Siirtolaisuudesta, solidaarisuudesta ja ekologiasta

Monet suomalaiset maahanmuuttokriitikot ovat sitä mieltä, että työperäistä maahanmuuttoa on syytä hillitä niin kauan kuin täällä on työttömiä omastakin takaa. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Suomen on väistämättä saatava ulkomailta työvoimaa, koska muuten tulee työvoimapulaa ainakin joillekin aloille. Minun näkemykseni sijoittuu näiden näkemysten väliin, koska molemmat ovat suorastaan irvokkaita.

Vierastan ajatusta, että työpaikkoja tulisi kiintiöidä maan omille kansalaisille, etenkään yksityisen sektorin työpaikkoja. Kannatan vain vaikutukseltaan haitallisten ulkomaalaisten pitämistä ulkona. Jos joku tänne haluaa tulla tekemään työtä tai pyörittämään yritystoimintaa, koen olevani voimaton sitä vastustamaan, ellei sillä ole mitään vahingollisia oheisvaikutuksia.

Mutta monella tapaa ihmeellisempi vaatimus on houkutella tänne ulkomaalaisia. Argumentti, että linja-autot pysähtyvät ja paikat jäävät siivoamatta, on käsittämättömän nynny. Tämän maan sadoista tuhansista työttömistä tai vajaatyöllistetyistä löytyy mahtavasti potentiaalia hoitaa noita tuollaisia tehtäviä, joita tekemään liberaalit tuntuvat haluavan ulkomaalaisia omaksi, uudeksi proletariaatikseen. Ajatus, että suomalainen ei suostu ajamaan linja-autoa ja että asialle ei edes voi tehdä mitään, on naiiviudessaan sanoin kuvaamaton.

Jos yhteiskuntamme pohjasakka on saatu vakuuttumaan siitä, että on olemassa töitä, jotka eivät heidän arvolleen sovi, on tuo vakuuttuneisuus murskattava mitä pikimmin. Työttömät humanistimaisterit, jotka äänestävät Vasemmistoliittoa toivoen sen pystyvän komentotaloudellaan järjestämään heille arvonsa mukaista työtä, olisi pakotettava niihin töihin, joissa tekijöistä on pulaa. Nälkä motivoi ihmeen tehokkaasti. Jos kaikki sosiaalituet evättäisiin ihmisiltä, jotka eivät suostu ottamaan vähän kehnompaa työtä vastaan, olisi heillä vaihtoehtoina nöyrtyminen tai nälkäkuolema. Koska uppiniskaisimmista tyhjäntoimittajista eroon pääseminen olisi kaikin puolin hyvä asia, olisivat molemmat vaihtoehdot voittoja.

Euroopassa koulutuspolitiikka on ollut hunningolla suunnilleen toisesta maailmansodasta lähtien. Jotkut valopäät keksivät, että kouluttamalla vähintään kaksi kolmasosaa väestöstä ylioppilaiksi saadaan vähintään kaksi kolmasosaa väestöstä nostettua pois alaluokasta. Tämän keksinnön tuloksena oikeista ammattiosaajista on kroonista pulaa ja akateemiset tutkinnot ovat kokeneet jättiläismäisen inflaation. Tänä päivänä tohtoria arvostetaan suunnilleen yhtä paljon kuin ylioppilasta sata vuotta sitten. Tuloksena on sitten tällaista: artikkelissa joutavia opiskellut espanjalainen maisteri-tuplakandidaatti marisee, että joutuu siivoamaan vessoja.

Mitäs meni yliopistoon? Jos hän olisi kouluttautunut kirvesmieheksi, hänellä olisi epäilemättä ollut jo pitkään varaa työllistää akateemisia kavereitaan kotivessansa siivoojina. Mutta eihän syy yksin ole hänen: yhteiskunta on vastuussa siitä, että yliopistoissa koulutetaan enemmän väkeä kuin mihin on tarvetta.

Mutta mikä on ihmeellisintä: kukaan vallanpitäjä ei tunnu haluavan tehdä näille epäkohdille mitään. Jos jollekin asialle ei tehdä mitään, on kai pääteltävä, että asia on päättäjien mielestä kunnossa. Ihan väkisinkin tässä alkaa epäillä, että sosialistit, jotka ylikouluttavasta politiikasta pääosin ovat vastuussa, ovat luoneet näin mädän systeemin, että saisivat siitä tekosyyn ulkomaisen proletariaatin maahantuomiseksi. Tästä proletariaatista he sitten saavat uuden äänestäjäkunnan, kun omalta kansalta ei enää tukea entiseen malliin tule.

Puheissa työvoimapulasta on naurettavaa sekin, että jo usean vuosikymmenen ajan tuota kauheaa mörköä on odotettu muutaman vuoden päähän, mutta aina se on lykkäytynyt vähintään yhtä nopeasti. Tuottavuuden kasvu, joka Suomessakin on ollut tuttu ilmiö jo 1800-luvulta lähtien, tuntuu edelleen tulevan yllätyksenä päättäjillemme. Tuoreen uutisen mukaan Yhdysvalloissa robotit voisivat lopettaa tarpeen puolelta työpaikoista. Koska samat luonnonlait ne täälläkin vaikuttavat, tuskin voi pitää utopistisena tuottavuuden kasvun edes jonkinmoista jatkumista tulevaisuudessa, minkä vuoksi työvoimapula tulee jatkossakin lykkääntymään.

