resurssinsa rakentavammalla tavalla kuin mikään muu Euroopan maa.

Sen jälkeen, kun Wienin kongressista alkoi 99 vuotta kestänyt poikkeuksellinen rauhanaika Euroopassa, Ruotsi ei monen muun maan tavoin ollut täynnä sodan vammauttamia miehiä, eikä autioita tiloja ja autettavia leskiä ollut mainittavasti. 1800-luvun ajan Ruotsi oli yksi eurooppalainen valtakunta muiden joukossa; se ei ollut Britannian, Ranskan, Venäjän, Itävallan ja Preussin tavoin suurvalta, eikä sillä ollut kasvun mahdollisuuksia kuten Preussilla ja Sardinialla, mutta se oli Alankomaiden ja Espanjan tapainen entinen suurvalta, jolla oli ylpeyttä ja arvokkuutta. Se ei ollut Suomen ja Balkanin tapainen periferia, vaan aikaansa seuraava valtio, joka ei aikonut jäädä kehityksessä muita maita jälkeen.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Ruotsi jättäytyi konfliktin ulkopuolelle. Sen sijaan, että se olisi menettänyt satoja tuhansia terveitä nuoria miehiä ja kuluttanut rahansa pommeihin ja pyssyihin, se saattoi Saksan konservatiivien esimerkin mukaan ryhtyä rakentamaan kansankotia. Sodan jälkeen oli Suomi itsenäistynyt, ja tällä puolen merta pyrittiin takaisin muiden Pohjoismaiden kanssa samaan perheeseen. Siihen mahdettiin Ruotsissa suhtautua halveksuen, olihan Ruotsi vanha ja arvostettu valta- ja kansakunta, toisin kuin köyhä ja perifeerinen Suomi.

Myös toinen maailmansota säästi Ruotsin – ja nyt tuntuu siltä, että Ruotsin tulevaisuuden takia – valitettavasti. Sodan jälkeen Ruotsi oli yksi ainoista Euroopan alueista, jonka väestö ja infrastruktuuri eivät olleet raunioina. Euroopan liki mittaamaton jälleenrakennus alkoi, ja se oli Ruotsille enemmän kuin tuhannen taalan paikka. Sodasta säästynyt väestö ryhtyi sodasta säästyneissä tehtaissaan tuottamaan muulle Euroopalle kaikkea sitä, mistä oli pulaa. Ruotsiin alkoi virrata rahaa, eikä siis ollut mikään ihme, että sotaa seuranneen noususuhdanteen aikana Ruotsin talouskasvu oli Euroopan huippua. Niillä rahoilla rakennettiin kansankoti, minkä 50-lukulainen muoto ei ollut kaukana minun yhteiskuntaihanteestani.

Talouden ennennäkemättömän nopea kasvu johti työvoimapulaan. Lisää työvoimareserviä saatiin Suomesta, jonka maaseutu kärsi rakennemuutoksesta. Sodan jälkeen evakoille perustetut pientilat eivät 60-luvulla enää kannattaneet, ja paremman toimeentulon perässä ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, jossa teollisuus tarjosi enemmän työtä kuin Suomessa, joka on aina ollut vähemmän teollistunut.

Tuohon aikaan Ruotsilla oli vielä selkärankaa kohdella ulkomaalaisia järkevällä tavalla. Suomalaisille sanottiin: ”Ryhtykää töihin ja tulkaa osaksi yhteiskuntaa!” Silloin ei sanottu: ”Monikulttuurisuus on rikkautta, te olette meille voimavara, kunhan ette integroidu vaan pysytte erilaisina.” Silloin integraation puutteesta tuskin olisi suuremmin haittaa ollutkaan, sillä tulivathan suomalaiset lähes identtisistä kulttuurillisista, yhteiskunnallisista ja ympäristöllisistä olosuhteista.

Ruotsi vain vaurastui, mutta pitemmän päälle se ei enää ollut hyvä asia. Vastaan tuli se tilanne, että vaurautta oli yksinkertaisesti liikaa. Kun ruotsalaisilla ei enää ollut omassa arjessaan mitään mainittavia ongelmia, alettiin ongelmia etsiä. Niitä löytyi sieltäkin, missä niitä ei ollut. Ruotsi humaltui omasta vauraudestaan, ja kuten ihmisyksilöt, myös kokonaiset kansakunnat alkavat humalassa käyttäytyä tyhmästi.

