Psykologiaa

Tässä vähän aikaa sitten sanoin eräälle henkilölle, että hän on kulttuurimarxilainen. Hän vastasi, ettei halua minun kutsuvan häntä niin, koska hänestä se on halventavaa. Silloin minusta tuntui siltä, kuin päässäni olisi pato murtumassa, ja varsin pian sainkin inspiraation kirjoittaa tämän tekstin. Yhdistin tuoreemman inspiraation vanhempaan, jonka vallassa olin kirjoittanut samasta aihepiiristä tekstinpätkän, jonka kuitenkin olin sittemmin hylännyt sekavana ja turhana.

Sanomalla, että kulttuurimarxilaiseksi kutsuminen on halventavaa, henkilö tuli todistaneeksi olevansa kulttuurimarxilainen. Kulttuurimarxilaisuus kun pitää sisällään hyvin vahvan poliittisen korrektiuden ihanteen. Sen mukaan väitteiden tärkein ominaisuus on se, loukkaavatko ne vai ovatko loukkaamatta; totuudellisuus ja virheellisyys ovat vähemmän tärkeitä asioita.

Kun kulttuurimarxilaista sanoo kulttuurimarxilaiseksi, hän ensimmäisenä pohtii sitä, onko väite loukkaava vai ei. Hän ei, ainakaan aluksi, pohdi sitä, onko väite totta vai ei. Samasta asiasta oli kyse Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnissä. Syyttäjä ja oikeuslaitos olivat sitä mieltä, että Halla-ahon islamista esittämät faktat olivat loukkaavia. Loukkaavien faktojen kertominen julkisesti on näin ollen loukkaamista ja voimassaolevan lain nojalla rikollista. Samaa sarjaa oli myös kymmenen vuoden takainen noitavaino Tatu Vanhasta kohtaan, kun jotkut eivät pitäneet hänen tutkimustuloksistaan ja turvautuivat ennemmin oikeuslaitokseen kuin tiedeyhteisöön (ja näin tulivat osoittaneeksi, etteivät usko itsekään tieteen pystyvän kumoamaan Vanhasen väitteitä).

Jonkun, kuten minun, mielestä faktat eivät voi olla loukkaavia, tai ainakin niistä loukkaantuminen on todella typerää. Jos minua sanotaan kulttuurimarxilaiseksi, en ota sitä loukkauksena, vaan väitteenä, joka ei pidä paikkaansa ja joka näin ollen tulee oikaista. Suhtaudun aina asioihin kylmän akateemisesti.

Joskus olen miettinyt sitä, miksi en juuri koskaan ole henkisesti loukkaantunut. Peruskoulun kolmella viimeisellä luokalla olin luokkani ylivoimaisesti inhotuin henkilö. En koskaan kunnolla ymmärtänyt, mikä muilla oli minua vastaan, mutta en kuitenkaan missään vaiheessa vastannut samalla kiukuttelulla muille. En tietenkään pitänyt kenestäkään, joka minua selvästi inhosi, mutta ajattelin, että heillä varmaan oli syynsä inhota minua ja että olen itse syypää asiaan. Epäsosiaalisena ihmisenä en kuitenkaan piitannut siitä, mitä muut ajattelivat minusta, joten annoin asian olla ja varsin pian peruskoulun päättymisen jälkeen olin päässyt yli luokkatovereihini kohdistuneesta antipatiastani.

Nyttemmin ymmärrän asiaa paremmin. He kokivat epäsosiaalisuuteni loukkauksena heitä kohtaan, mutta minä en ymmärtänyt, että he pyrkivät kostamaan loukkaamalla tunteitani, kuten minä olin tietämättäni loukannut heidän tunteitaan. Minä kieltäydyin loukkaantumasta. Tulkitsin heidän halveksuntansa kritiikiksi (johon en siis kokenut tarpeelliseksi reagoida), ja he puolestaan tulkitsivat minun kritiikkini halveksunnaksi. Näin olimme kierteessä, jossa he suuttuivat minulle yhä enemmän ja minä sen vuoksi pidin heistä yhä vähemmän. En yhtään ihmettelisi, jos suurimmat inhoajani olisivat kulttuurimarxilaisia.