Syyrian ajankohtaisen kriisin tiimoilta olemme kuulleet, että suomalaisilla on velvollisuus auttaa hädänalaisia, esimerkiksi koska täältä lähti sotalapsia Ruotsiin seitsemänkymmentä vuotta sitten. En tässä tekstissä jää ihmettelemään sitä, kuinka eräiden suomalaisten velka ruotsalaisille muuttuu kaikkien nykyistenkin suomalaisten auttamisvelvollisuudeksi syyrialaisille, siitä asiasta olen kirjoittanut aiemmin täällä ja täällä. Tässä tekstissä ihmettelen sitä, kuinka keskenään selkeästi ristiriitaiset linjaukset esiintyvät samoissa ihmisissä.

Yllä linkitetyssä videossa Suomen Punaisen Ristin edustaja puolustelee syyrialaisten vastaanottamista tänne pakolaisiksi myös sillä, että monet syyrialaiset ovat korkeasti koulutettuja ja että heistä sen vuoksi voisi olla hyötyä Suomen kansantaloudelle, jonka vakaasti uskotaan olevan työvoimapulan partaalla. Ajatuksessa sinänsä ei ole mitään hassua. Tietenkin Suomi voisi paremmin, jos kaikki maailman korkeasti koulutetut, älykkäät ja ahkerat muuttaisivat tänne. Mutta onko tällainen itsekkyys koskaan ollut Suomen politiikan tausta-ajatuksena?

Kun kehitysapua ehdotetaan leikattavaksi, harva liberaali tai vasemmistolainen vaivautuu edes kertomaan, miksi Suomen jatkuvasti velkaantuvien kansalaisten on vuodesta toiseen annettava rahaa menoihin, joista heille itselleen ei ole hyötyä. Kehitysapu on aksiooma, jota ei tarvitse perustella. Aksiooman kyseenalaistaminen on ties mitä populismia ja perussuomalaisuutta, jotka ovat heti seuraavina itse paholaisesta. Kansainvälinen solidaarisuus on meistä jokaisen velvollisuus, näin sanotaan. Auttamalla kehitysmaita hyödymme itsekin.

Kuinka solidaarista sitten on se, että Suomi sallii, jopa houkuttelee, ulkomaalaisia osaajia tänne, tuottamaan vaurautta juuri tälle kansantaloudelle? Kehitysmaat eivät hyödy kehitysavusta mitenkään, jos siellä ei ole ketään, joka niillä rahoilla osaisi tehdä mitään. Jos Ugandaan rakennetaan kehitysavulla sairaala ja ensimmäisenä tilipäivänä sen lääkärit pakkaavat laukkunsa ja lentävät Suomeen, onko kaikki mennyt suunnitelmien mukaan?

Luulevatko työperäisen maahanmuuton ja kansainvälisen solidaarisuuden samanaikaiset kannattajat, että jossakin on olemassa maa, jossa on osaavia ja työhaluisia ihmisiä niin paljon, että siitä riittää kaikille muillekin? Jossa tällaisia ihmisiä tulee jatkuvasti koulutusjärjestelmästä ulos ilman pelkoa siitä, että koulutusjärjestelmää muutetaan yhteiskunnan tarpeisiin vastaavaksi? Sellaista maata ei ole. Jokainen maa tällä planeetalla haluaa osaajia. Jos Suomen valtion lähtökohta on se, että muilta mailta vieminen on oikein, tulisi puheet kansainvälisestä solidaarisuudesta rehellisyyden vuoksi hylätä. Nämä kaksi asiaa ovat yhteen sovittamattomia.

Tietenkin on ihan mahdollista, että rehellisyyttä ei tässä kuviossa ole ollenkaan. Ehkä suunnitelma nimenomaan onkin syytää ulkomaille rahaa, jolla koulutetaan väestöä vähäisillä kustannuksilla, ja sitten houkutellaan heidät tänne. Tämä voisi liittyä kolikon kääntöpuolena omaan epätasapainoiseen koulutuspolitiikkaamme ja varhain kuvailemaani sinipunaiseen epäpyhään allianssiin: raharikkaat saavat halvalla halpaa työvoimaa vankistamaan omaa vaurauttaan, sosialistit puolestaan saavat tulokkaista uutta uskollista äänestäjäkuntaa, jonka turvin he pysyvät vallassa ja järjestävät toisilleen hyväpalkkaisia mutta hyödyttömiä virkoja.

Toinen käsittämätön paradoksi liittyy keskimääräisen kansainvälisen solidaarisuuden saarnaajan ekologiseen valveutuneisuuteen. Maapallo olisi pelastettava ihmisiltä, jotka saastuttavat, pyrkivät yhä suurempiin materiaalisiin rikkauksiin ja lisääntyvät kuin kärpäset. Ikään kuin tämä asia olisi jotenkin sovitettavissa siihen, että kolmannen maailman useilla miljardeilla köyhillä koetaan olevan oikeus saavuttaa jälkiteollisten maiden elintaso – ja meillä velvollisuus auttaa heitä siinä.