Samaan aikaan, kun ongelmanratkaisua janoavat ihmiset alkoivat haalia ongelmia luokseen ulkomailta, keksittiin maailmanhistorian älyvapain ja itsetuhoisin ideologia, monikultturismi, jonka luulen kehittyneen sosialismin ja liberalismin käymisestä ja härskiintymisestä. Samat ihmiset, jotka olivat halunneet rakentaa omalle kansalleen kansankodin ja onnistuneet, päättivät muuttaa kansankodin kaikkien ihmisten ja kulttuurien yhteiseksi ja tasa-arvoiseksi kansojenkodiksi. Raha oli tuossa vauraudessa menettänyt merkityksensä, joten niin oli myös luokkataistelun idea hylätty vasemmistolaisissa piireissä. Työväenluokka oli ylennetty, seuraavaksi vuorossa oli muiden kulttuurien ylentäminen. Vaurauden humalassa uskottiin, että jos työväenluokan saattoi ylentää, voitaisiin myös primitiiviset kulttuurit ylentää.

Viimeistään 1980-luku oli käännekohta, jolloin asiat alkoivat mennä pahasti pieleen. Aiemman lähinnä eurooppalaisperäisen siirtolaisuuden rinnalle tuli siirtolaisuus muualta maailmasta. Somalian ja Jugoslavian romahtamiset saivat aikaan hyvin merkittävän vieraskulttuurisen maahanmuuton. 2000-luvulla se on vain kiihtynyt, kun ensin Afganistan ja sitten Irak kokivat romahduksen.

Tilanne voisi nykyään olla siedettävä, jos uusille tulokkaille sanottaisiin sama kuin suomalaisille jokunen vuosikymmen sitten. Mutta nyt sanotaan: ”Ottakaa rahaa, älkää integroituko, olkaa erilaisia, käskekää ja me tottelemme.” Onko se jokin ihme, että nöyristeleville ihmisille ollaan ylimielisiä?

Niin vahva on Ruotsin humalatila, että valtionideologiaksi noussut monikultturismi ei siedä minkäänlaista kritiikkiä. Ruotsidemokraatit tuskin ovat sen maahanmuuttokriittisempiä kuin Perussuomalaiset, mutta silti he ovat täydellisten pirulaisten maineessa. Media ja muut puolueet ovat avoimesti vihamielisiä heitä kohtaan. Ja vaikka Ruotsi monin paikoin on hyvin kaukana aiempien vuosikymmenien sisäisestä turvallisuudesta, kehityksen ei saa uskoa olevan väärä.

Minulla, joka en ole liberaali, ei ole vaikeuksia hyväksyä eri mieltä olevien mielipiteitä, toisin kuin monilla liberaaleilla. Jos joku kehuu monikulttuurisuuden olevan rikkautta, lähinnä kohautan olkiani ja ihmettelen, miten tuohon mielipiteeseen oikein päädytään. Niin epäkorrektia kuin monikulttuurisuuden kritisoiminen onkin, en ole koskaan kuullut, mikä monikulttuurisuudessa oikein on hyvää ja tavoiteltavaa. Oma kokemukseni monikulttuurisuudesta on lähinnä viihtyisyyden lasku, mihin liittyy monta asiaa. Yksi on se, että rikostilastojen mukaan ulkomaalaiset syyllistyvät kantaväestöä yleisemmin rikoksiin. Toinen on se, että harmillisen monet, etenkin ei-länsimaalaiset, ulkomaalaiset hilluvat kaupunkien keskustoissa, pitävät inhottavaa meteliä ja aika ajoin innostuvat käymään sotaa valtiovaltaa vastaan. Kolmas on se, että tiedän sen kaiken maksavan rahaa, ja että ne rahat menevät täydellisesti hukkaan. Sen sijaan mitään hyvää en monikulttuurisuuteen tiedä liittyvän. Jos joku tietää, kertokoon minulle, sillä minä haluan sivistää itseäni.

Monikulttuurisuuden vastustamisessa viihtyisyyden lasku ja siihen liittyvät asiat ovat tosiasiassa minulle toissijaisia. Ennen kaikkea kyse on minusta rikos historiaa, menneitä sukupolvia kohtaan. Ruotsi on historiallisen ajan alusta lähtien ollut pellavapäisten skandinaavien asuttama, ja yli tuhannen vuoden ajan osa kristittyä länttä. Se, että nykyaikana pari kokeilunhaluista sukupolvea menee ideologisessa hurmoksessa tekemään demografisen ja kulttuurillisen täysmuutoksen, on minusta hirvittävä vääryys. Jos Ruotsi tämän monikulttuurikokeilun seurauksena muuttuu maaksi, jossa on vain rippeitä vain muutaman sukupolven takaisesta kokonaisuudesta, tilannetta ei voi millään konstilla enää palauttaa ennalleen. Eivätkä ne ihmiset, jotka tulevaisuuden Ruotsissa joutuvat elämään, voi sanoa vastalausetta hulluutta vastaan.