On varsin hämmästyttävää, että kulttuurimarxilaiset ovat miehittäneet vahvasti juuri akateemisen maailman. Syy voi olla se, että heidän on vaikeampi saada töitä yksityisen sektorin ”oikeissa töissä”, jolloin he jäävät tutkimustensa pariin. Oli miten oli, he vaikuttavat epäsopivilta juuri akateemiseen maailmaan. Jos kritiikkiä ei osata erottaa halveksunnasta, ei tutkimuksesta tule oikein mitään. Ehkä tästä johtuu se, että akateemikot tulevat saaneeksi uransa aikana lukuisia vihamiehiä. Akatemia tarvitsisi minun kaltaisiani ihmisiä, jotka eivät tunnista halveksuntaa edes sen kohdatessaan. Pikkusieluisilla elämäntapaloukkaantujilla olisi helpompaa matalaa koulutusta vaativissa töissä, joissa ei tarvitsisi seurata ja ottaa kantaa maailman todellisuuteen, joka heille toistuvasti näyttäytyy epäoikeudenmukaisena tai muuten virheellisenä.

Minutkin aikoinaan rokotettiin epäkorrektiutta vastaan ja yhä edelleen tunnen hienoisen adrenaliinipurkauksen noteeratessani jonkin epäkorrektin sanan, kuten ”ryssä” tai ”neekeri”. En itse käytä näitä sanoja, koska mielestäni ne ovat tarpeettomia. Ymmärrän, että joku voi loukkaantua niistä, vaikka itse olenkin sitä mieltä, että mitkään kirjain- ja äänneyhdistelmät eivät itsessään voi olla loukkaavia. Ne tarvitsevat taakseen tarkoituksen loukata. En pidä myöskään sanaa ”ääliö” loukkaavana, vaikka se tuskin koskaan esiintyy muussa kuin loukkaamistarkoituksessa. En esimerkiksi loukkaannu, jos luen vaikkapa jostain blogista kappaleen, jossa käytetään sekä sanoja ”ryssä”, ”neekeri” että ”ääliö” esimerkkeinä siitä, kuinka sanat itsessään eivät voi olla loukkaavia. (No, varmaan joku tulkitsee tällaisen kappaleen vain haluksi päästä sanomaan tuhmia sanoja sillä varjolla, että käyttää niitä ”vain” esimerkkeinä; tällaisia ihmisiä neuvon painamaan ruudun oikeasta yläkulmasta löytyvää ruksia.)

Ja sitten päästään kysymykseen, kuinka vahvasti kulttuurimarxilaisuus on ideologiaa eikä jotain muuta. Kun kaikki rokotetaan nykyään epäkorrektiutta vastaan, kulttuurimarxilaisuudella on hyvä kasvualusta, mutta koskaan se ei saa diskurssissa täyttä hegemoniaa. Aina löytyy minun kaltaisiani, jotka kyseenalaistavat opit ja ajattelevat itse.

Eräs, kai jo vanhentunut teoria, esittää, että ihmiset jakautuvat ajattelutavoiltaan liberaaleihin ja konservatiiveihin (tämän blogin määritelmien mukaan kyseessä ovat edistykselliset ja vanhoilliset), ja he tukevat toisiaan. Liberaalit haluavat kokeilla ja keksiä, konservatiivit taas jarruttavat kaikkea. Kun liberaalit keksivät jotain hyödyllistä, konservatiivit hangoittelevat vastaan, mutta lopulta mukautuvat kehitykseen. Kun liberaalit taas keksivät jotain tuhoisaa, konservatiivit saavat heidät luopumaan siitä. Kyse on eräänlaisesta symbioosista, jossa osapuolet torailevat toisilleen, mutta kuitenkin, laajassa perspektiivissä, hyötyvät toisistaan.

Tulin miettineeksi, onkohan kulttuurimarxilaisuus ennemmin luonteenpiirre kuin varsinainen aatemaailma. Luonteeltaan eräänlaiset ihmiset toimivat tietyllä tavalla, ja nykyään, kun toimintatapoja älyllistetään ideologioiksi, oikeasti luonteenpiirteisiin juontavat erot näkyvät ideologisina eroina.

