31.3.2014

Veli venäläisestä

Krimin kriisin kiivaimmassa vaiheessa päädyin lukemaan surullisenkuuluisan Johan Bäckmanin blogia. Totesin jääneeni oikeasta helmestä paitsi. Tekstien hurmoksellinen, täydellisen kritiikitön paatos sai minut tyrskimään naurusta, mihin ei moni teksti kykene. Hieman säälin kirjoittajaa, koska muutama vuosikymmen sitten sellainen sävy olisi saattanut olla hyväkin ansio, jolla nousta poliittisiin asemiin. Bäckman on ajastaan jäljessä. Tuli myös mieleen, että tekstien luonne on melko identtinen Alexander Stubbin EU-oodien kanssa. Stubb vain poliitikkona joutuu pitämään kielen keskemmällä suuta.

Ukrainan tapahtumien aikana minullekin, kylmän sodan jälkeen syntyneelle, on paljastunut se asenteiden kirjo, joka suomalaisissa kohdistuu Venäjään ja venäläisiin. Venäläiset tuntuvat olevan suomalaisten itsensä ohella ainoa kansa, johon Suomessa on yleisesti hyväksyttyä suhtautua penseästi.

Itse olen jo vuosien ajan pitänyt Venäjää eräänä maailman mielenkiintoisimmista maista. Olen käynyt siellä kolme kertaa, vuosina 2005, 2008 ja 2010, ja joka kerralla olen yllättynyt positiivisesti. Monissa asioissa venäläisten asenteet ovat sellaiset, että vastaavaa kaivattaisiin Länsi-Euroopassakin.

Vuoden 2010 Venäjän-matkaani liittyi linja-autokierros Karjalan kannaksella. Oli tietyllä tapaa masentavaa nähdä venäläisten uusrikkaiden huviloita Suomen maaperällä (tai, kuten silloin totesin, Suomen vesiperällä), mutta huvilat arkkitehtonisesta näkökulmasta edustivat esteettistä tajua, joka Länsi-Euroopasta tuntuu lähes tyystin kadonneen. Ne eivät olleet postmoderneja hökötyksiä, joiden ulkonäön ainoa tarkoitus on olla erilaista kuin mikään aiemmin nähty, vaan ne edustivat 1800-luvun kertaustyylien ihanteita. Syvärin etelärannalla oleva oligarkkien rakentama kylä tuntui puolestaan elvyttävän kansallisromanttisen arkkitehtuurin.

Näin pelkästään arkkitehtuuri kertoo kansan arvoista. Venäläiset ovat huomattavasti konservatiivisempia ja kansallismielisempiä kuin länsieurooppalaiset. Marxilaisessa imperiumissa kärsineet ovat oppineet varomaan ideologian uutta muotoa, jota Euroopan Unioni edustaa. Venäläiset eivät yritäkään kantaa huolta koko maailman ongelmista tai kaikista maailman ihmisistä. Ja vaikka Venäjän tapa huolehtia omista kansalaisistaan on kyseenalainen, se on silti sanomattomasti viisaampi tapa kuin länsieurooppalaisten humanistinen itsemurha, monikultturismi.

Sitä en Venäjässä ymmärrä, että vaikka se pitää velvollisuutenaan puolustaa venäläisiä, sen johdolla ei kuitenkaan tunnu olevan suuremmin paineita parantaa venäläisten asemaa maan sisällä. Siitä huolimatta tavallaan pidän myös Venäjän uudesta imperialismista, jota Bäckman jumaloi.

Venäläiset kunnioittavat voimaa. Kun he huomaavat, että länsieurooppalaiset ja nykyään myös yhdysvaltalaiset ovat kyvyttömiä päättäväiseen toimintaan, venäläisillä on röyhkeyttä marssia naapurimaihinsa ja liittää osa niistä itseensä. Sanon, että tavallaan pidän tästä, siksi että se väistämättä herättää utopiahaaveissaan elävät länsieurooppalaiset. Edelleen maailmassa se on vahvin, jolla on sopivassa suhteessa röyhkeyttä, julmuutta ja itsekkyyttä. Humanisti-idealistien lempeä hyväntahtoisuus on heikkoutta, ei mitään muuta.