Ruotsin keskustapuolue on ehdottanut, että Ruotsin väestö nelinkertaistettaisiin. Sitä ei mitenkään voi toteuttaa ilman maahanmuuttovyöryä, jollaista mikään Euroopan maa ei ole koskaan kokenut. Jokainen voi itse miettiä, kuinka ruotsalainen Ruotsi, alle kymmenen miljoonaa ihmistä, selviäisi sellaisessa höykytyksessä. Ruotsiin muuttavat 30 000 000 ihmistä tuskin olisivat kovin vanhoja, joten vain sukupolvi (noin 25 vuotta!) väestönsiirron jälkeen oikeat ruotsalaiset muodostaisivat ehkä kymmenesosan, tai allekin, koko väestöstä. Ei menisi kauaa, kun moisessa sulatusuunissa ruotsalaiset sulautuisivat jälkiä jättämättä tulokkaisiin.

Mitä olisi ”Ruotsi” silloin? Onko Ruotsi vain kartalla olevat rajat ja niiden sisällä olevat instituutiot? Minusta siihen kuuluu hieman jotain muutakin. Näin ollen ruotsalaisuus katoaisi kokonaan, sukupuuttoon, elvyttämättömiin.

Se, onko jollain kansakunnalla tai kulttuurilla arvoa itsessään, on tietenkin arvokysymys, enkä minä halua tuputtaa arvojani kenellekään vastoin tahtoa. Haluaisin vain herättää keskustelua siitä, onko monikulttuurinen ja -etninen maailma parempi vai ei, jos sieltä jokin kulttuuri ja kansa kuihtuu olemattomiin.

Minulle ruotsalaisuuden olemassaolosta ei ole mitään hyötyä. Samoin minulle ei ole mitään hyötyä vaikkapa Sikstuksen kappelin freskoista, joita en ole edes nähnyt mutta joiden olen kuullut olevan hienoja. En haluaisi, että ruotsalaisuus tai Sikstuksen kappelin freskot katoavat, vaikka niistä ei minulle olekaan hyötyä. Niillä on arvoa itsessään.

Samoin juutalaisuudella on arvoa itsessään. Vajaat sata vuotta sitten se haluttiin uskontona, kansana, kulttuurina ja oletettuna rotuna hävittää maailmasta. Siinä ei onnistuttu. Juutalaisuus kärsi huomattavia menetyksiä, mutta uskonto, kansa, kulttuuri ja oletettu rotu ovat vielä tänäkin päivänä olemassa. Jos ruotsalaisille käy tässä monikulttuurisessa kokeilussa huonosti, kuten kaikesta päätellen on käymässä, niin se kohtalo on pahempi kuin juutalaisten kohtalo 1930- ja 1940-luvuilla.

Ruotsin harjoittama monikulttuuripolitiikka on yhtä suuri vääryys kuin juutalaisten kaasuttaminen tuhoamisleireillä. Jos tuo politiikka viedään loppuunsa asti, siitä tulee paljon suurempi vääryys. Ruotsin poliittiset johtajat olisi saatava vastuuseen teoistaan 2000-luvun Nürnbergiin. He eivät ole tehneet rikoksia (kuten eivät muuten tehneet kansallissosialistisen Saksan johtajatkaan), mutta silti haluaisin nähdä Mona Sahlinin ja Fredrik Reinfeldtin kätyreineen saamassa saman tuomion, johon 1900-luvun kansanmurhaajat tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen. Missä tahansa järkevässä yhteiskunnassa heidät hengenheimolaisineen olisi jo vuosikymmeniä sitten laitettu sähkötuoliin. Humanismi arvona on idioottimainen, kun sen väistämätön seuraus näyttää olevan kollektiivinen itsetuho.

On se ironista, että Ruotsi, joka säästyi suursodilta, tuottaa itse sisältään ne, jotka vastaavaa kärsimystä kansakunnalle aiheuttavat. Uskon, että jos Ruotsi olisi saanut nousta toisen maailmansodan jälkeen yhtä tyrmäävistä raunioista kuin suurin osa muuta Eurooppaa, nykyiset ja tulevat ruotsalaiset joutuisivat kärsimään merkittävästi vähemmän.