Afrikassa on tällä hetkellä runsaat miljardi asukasta. Suurelta osin johtuen länsimaiden sinne pumppaamasta kehitysavusta on tuo väkiluku nousemassa vuosisadan puoliväliin mennessä yli kaksinkertaiseksi. Paitsi, että niin ripeä väestönkasvu tulee tekemään kaikista kehityssuunnitelmista mahdottomia, tulee sillä olemaan kammottava vaikutus ympäristölle.

Eduskuntavaalien 2011 alla eräässä vaalipaneelissa kysyin Vihreiden ehdokkaalta Emma Karilta kysymyksen, joka meni jokseenkin seuraavasti: ”Miten vihreät selittävät meille ilmastonmuutoksesta huolestuneille sen, että teidän puolueenne ajaa maahanmuuttopolitiikkaa, jossa etelän kehitysmaista tänne pohjoiseen muuttaminen on täysin vapaata, vaikka täällä pohjoisessa eläminen on ilmastoa paljon kuormittavampaa?” Emma Karin epäselvän vastauksen pääkohta oli mielestäni seuraava: ”Emme me voi laittaa ihmisille hintalappuja otsaan.” Eli vaikka he täällä kuormittaisivat luontoa enemmän, muuttoliikkeeseen ei saa puuttua.

Vihreä liike syntyi vastalauseeksi paheneville ympäristöongelmille. Liikettä seurannut puolue on jättänyt ympäristöteeman puheiden tasolle, kun taas vallitsevaksi arvoksi on noussut äärimmäinen humanismi. Afrikan ekologisesti tuhoisalla väestöräjähdyksellä ei ole mitään tarvetta loppua, jos väestöpaineella on olemassa paineventtiili, muu maailma.

Muutama päivä sitten tiedotusvälineet kertoivat, että Afrikasta Eurooppaan matkannut siirtolaisia kuljettanut alus joutui pulaan ja kuolonuhreja kertyi runsaasti. Oikeasti, en käsitä niitä ihmisiä, jotka pitävät tätä jonain tragediana. Omaisten murheen tietenkin ymmärrän, mutta muut. Nämä kuolleet olivat juuri Afrikan liikaväestöä, eikä heille olisi ollut mitään roolia eurooppalaisissa yhteiskunnissa. En koe olevani etäisestikään paha ihminen, kun ajattelen, että tällaisten ihmisten kuoleminen on kokonaisuutena oikein hyvä asia.

Mutta mikä jutussa tärkeää on, se on se, että eurooppalaiset pitävät ongelmana juuri kuolonuhreja, eivät sitä mahdollisuutta, että liikaväestöä siirtyy Afrikasta pois. Tällaisia asioita tapahtuu tuon tuostakin. Jos Italia olisi heti ensimmäisen vastaavan laivan lähestyessä ottanut linjakseen, että laivat pommitetaan atomeiksi, pian yhtäkään laivaa ei olisi lähtenyt, ja kuolonuhrien määrä olisi jäänyt vähäisemmäksi. Tulemme näkemään humanistien kyynelehtivän tällaisten tapausten vuoksi tulevaisuudessakin, koska kenelläkään ei ole halua tai rohkeutta juuria itse ongelmaa: Afrikan maiden mahdollisuutta purkaa väestöpaine ulkopuolelle. Vasta, kun Afrikasta loppuvat resurssit, loppuu myös tuhoisa väestöräjähdys. Tämä on fakta, joka ei nyyhkyttämällä tai pöyristymällä muutu miksikään.

Afrikkalaisen saa helposti pois Afrikasta, mutta Afrikkaa ei yhtä helposti saa pois afrikkalaisesta. Kaikissa länsimaissa, joihin on asettunut suuria määriä afrikkalaisia maahanmuuttajia, ihmeellisesti Afrikasta muistuttava meininki on seurannut mukana. Tätä ilmiötä olivat viimekeväiset mellakat Ruotsin Husbyssä. Samoin sitä oli Detroitin ajautuminen konkurssiin. Vaikka suurin osa Yhdysvaltain afrikkalaisista yhteisöistä on vanhempia kuin suurin osa sikäläisistä eurooppalaisista yhteisöistä, vieläkään Afrikkaa ei ole saatu juurittua pois, ei lähellekään.

Pahoin pelkään, että elämme afrikkalaisen imperialismin vuosisataa. Kun sata vuotta sitten länsimaisessa imperialismissa siirtyivät lähinnä tavarat, ajatukset ja keksinnöt, nyt siirtyvät myös ihmiset. Ja ihmisten mukana siirtyvät ihmisten ongelmat. Jos se väestöräjähdys, joka Afrikkaa vaivaa, siirtyy niihinkin maanosiin, joista se on jo ajoissa saatu pysäytettyä, voimme huoletta pitää itseämme tuhoon tuomittuina.