Tällöin kulttuurimarxilaisuuden takana oleva luonne olisi eräänlainen hysteerinen egoismi yhdistyneenä narsismiin. He etsivät vimmaisesti kaikkea, mikä loukkaa, ja aloittavat sitten täyden rähinän. Jos todellisuus on heidän mielestään epämiellyttävä, he pyrkivät vääristämään todellisuutta (pysäyttävä esimerkki Halla-ahon blogista usean vuoden takaa). Suomalaiseen oikeuslaitokseen pesiytyneet kulttuurimarxilaiset päätyvät kieltämään loukkaavien faktojen esittämistä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä”… ehkä todellisuuden raadollisuutta ei tarvitse kohdata, jos sen säännöllisesti lakaisee maton alle? Tavallisesti tällainen ajattelu on tyypillistä lapsille ja teini-ikäisille. Pidän mahdollisena, että teollisuuteen perustuvan luonnonvaroja törsäävän hyvinvoinnin yleistyminen länsimaissa on vienyt ainakin osalta ihmisistä tarpeen kasvaa tässä suhteessa aikuiseksi.

Olen pohtinut muitakin psykologisia tapoja selittää ideologisia näkemyksiä. Timo Hännikäinen luonnehti itseään tavalla, joka sopii täydellisesti myös minuun: ”Olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta temperamentiltani radikaali.” Itse muotoilin saman asian toisella tavalla: ”Minä olen edistysmielinen konservatiivi.” Koska liberalismi on nyky-yhteiskunnassa hegemonisessa asemassa, on konservatiivisuus, etenkin edistysmielinen sellainen, varsin radikaalia.

Armeijassa eräs tupakaverini sanoi, että minä haluaisin elämän jo olevan eletty. Olin kertonut, kuinka ihannetilanne elämässäni olisi olla vanha, kiikkutuolissa istuva ukko. Olen nimittäin kovin suoritusluonteinen ihminen. Elämä on minulle prosessi, jossa haluan saavuttaa päämäärän, en elämöidä matkan varrella. Vastaavalla tavalla monet muutkin asiat ovat minulle vain vastuksia, joista haluan suoriutua.

Kerran kirjoitin kirjan. En siksi, että olisin erityisemmin nauttinut sen kirjoittamisesta, vaan koska halusin saada sen valmiiksi. Ulkomaanmatkojen olen aina halunnut päättyvän, ja nautinnon niistä olen aina saanut jälkeenpäin. Koulussa käyminen oli vain yksi välttämätön vaihe, ei tilaisuus saada ystäviä ja pitää heidän kanssaan hauskaa. Harvat ystäväni ovat jääneet tilapäisiksi. Viimeksi taisin tavata ketään ystävänäni pitämää ihmistä elokuun alussa viime vuonna. Parisuhteilta olen välttynyt, koska seurustelu tuntuu minusta joutavalta vaiheelta (no, ainakin se on yksi syy). Avioliitto, vanhemmuus ja isovanhemmuus olisivat tavoittelun arvoisia asioita, mutta enää ei avioliittoon hypätä mukaan ilman pitkää, turhauttavaa seurustelujaksoa.

Koska minulla ei ole tämän alan koulutusta, en voi tehdä aiheellista tutkimusta siitä, kuinka vahvasti erilaiset luonteenpiirteet korreloivat erilaisten ideologioiden kanssa. Luulisin kuitenkin, että minunkaltaiseni suoritusluonteisuus liittyy vahvasti radikalismiin. Oli radikaali sitten konservatiivi, libertaari, kommunisti tai jokin uskonnollinen fanaatikko, hän haluaa nähdä ihanteensa toteutuvan, eikä ole järin kiinnostunut niistä kompromisseista, hivuttamisista ja propagoimisista, joita politiikka väistämättä pitää sisällään.

