"Preussens Gloria"

Varusmiespalveluksen aikana petyin monella tapaa Suomen armeijaan. Olin kai kuvitellut liikoja, luottanut vanhaan sotilasihanteeseen, josta ei tällä vuosituhannella ole paljoakaan jäljellä. Kun mietin niitä ihmisiä, joiden kanssa jouduin olemaan tekemisissä ja jakamaan saman kasarmin ja tuvan, en voi välttyä kauhealta ajatukselta, että tulevaisuuden sodissa sotilaat ovat samanlaisia ryöstönhimoisia roistoja kuin aikana ennen 1700-lukua.

Kuuluin Kaartin Jääkärirykmentin sotilaspoliiseihin ja komppaniani tehtäviin kuului muun harjoittelun ohessa toiminta kunniakomppaniana. Näitä tehtäviä suoritin monta kertaa yli puolen vuoden aikana: olin kunniavartiossa, kun marsalkka Mannerheimin haudalle laskettiin kukkaseppele; olin mukana kahdessa vartionvaihtoparaatissa Helsingin keskustassa; vietin kaksi viikkoa Mariankadun päävartiossa; olin kunniajoukoissa, kun Presidentinlinnaan saapui suurlähettiläitä; osallistuin kaksi kertaa seppeleenlaskutilaisuuteen Pääesikunnan sisäpihalla; olin vastaanottojoukoissa, kun Viron puolustusvoimain komentaja saapui vierailulle; huipennus oli, kun olin mukana kunniakomppaniassa, joka osallistui presidentti Niinistön virkaanastujaisiin. Nautin näistä tehtävistä siitäkin huolimatta, että etenkin viikot päävartiossa olivat mahdottoman pitkäveteisiä ja että monissa kunniatehtävissä jäseneni kipeytyivät hievahtamattomasta seisomisesta ja kiväärin pitelemisestä.

Taisin kuitenkin olla harvoja, jotka osasivat antaa niille arvoa. Ajattelin, että jäsenten kipeytyminen on pieni hinta siitä, että loppuelämäni ajan säilytän muistot kunniatehtävistä, joihin ei kuka tahansa pääse ja joihin itsekään en enää pääse. Nyt olen tyytyväinen suorituksistani. Oikeastaan jopa päävartion viikot olivat omalla tavallaan elämyksiä: vaikka rakennus onkin aivan keskellä Helsinkiä, se tuntui olevan aivan oma rajattu maailmansa, josta tuon tuostakin astuttiin hetkeksi ulos vanhastaan tuttuun maailmaan.

Reserviin astuttuani totesin, että sotilaskoulutuksesta on jossain vaiheessa unohdettu sen toinen puoli, joka on vähintään yhtä tärkeä kuin taistelutekniikka. En kokenut yhtään agitaatiota. Ennen armeija oli paikka, jossa nationalismi ja patriotismi juurrutettiin niin tiukasti sotilaiden takaraivoon, ettei se sieltä helposti lähtenyt. Koska nationalismi on nykyään huonoa huutoa, sen poissaolosta en niinkään hämmästynyt, mutta patriotismin puute hämmästytti ja suorastaan pelästytti. Patriotismi on vain ja ainoastaan uskollisuutta valtiolle ja se voi olla jopa tärkeämpi puoli sotilaallisuutta kuin taistelutekniikka. Hyvät taistelijat, jotka eivät usko asiaansa, luopuvat helposti taistelusta, mutta huonot taistelijat, jotka uskovat asiaansa, voivat saavuttaakin jotain.

Kunniakomppania olisi tullut indoktrinoida ajatteluun, että kunniatehtävät ovat parasta, mitä armeijalta voisi odottaa. Niihin olisi tullut osallistua riemumielin sen sijaan, että porukka puree hammasta ja suostuu vain siksi, että muuten viikonloppuvapaat jäävät käyttämättä.

Asevelvollisuuden puolustajat vetoavat monesti siihen, että armeija on yksi viimeisiä paikkoja, joissa tausta ei merkitse mitään, paikka jossa on pakko tutustua erilaisiin ihmisiin. Tätä minä en totisesti kokenut vain positiivisesti. En kerta kaikkiaan kyennyt pääsemään samalle aallonpituudelle niiden joukkuekaverieni kanssa, joiden tausta oli liian erilainen. Suurin osa niistä, joita pidin minkäänlaisina kavereina, oli ylioppilaita. Tuvassani oli eräs, jonka koulutus oli jäänyt peruskouluun; hän oli eräs mahdottomimmista ihmisistä, joiden kanssa olen ikinä ollut tekemisissä. Ennen kuin häntä jouduin sietämään, olin saattanut suhtautua välinpitämättömästi hänenkaltaisiinsa; nyt suhtaudun vain peruskoulutettuihin kylmän välinpitämättömästi, sosiaalidarwinistisella ylemmyydentunteella.

Mutta oli armeijassa hyvääkin. Huolimatta taantumisestaan se on silti yksi ainoista linnakkeista nyky-yhteiskunnassa, joissa vain ansiot merkitsevät. Siellä aloittaessaan kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta etenemistä ei kukaan hidasta. Marxilainen tasa-arvoihanne, jossa lähtökohdan tasa-arvoisuus ei riitä, ei ole tunkeutunut sinne, koska se olisi vaarallista. Armeijan johtoon pääsee vain etenemällä aste asteelta korkeammalle, oikoteitä ei ole.