Venäjää ja venäläisiä on helppo arvostaa, koska he arvostavat itseään. Länsieurooppalainen, joka huokuu kulttuurillista itseinhoa, nöyristelee ja pyytelee anteeksi, ei ole ollenkaan kunnioitettava olento. Tämä on juuri se syy, minkä vuoksi kolmannen maailman kunniakulttuurit eivät tunnu sopeutuvan yhteiskuntiimme. Ne eivät pysty kunnioittamaan kulttuuria, joka ei kunnioita itseään. Meillä olisi venäläisiltä paljon opittavaa.

Suomalaisten suhde venäläisiin on kautta historian ollut ongelmallinen. Tämän tekstin nimi liittyy tuohon pitkään yhteiseen historiaan. Veli venäläinen on suomalaiselle sukua, vaikka onkin monesti vihollinen. Koko käsite saattaa liittyä samaan asiaan kuin Kalevalan runot Kalervon ja Untamon veljessodasta ja Kantelettaren runo Velisurmaajasta.

Minusta suomalaiset saavat kiittää venäläisiä suomalaisuudestaan. Enkä tällä tarkoita mitään suuriruhtinaskunnan aikaista kehitystä. Suomalaiset ovat aina olleet jotakin suhteessa venäläisiin. Tarvetta kansakunnalle ei olisi ollut ilman naapurin sukulaista vihollista.

En kuitenkaan voi sanoa olevani mitenkään erityisen kiintynyt Venäjään, kuten dosentti Bäckman. Tekstin Maanpuolustusasiaa lopussa kerroin, että toivoisin Suomen olevan mahdollisessa sodassa mieluummin Venäjän kuin Länsi-Euroopan puolella. Varmaan joku on tämän takia pitänyt minua maanpetturina tai potentiaalisena sellaisena. Ukrainan tapahtumat eivät ole muuttaneet mieltäni miksikään. Silti kriisin ollessa kiivaimmillaan tulin hetken ajatelleeksi, jos Suomi ja Venäjä joutuisivat keskenään sotaan.

En pitänyt ajatusta lainkaan pelottavana. Olen nuori mies, enkä elämässäni ole tällä hetkellä sitoutunut oikeastaan mihinkään. Minunkaltaiseni ihmiset ovat oivallisia sotilaita. Sotaan lähteminen tuntuisi seikkailulta, johon lähtemistä ei mikään henkilökohtaisesti tärkeä hillitsisi. Olen varma, että sodan sattuessa olisin sellainen kuin entisaikojen sotilaat, lähtisin matkaan riemulla (vaikka hyvin tietäisin riemun olevan lyhytikäinen).

Vladimir Putin ei ehkä ole miellyttävin mahdollinen henkilö, mutta toivoisin kuitenkin hänelle oikeutta. Miksi häntä niin demonisoidaan, kun Länsi-Eurooppa on täynnä paljon kavalampia roistoja? Olisi hienoa olla vaikka Putininkin kanssa liitossa ja nujertaa EU:n johtajat, jotka puhuvat ylistäviä Euroopasta, mutta jotka tuntuvat oikeasti haluavan sen hukkumista kolmannen maailman invaasion alle.

Viime vuosisadan kansanmurhaajia tuomittiin Nürnbergissä hirsipuuhun. Sanokaa minun sanoneen, jos tämän vuosisadan kansanmurhaajat saavat niin kivuttoman lopun, he saavat olla tyytyväisiä.

7 kommenttia:

  1. Krimin kriisi on paljastanut, miten huonosti me täällä Suomessa Venäjää tunnemme, vaikka esiinnymmekin niin mielellään maailmalla Venäjän tuntijoina! Blogin kirjoittajallakin on aika kaksijakoinen Venäjä-suhde kun voi kuvitella itsensä taistelemassa sekä Venäjän rinnalla että sitä vastaan ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai kaksijakoinen? Koen edustavani sitä suuntausta, joka pitää kaikkia ihmisiä lähtökohtaisesti yhtä moraalisina olentoina. Esimerkiksi 1700-luvun jatkuvasti ailahtelevat liittosuhteet johtuivat siitä, ettei aikalaisilla ollut harhaluuloa, että he kävivät jotain ainutkertaista hyvän taistelua pahaa vastaan. He vaihtoivat liittolaisia kuin vaatteita, koska omien pyrkimysten maksimaalinen edistäminen oli tärkeämpää kuin jokin myyttinen kokemus pyhästä sodasta. Luulisin, että kaksijakoinen hyvä vastaan paha -vastakkainasettelu, joka nykyään on muotia, juontaa nationalismiin. Ainakin tässä asiassa nykyajan liberaalit ovat kovasti velkaa nationalismille.