Tekstissäni Kansanvalta ja näennäisliberalismi syytin (ainakin vasemmistolaisia) liberaaleja siitä, että jos heille tarjottaisiin Nibelungin sormusta, jonka voimalla he voisivat alistaa koko maailman, he ottaisivat sen käyttöönsä ja tulisivat näin diktaattoreiksi. Nyt paljastan, että minä toimisin ihan samalla tavalla. Sitenhän minä voisin toteuttaa radikaalit ajatukseni ja päästä loppuun eräästä prosessista. Minua tässä ei häiritsisi se filosofinen ongelma, jonka tulisi häiritä liberaaleja: minähän en ole vannonut demokraattisten ja individualististen ihanteiden olevan pyhimyksiä. Olen kannattanut niitä eräinä malleina, jotka toimivat jossain olosuhteissa, mutta joista on oltava valmiita irtautumaan, kun olosuhteet muuttuvat.

Toisaalla sitten ovat sosialidemokraatit, jotka kuvittelevat olevansa fiksuja ja filmaattisia julistamalla: ”Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike.” Älyllisesti laiskat hurraavat tällaisen aforismin kuullessaan. Muut oivaltavat, että jos päämäärää ei ole tai se ei ole tärkeä, liike on hyödytöntä. Sosialidemokraatit eivät tunnu edes tietävän, mitä tavoitella. He ovat elämäntapapoliitikkoja, jotka tekevät vain, eivät pysähdy miettimään, onko tekemisessä enää mitään järkeä. Kriisi sitten näyttäytyy puheena vastuunkannosta ja rakkaudesta. SDP ja Keskusta, vanhat valtionhoitajapuolueet, jotka ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia, vetoavat ihmisistä mukavuudenhaluisimpiin. Siinä mielessä SDP:tä voisi pitää läpikotaisin porvarillistuneena. Jopa Kokoomus on nykyään boheemimpi.

* * *

Pahoittelen, että tässä tekstissä olen lörpöttänyt niin paljon itsestäni. Jokaisessa ihmisessä kuitenkin on jonkinmoinen narsisti, joka odottaa tilaisuutta päästä esiin. Kun nyt olen saanut ne paineet purettua, tulevaisuudessa pystyn varmaankin palaamaan tarkastelijan rooliin.

Mutta, koska kerran aloitin, niin kirjoitanpa vielä loppuun pari mielestäni kirjoittamisen arvoista asiaa, jotta joskus dementoituneena vanhuksena minulla on todistusaineistoa siitä, millainen ihminen olen.

Olen aina tullut paremmin toimeen liberaalien kuin konservatiivien kanssa. Monet konservatiivit kun ovat sellaisia punaniskoja, etten pääse heidän kanssaan samalle aallonpituudelle kuin joissain poliittis-ideologisissa kysymyksissä. Suorastaan aristokraatti-ihanteinen elitismi on harmillisen harvinaista konservatiivien joukossa. 1800-luvulla oli toisin. Silloin eliitti meni oopperaan kuuntelemaan Wagnerin oopperoita, kun nykyajan eliitti kutsuu kulttuuriksi sitä romua, jota Kiasmassa esitellään.

Miksi punaniskakonservatiivit kuuntelevat rock-musiikkia sen sijaan, että menevät oopperaan kuuntelemaan Wagneria? Samat henkilöt, jotka vastustavat henkeen ja vereen monikulttuurisuutta, nyrpistävät nenäänsä oman kulttuurinsa oikealle korkealaatuiselle musiikille ja hullaantuvat möykästä, joka nimenomaan on syntynyt kulttuurien sekoittuessa. Rock-musiikin suosio on maailmanhistorian suurin monikulttuurisuuden monumentti. Kaikkien monikulttuurin vastustajien ideologinen velvollisuus on vihata ja halveksia sitä.

Jos minä saisin Nibelungin sormuksen (joka, kuten sivistyneet tietävät, on tuttu Wagnerin oopperoista), käyttäisin sen voimaa tuhotakseni monikulttuurisen musiikin.

”Denn fass' ich ihn wieder

einst in der Faust,

anders als dumme Riesen

üb' ich des Ringes Kraft!”