29.4.2014

Elintasosta

Vietin pääsiäisen lapsuudenkodissa, ja silloin oli tilaisuus käydä lukemattomilla nostalgiakävelyillä vanhoilla kotinurkilla. Tuollaiset kävelylenkit ovat suurinta lystiäni. Vaikka jokainen muutos tekee minut murheelliseksi, esimerkiksi vanhan ala-asteeni pihoilla asteleminen saa minut herkistymään siinä määrin, että antaisin vaikka vuosikymmenen elinajastani, jos voisin päästä ala-asteen päiviin takaisin. Menneisyydessä eläminen on aina ollut minulle ominaista. Vaikka se on tavallaan murheellista, voittaa se toki nykypäivän.

Nostalgiakävelyt onnistuvat joskus herättämään myös suoranaista kiukkua. Yläasteeni piha on menty muuttamaan rajulla kädellä sen jälkeen, kun sieltä keväällä 2008 lähdin. Tuohon kouluun en ollut missään vaiheessa kiintynyt, joten kiukku liittyykin ennemmin muutoksen sisältöön kuin muutokseen itseensä.

Esittelen kaksi yläasteen pihalta ottamaani valokuvaa:




Nämä älyttömät leikkijärjestelmät ovat ilmestyneet kevään 2008 jälkeen. En osaa sanoa tarkasti, milloin, mutta veikkaisin että aikaisintaan 2010. Tarvitsevatko yläasteikäiset lapset tuollaisia kapistuksia? Jos minä yläasteelta jonkin mielenterveysongelman sainkin, se ei takuulla liittynyt liian vähiin virikkeisiin, joita noiden on tarkoitus lisätä.

Järkyttävintä tässä on se, että nuo on järjestetty pihalle kesken talouskriisin. Valtio ja kunnat ottavat velkaa ja kansalle sanotaan, että se on välttämätöntä. Ihanko totta? Minä keksin saman tien jokusen leikkauskohteen, joista ei varmasti ole harmia kenellekään.

Kuvissa taustalla häämöttävä urheilukenttä on samalla aikavälillä saanut vihreän tekonurmen. Yläasteaikanani se oli ruskeanharmaa hiekkakenttä. Totta puhuen olin jollain tasolla kiintynyt siihen, kävelinhän minä välituntisin sitä ympäri kolmen vuoden ajan. Paitsi, että muutos saa minut surulliseksi, myös vihaiseksi, koska se symboloi erinomaisen hyvin sitä, kuinka kerskakulutus on jatkunut talouskriisinkin aikaan.

Pääsiäismaanantaina tein joukon kävelylenkkejä lähiympäristössä ja tavallisesta poiketen todella kiinnitin huomiota ympäristöön, en kulkenut puolimeditatiivisessa tilassa syvällä omissa mietteissäni. Laskin pihoilta löytyviä trampoliineja. Niitä löytyi yli kaksikymmentä. Tarkkaa lukua en voi kertoa, koska niiden paljous sai minut menemään sekaisin laskuissani. Lisäksi jokunen epäilemättä jäi huomaamatta ja erittäin monta olisin saanut laskettua lisää, jos olisin järjestelmällisesti käynyt läpi kaikki kadut ja kujat.

Yhtä järkyttävää kuin määrä itse on se, miten tiheästi niitä oli. Eräilläkin kulmilla oli kuusi trampoliinia niin lähellä toisiaan, että minkä tahansa luota mille tahansa toiselle olisi voinut kävellä parissa minuutissa. Kun muutama vuosikymmen sitten suomalaiset naapurustot kokoontuivat yhdessä katsomaan televisiota, nykyään edes trampoliinin kaltainen turhake ei ole sellainen, jota tienoon lapsiperheet voisivat hallinnoida jotenkin kollektiivisesti. Kaikilla on oltava oma. Näin ei ollut kymmenen vuotta sitten, jolloin itse olisin saattanut innostua sellaisista leluista. Silloin kotiseuduillani ei ollut ainoatakaan trampoliinia.

Vastaavanlaisen järkytyksen koin viime kesänä, kun joissain nyttemmin unohtuneissa olosuhteissa päädyin erääseen moottoritien varressa olevaan kauppakeskukseen. Siellä oli lapsiperheille tarkoitettuja kauppakärryjä, jotka muistuttivat lähinnä pienoiskokoisia, työnnettäviä temppulinnoja.

Tällaisten esimerkkien ääressä pysähtyy miettimään, minne on kadonnut se elintaso, jonka perään Suomessa on huokailtu suunnilleen koko elinaikani verran. Nähtävästi ainakin mielenkiintoisempiin kauppakärryihin, trampoliineihin ja koulunpihojen ja urheilukenttien tarpeettomiin remontteihin. Oma lukunsa ovat tietenkin moottoritiet ja niiden varrella olevat hypermarketit. Kummankin olemassaolo vihjaa minusta yhteiskunnan vakavasta sairastumisesta. On jotenkin kuvaavaa, että kauppakeskukset hirviömäisyydessään sijoitetaan sinne, missä ihmiset eivät ole.

Näköjään jollakulla on aivan liikaa rahaa. On jotenkin vaikea tuntea asiaankuuluvaa sympatiaa kehysriihen lapsilisäpäätöksestä, kun trampoliineja löytyy nykyään etsimättäkin. Ehkä lapsilisäpäätöksen voisi perua, mutta samalla asettaa päätä huimaavan turhakeveron trampoliineille ja muille sen sellaisille. Kauppakeskuksille voisi määrätä yhtä huimaavan kiinteistöveron.

En periaatteessa kannata holhousyhteiskuntaa, mutta toisen periaatteeni mukaan kannatan typerysten holhoamista. Ikävä kyllä nämä periaatteet menevät 2010-luvulla pahasti ristiin.

1 kommentti:

  1. Huhhuh, hämmentävää lukea tekstiä, joka on - klisettä lainatakseni - kuin suoraan omasta kynästä. Itselläni on myös lapsuudenseudulleni palatesssa tapana käydä nostalgiakävelyillä. Minullekin menneisyydessä elävänä nuo kävelyt antavat paitsi mahdollisuuden verestää muistoja, toisaalta muistuttavat siitä ettei paluuta ole. Näen ympäristön miltei jokaisella käynnillä muuttuvan pikku hiljaa. Metsiä ja puustoa kaadetaan surutta ja taloja nousee kuin sieniä sateella. Vanhan kouluni piha oli vuosia suht muuttumaton, mutta sekin on sittemmin myllerretty semmoiseksi huvipuistoksi ettei mitään rajaa; ikään kuin uudemmille sukupolville eivät riittäisi vähemmätkin härpäkkeet, jos meillekin riitti. Oletetaanko ettei lapsilla olisi enää mielikuvitusta? Lohtua suo ainakin se, että lapsuudenkotini vieressä oleva metsä on luonnonsuojelualuetta, joka takaa sen ettei sinne tuosta vain aleta rakentamaan mitään.

    Aikamatka ala-asteaikoihin edes päiväksi olisi upeaa.

    VastaaPoista