      Poista
  2. Itse suhtaudun Venäjään yksinomaan vihollisena, joka on ollut ja tulee aina olemaan Suomelle uhka. Tiedän kyllä, että Suomen suhde Venäjään on kompleksinen, eikä sinänsä redusoitavissa pelkkään vihollisuuteen, mutta se on myös sitä ja ennen kaikkea sitä. Vaikka venäläinen konservatismi vaikuttaisikin houkuttelevalta vaihtoehdolta länsimaisen rappion rinnalla, on syytä muistaa, että tuo konservatismi on joka tapauksessa uhka kansallemme ja sen itsemääräämisoikeudelle. Suomi kuuluu läntiseen kulttuuripiiriin, johon Venäjä ei kuulu eikö ole kuulunutkaan. Siksi Suomen pitäisi nyt ja aina sitoutua länteen ja kannatankin natojäsenyyttä lämpimästi.

    Enkä sinänsä osaa nähdä Venäjää oikeasti vahvana valtiona. Minun silmissäni se on pahemmin rappiolla kuin Eurooppa vähenevällä väestöllään, korruptiollaan, väkivaltaisuudellaan, taloudellisella takapajuisuudellaan, paskalla armeijallaan ja etnisellä hajanaisuudellaan. Venäjä on kuoleva imperiumi, jolle en toivo pitkää ikää. Niin sanotulla venäläisellä konservatismilla ei ole mitään annettavaa suomalaisille. Siitä olen samaa mieltä, että Venäjän uho ja sapelinkalistelu on ehkä vihdoin herättämässä lännen ihmisiä.

    Johan Bäckamnia ei kannata niin tosissaan ottaa. Kaveri tuskin oikeasti uskoo siihen mitä sanoo, koska on opportunisti. Hän on vallanhimoinen kaveri, joka on haistanut oivan raon Suomen vastaisen propagadan levityksessä. Paska mikä paska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapahtui Venäjälle mitä hyvänsä, se on varmaa, että tuolla rajan takana se tulee olemaan jatkossakin. Nopea, kivulias kuolema sen imperiumille olisi takuulla yksi pahimmista skenaarioista Suomelle. Vakaa ja voimakas mutta pahaenteinen Venäjä olisi minusta paras naapuri. Pahaenteinen siksi, että minusta jonkinmoinen kriisin uhka ja sisäinen pelko on mille tahansa yhteisölle välttämätöntä menestyksen turvaamiseksi. Ettei käy kuten esimerkeille tuossa tuoreemmassa tekstissäni.

      Poista
  3. N joo, lienet oikeassa ettei Venäjä kuolema olisi hyvä asia. Epävakaa imperiumi naapurissa ei ole toivottavaa, ja lisäksi asiaa kannattaa ajatella globaalien voimasuhteiden kannalta: Venäjän luhistuessa USA ja Kiina täyttäisivät sen tyhjiön. Ja vaikka kannatankin Suomen liittymistä USA:n johtamaan Natoon, en halua yksi- tai kaksinapaista maailmaa. Moninapainen maailma, jossa USA, Kiina, Venäjä, Intia sekä tulevaisuudessa kenties Brasilia tasapainottavat toistensa olemassaoloa, olisi nähdäkseni vakain.

    VastaaPoista
  4. Sinäkin olet naiivi idealisti, kun uskot entisaikain sotilaiden lähteneen innolla sotaan. Se oli huvittavin kohta kirjoituksessasi. Ei kannata ottaa niin tosissaan Runebergin sventuuvia ja pilvenveikkoja - tai muitakaan romantisoituja kuvauksia yhtään mistään. Itse Suomen historian asiantuntijana voin esimerkinomaisesti kertoa, että ennen ruotujakolaitoksen perustamista täällä välteltiin sotaväenottoja viimeiseen asti. Sotilaspojat olivat väenottoa välttelevien isäntien palkkaamia poikia, jotka sitten laitettiin sotaväkeen, jos arpa sattui osumaan oman talon kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olihan se toki useimmiten noin, ja minä tiesin sen, mutta taisin tulla kirjoittaneeksi ennen kuin ajattelin. Mielessäni olivat lähinnä nationalismin kulta-ajan sodat, esimerkiksi Ranskan vallankumoussodat, joihin kovia kokenut Ranskan kansaa saatiin johonkin pisteeseen asti psyykattua innolla mukaan taistelemaan abstraktien ihanteiden puolesta.

      Poista