Preussista sanottiin, että se ei ollut maa jolla on armeija, vaan armeija jolla on maa. Kaikista maailmanhistoriassa esiintyvistä yhteiskunnista pidän Preussia kaikkein parhaimpana. Armeijan hyviä piirteitä tulisi soveltaa yhteiskunnassa laajemminkin, kuten Preussissa tehtiin.

Luonnollisissa olosuhteissa, joita ei sorkita, ihmiset muodostavat pyramidimallisen hierarkian. Alaluokka on suurin, keskiluokka on sitä pienempi, eliitti varsin pieni. Egalitaristinen yhteiskuntamalli, jota ovat yrittäneet rakentaa niin sosialistit kuin liberaalitkin, on minusta sietämätön. Erilaiset ihmiset ovat tasa-arvoisia vain siinä tapauksessa, että jokin taho (eli valtio) estää parhaita menestymästä ja keinotekoisesti nostaa huonoimpia. Tähän tarvitaan byrokraatteja, jotka elävät jakamalla muiden menestyksen hedelmiä.

Viime kesänä mökillä ollessani päädyin lukemaan vanhaa Suomen Kuvalehteä yli kymmenen vuoden takaa. SDP:n puoluekokousta käsittelevässä jutussa kysyttiin silloiselta kansanedustajalta Säde Tahvanaiselta, mihin SDP:tä tarvitaan enää, kun se on jo saavuttanut kaiken. Tahvanainen vastasi, että ilman SDP:tä päädyttäisiin ennen pitkää takaisin järjestelmään, jossa on mahtava eliitti ja sitä surkeissa olosuhteissa palvelevat maatyöläiset. Lausunnosta voi päätellä paitsi sen, että jotkut sosialistit uskovat ainoina ylläpitävänsä modernia teknologiaa, myös sen, etteivät he itsekään usko egalitaristisen ihanteensa voivan toteutua ilman kepulikonsteja.

Preussilainen yhteiskuntajärjestelmä, jossa uskottiin sotilaallisiin ihanteisiin, on eräs Euroopan historian vahvimmista ja menestyneimmistä. 1800-luvulla Euroopassa koettiin painopisteen muutos, kun Bonaparten jälkeinen Ranska ei kerta kaikkiaan pysynyt Preussin ja sen johtaman Saksan vauhdissa. Huolimatta siirtomaistaankin Ranska, Euroopan ehkä valistunein maa, taantui Preussin noustessa Euroopan johtoon. Samalla Saksasta tuli se maa, jota pienet maat, mukaan lukien Suomi, katsoivat mallia ottaen.

Olen liian vähän kuullut hämmästeltävän sitä, kuinka hyvin Saksa menestyi ensimmäisessä maailmansodassa tappiostaan huolimatta. Se taisteli kahden rintaman sodassa toisaalta Ranskaa ja Britanniaa, toisaalta Venäjää vastaan, puolellaan vain kolme heikkoa liittolaista, vihollistensa hallitessa käytännössä kaikkia siirtomaita ja saaden huoltoapua Yhdysvalloilta. Venäjä luhistui Saksan paineessa, Ranskakin melkein. Toisessa maailmansodassa kuvio toistui Ranskan luhistuessa ja Venäjän kestäessä, ja silloin Saksa valloitti vielä suuremmat alueet. Maailmansodissa Saksa menestyi olosuhteet huomioiden erittäin paljon paremmin kuin mikään voittajista.

Kansallissosialismin ikävin perintö on se, kuinka sen mielikuva saastuttaa kaiken koskettamansa. Totta on, että kansallissosialistit toimivat preussilaisen yhteiskunnan puitteissa, ja sen takia he varmaan onnistuivatkin niin tehokkaan hirviön luomisessa, mutta siitä ei preussilaisuutta voi syyttää. On oikeastaan todella ironista, kuinka järjestelmä, joka 1700-luvulla vahvimmin noudatti herrasmiesmäistä sotimista, valjastettiin 1900-luvulla toteuttamaan erästä historian suurimmista viattomien teurastuksista.

Preussilaisuuden positiivinen varjo on vielä helposti nähtävissä Saksassa. Se on yksi syy eurovaluutan dikotomiaan, jossa edes Ranska ei pärjää samassa valuutassa Saksan kanssa. Painopiste, joka Wienin kongressin jälkeen siirtyi idemmäs, on siellä vielä yhä.

Suhtaudun optimistisesti preussilaisen yhteiskuntamallin tulevaisuuteen. Se on niin tiukasti osa ihmisluontoamme, että se voimistuu taas heti, kun yhteiskuntien egalitaristiset rakenteet kaatuvat. Ne ovat jo pitkään huojuneet, eivätkä ne pysy pystyssä kauaa.

Preussilaisen yhteiskuntajärjestelmän kokisin myös parhaaksi toteuttamaan sitä veljeyden demokratiaa, josta Sarastus-lehdessä vähän aikaa sitten kirjoitettiin. Vapauteen perustuva liberaalidemokratia on jo koettu, samoin on koettu tasa-arvoon perustuva kansandemokratia. Sotilaallisia ihanteita korostava veljeyden demokratia olisi sovitettavissa myös siihen avoimeen meritokratiaan, josta viimeksi kirjoitin. Minusta olisi omalla tavalla helpottavaa alistua armeijassa tutuksi tulleeseen hierarkkiseen systeemiin, jossa tosin olisi vähemmän vapautta mutta enemmän turvallisuutta.

Lopuksi marssi soimaan: