Politiikan käsitesota

Uutisointi vasemmistoanarkistien huliganismista itsenäisyyspäivänä Tampereella kertoo varsin paljon siitä, mitä suomalainen yhteiskunta ja etenkin media siitä porukasta ajattelee. Tapahtumaa pidetään jonkinlaisena luonnonvoimana: ei niillä anarkisteilla ole muuta mahdollisuutta kuin kokoontua häiritsemään valtakunnan ykkösjuhlia, huutaa solvauksia ja hajottaa paikkoja. Anarkistit nyt vain ovat sellaisia, eikä asialle voi tehdä mitään. Poliisit vain valvoivat, ettei mellakka eskaloidu täydeksi sisällissodaksi, ei ollut puhettakaan siitä, että tilannetta yritettäisiin ehkäistä tarpeen tullen väkivallalla.

Sanotaan, että suomalaisten tulisi ottaa oppia muista kulttuureista. Keksin taas yhden asian, jossa totisesti pitäisi. Luulen, että melkein missä tahansa islamilaisessa maassa sellaiset mellakat, joita Tampereella nähtiin, olisi hajotettu keinoja kaihtamatta. Jos anarkistien käsitys rauhan ja solidaarisuuden julistamisesta kerran on huuto, mölinä, poliisien vahingoittaminen, aidan rämistely ja ikkunoiden rikkominen, he varmasti ilahtuisivat kovastikin, jos poliisi osoittaisi heille erittäin suurta rauhaa ja solidaarisuutta esimerkiksi rei’ittämällä heidät konekiväärillä. Ainakin sitä seuraisi rauha.

Vanhana sotilaspoliisina kuitenkin tunnen lievimmän keinon periaatteen. Se, että anarkistit kerjäävät rauhaa (eli suomeksi väkivaltaa) ja solidaarisuutta (eli suomeksi luokkasotaa), ei ole riittävä syy antaa niitä heille kovimman kautta. Varmasti kaikkein parasta olisi, jos nuo keskimäärin ehkä kaksikymppiset tyypit, joilla ei ole mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä tekemistä, kerättäisiin talteen ja vietäisiin kymmeneksi vuodeksi nimenomaan heitä varten perustettavalle pakkotyöleirille jonnekin Kainuun korpeen. Monikin varmaan eheytyisi ja palaisi kolmekymppisenä yhteiskunnan rakentajana, ei tuhoajana.

Mediassa tuskin kukaan on pysähtynyt hämmästelemään sitä erikoisuutta, että kun anarkistit ”julistavat rauhaa ja solidaarisuutta”, ikkunat hajoavat ja poliisit loukkaantuvat. Ikään kuin siinä ei olisi ristiriitaa. Samaan aikaan, kun joku kansallismielinen taho kirjoittaa tai lausuu jotain, kaikki ovat tarkkoina piiloviestien ja eufemismien varalta, ja niistä kyllä kirjoitellaan.
(Lisäys 11.12.2013: tästä asiasta ilmaantui mainio esimerkki vain vuorokausi tekstin julkaisun jälkeen.)

Kuvitelkaapa tilanne, jossa pari sataa kansallismielistä olisi kokoontunut mellakoimaan. Mediat huutaisivat vallankaappauksen uhkaa, 30-luvun toisintoa ja kansallista häpeää, armeija olisi valmiudessa, ulkomailta tulisi nootteja ja ultimaatumeja, maan poliittinen johto ilmaisisi syvän huolestumisensa, Timo Soinia vaadittaisiin irtisanoutumaan ja joku vaikutusvaltainen taho vakavalla naamalla ehdottaisi Perussuomalaisten kieltämistä tai ainakin osan sen kansanedustajista erottamista.

Mistä tämä johtuu? Ei varmasti siitä, että kansallismielisiä pidettäisiin niin sivilisoituneena porukkana, että vain heistä hulluimmat koskaan innostuvat mellakoimaan. Syy taitaa pikemminkin olla se, että vasemmistoanarkistien ajatellaan yleisesti olevan hyvällä asialla. Se, mitä he tekevät, ei ole kivaa, mutta se, mitä he edustavat, sen sijaan on. Sen vuoksi harvempi on huolestunut heidän politiikastaan tai ideologiastaan. Kansallismielisten kokoontumisten sanottaisiin jollain tavalla lisäävän rasismia, mutta vasemmistoanarkistien kokoontumisten ei sanota lisäävän esimerkiksi luokkavihaa. Ei sittenkään, vaikka anarkistit aivan selvästi sitä halusivat lietsoa, kun taas suurin osa kansallismielisistä tuomitsee rasismin aina kysyttäessä (mikä tarkoittaa usein, koska ikinä heitä ei uskota).

Äärioikeisto on nykypäivän suuri huolenaihe. Vaikka ihan kaikki eivät viitsikään vetää Perussuomalaisten ja äärioikeiston välille yhtäläisyysviivoja, Perussuomalaisten kuitenkin katsotaan olevan jollain tavalla vastuussa äärioikeistosta. Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana on varsin moni eri taho valittanut, kuinka Perussuomalaisten vaalivoitto on avannut ovet aidolle äärioikeistolaisuudelle. Siitä on ikään kuin tullut hyväksytympää.

Suomen johto on varsin vasemmistolaista, porvaripuolueita myöten. Tämän voi päätellä vaikka siitä, että äärivasemmistosta ei puhuta juuri koskaan, eivät edes Tampereen mellakan kohdalla muut kuin ”kovat oikeistolaiset”. Luulisi, että kun eduskunnassa on kaksi perinteistä vasemmistopuoluetta, joista toinen on suurempi kuin maan ainoa kansallismielinen puolue, niiden katsottaisiin samalla logiikalla avaavan ovia äärivasemmistolle. Asia onkin toisin: koska ei-radikaalit vasemmistolaiset ovat hyvin edustettuina päättävissä elimissä, heidän kannattajansa eivät radikalisoidu ja siksi Tampereella riehui vain satoja, ei satoja tuhansia huligaaneja.

Lisäksi kukaan ei pidä sitä noteeraamisen arvoisena, että Vasemmistoliitto istui ja pyrkii ensi keväänä uudestaan istumaan Euroopan parlamentissa samassa ryhmässä kuin DDR:n valtapuolueen seuraajat. Sen sijaan se, liittyykö Perussuomalaiset kenties yhteen Geert Wildersin tai Marine Le Penin kanssa, on suuren mielenkiinnon kohteena. Wilders ja Le Pen ovat ilmeisesti DDR-mielisiä pahempia siitä huolimatta, etteivät he ole koskaan johtaneet mitään poliisivaltiota.

Alati ajatuksissa oleva äärioikeisto ja autuaasti unohdettu äärivasemmisto johtuu epätasapainoon ajautuneesta poliittisesta järjestelmästämme. Poliittiset johtajamme, joista tärkeimmät ovat lähes kaikki jonkinlaisia 60-luvun vasemmistoradikalismin perillisiä, haluavat varmistaa omat asemansa. Kuten aiemmin kirjoitin, päättäjillemme tärkeämpää on valta itse kuin sen käyttäminen. Äärioikeistolla pelottelulla he pyrkivät hävittämään vaihtoehdon omalle politiikalleen. Vuoropuhelu, jonka tulisi olla demokratian ytimessä, on korvautunut vaihtoehdottomalla konsensuksella.

Äärioikeisto on mahdottoman laaja käsite. Sen alle sullotaan surutta sekä kansallissosialistit, traditionalistit, libertaarit että islamkriitikot, joskus jopa EU-skeptikot. Tällaisen leimakirveen käytön ymmärtää vasemmistolaisilta, jotka tarvitsevat avukseen kaikki keinot välttyäkseen keskustelulta, jossa he ovat havainneet olevansa pahasti häviöllä. Mutta miten media on päästetty politisoitumaan niin läpikotaisesti, ettei siellä kukaan koe aiheelliseksi pyrkiä vetämään olemassa olevia rajalinjoja erilaisten poliittisten näkemysten välille?

Todella ärsyttävää on se, kuinka sanojen merkityksiä mielivaltaisesti vaihdellaan, kuten marraskuun lopussa kirjoitin. Se, mitä tuossa tekstissä määrittelin omaksi käsityksekseni liberalismista, ei vasemmistolaisten mielestä ole liberalismia ollenkaan. Eräs Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittava demarinuori on ilmeisesti ottanut asiakseen Kokoomuksen leimaamisen äärioikeistolaiseksi (esim. 1 ja 2), koska pitää Kokoomuksen nuorta polvea ”konservatiivisena”. Joko häneltä on jäänyt lukion yhteiskuntaopin kurssit käymättä tai sitten hän vain edustaa kuvaamaani yritystä demonisoida vaihtoehto, sillä Kokoomuksen nuoressa polvessa vahvistunut suuntaus on mitä puhtainta klassista liberalismia. Missä vaiheessa se on muuttunut konservatismiksi, jopa äärioikeistolaisuudeksi? Mikä sitten on tavallista oikeistolaisuutta?

Oikeastaan taitaa olla niin, että oikeistolaisuutta ja etenkin äärioikeistolaisuutta pidetään puhtaasti länsimaisina ilmiöinä. Täkäläiset kansallismieliset ovat äärioikeistolaisia, mutta kukaan vasemmistolainen ei tietääkseni ole sanonut esimerkiksi Robert Mugaben avoimen rasistista diktatuuria äärioikeistolaiseksi. Yhdysvaltain uskonnolliset republikaanit ovat äärioikeistolaisia, mutta eivät Saudi-Arabian tai Iranin rajusti kiihkomielisemmät teokraatit.

Tämä kai johtuu siitä, että oikeistolaisuus on aina pahaa, länsimaalaisuutta on sekä hyvää että pahaa, mutta muut kulttuurit ovat aina hyviä. Siksi niissä ei ole oikeistolaisuutta, vaikka äkkiseltään siltä saattaisi vaikuttaakin.

Sosiaaliliberalismi, sosialidemokratia ja Vasemmistoliiton edustama maltillinen sosialismi osataan kaikki erottaa toisistaan. Jos näiden liikkeiden kannattajat päättäisivät edes joskus tutustua vihaamansa ja halveksimansa vastapuolen eroihin, heille saattaisi avautua kokonaan uusi maailma, jota he eivät ole halunneet nähdä. Konservatiivienkin sisällä on valtaisia näkemyseroja – jopa ihan oikeita ideologisia eroja.

Konservatiivien sisällä kulkee jako traditionalisteihin ja uuskonservatiiveihin. Itse lukeudun niistä ensimmäiseen, ja totta puhuen, uuskonservatismista en pidä oikeastaan ollenkaan. Suhtautumiseni siihen on suunnilleen samanlaista kuin sosialidemokraattien ja kansandemokraattien suhtautuminen toisiinsa 50-luvulla: vaikka monista asiakysymyksistä vallitsee yksimielisyys, ideologiset erot ovat niin suuret, että toisia pidetään harhaisina.

Uuskonservatismia edustavat Suomessa mielestäni ne Kokoomuksen ”äärioikeistolaiset”; Yhdysvaltain presidenteistä Ronald Reagan sekä George H. W. Bush ja poikansa George Bush; Yhdistyneessä kuningaskunnassa konservatiivipuolue. Ja se, miksi suuntaus on nimeltään juuri uuskonservatismi, on minulle varsin hämärää.

Uuskonservatismi on se poliittinen suuntaus, jonka vastuulla on kansallisvaltioiden alasajo markkinavoimien edessä. Sen taloudellista linjaa sanotaan uusliberalismiksi, mikä minusta olisi havainnollisempi nimitys koko ideologialle. Se on konservatiivinen lähinnä verrattuna sosialisteihin, mutta mitään perinteitä en koe markkinayhteiskuntien vaalivan. Tässä mielessä uuskonservatismi on edustamani traditionalismin vihollinen.

Uuskonservatismi on eräänlainen klassisen liberalismin fundamentalistinen muoto, mutta on siinä myös eräs hegeliläis-marxilainen piirre. Sosialismin tieteenfilosofinen perusta on marxilainen dialektinen materialismi, joka on hegeliläisen dialektisen idealismin ja feuerbachilaisen mekaanisen materialismin synteesi. Hegelin dialektisen idealismin mukaan maailmanhenki ohjaa historiaa teesien ja antiteesien yhdistyessä synteeseiksi. Marx jalosti ajatusta siten, että lopullisena synteesinä on kommunistinen yhteiskunta. Uuskonservatiivit ovat asettaneet vastaavaan yhteiskunnan päämäärään liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen yhteiskunnan. Koska heidän mukaansa se on jotenkin absoluuttisen hyvä, sitä on tavoiteltava sen itsensä vuoksi. Yhdysvaltain ristiretki terrorismia vastaan otti nopeasti muodokseen uuskonservatismin levittämisen Lähi-itään, jotta kehitys siellä saataisiin loppumaan. Totisesti, loppumaan. Uuskonservatismin eräänlainen ideologi Francis Fukuyama julisti Neuvostoliiton romahdettua, että historia on päättynyt, koska liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen järjestelmän saatua voiton kommunismista on maailma pian siirtymässä muuttumattomuuden aikaan, jossa yhteiskunnat tulevat valmiiksi ja niiden väliset konfliktit lakkaavat.

Tämä on mielestäni aivan yhtä typerää kuin kommunismi oli. Historia on aina syklinen: nousua seuraa aina lasku. Länsimaissa nyt vallallaan oleva malli, liberaali demokraattinen kapitalismi, on luullakseni lähellä tiensä päätä. Titanic-vertauksena voisi sanoa, että se, että Fukuyama meni julistamaan mallin lopullista voittoa, on osoitus törmäämisestä jäävuoreen. Se, että tuudittaudutaan mahtipontiseen illuusioon, sulkee silmät uhkilta. Tämän yhdysvaltaiset saivat havaita syyskuun yhdentenätoista vuonna 2001. Heidän mallinsa ei ollutkaan kaikkien mielestä utooppinen.

Se, että konservatismi yhdistetään vanhoillisuuteen, johtuu juuri uuskonservatismista. Traditionalismi on määritelmällisesti muutokseen mukautuvaa, koska eihän traditioilla muuttumattomuudessa olisi virkaa.

Anarkistit, jotka riehuivat Tampereella, vastustivat juuri niitä asioita, joita uuskonservatiivit kannattavat tai ainakin sietävät. Aika hassua tässä kuviossa on se, että ideologisesti he ovat hyvin samanlaisia kuin vihaamansa uuskonservatiivit, vain muutettavat muuttaen. Kummatkin uskovat, että yhteiskunta on saatavissa jollain tavalla valmiiksi, että sitten on onnellinen, muuttumaton maailma. Vain heidän tapansa saavuttaa utopia ovat erilaiset.

Minusta tuntuu hetkittäin siltä kuin me traditionalistit olisimme tässä yhteiskunnassa ainoat, jotka ovat ymmärtäneet, ettei yhteiskunnalla ole päätepistettä. Kai se johtuu siitä, etteivät muut vaivaudu pysähtymään ja ottamaan oppia historiasta.