Länsimaille
on taas annettu muistutus, jota harmillisen monet kieltäytyvät kuulemasta.
Kulttuurimme käy sotaa ikiaikaista vihollistamme islamia vastaan. Sota on
raivonnut enemmän tai vähemmän kiivaasti kohta puolitoista vuosituhatta, ja
valitettavasti elämme vaihetta, jossa läntisen kulttuurin sisällissotien
seurauksena islam on vuorostaan päässyt etenemisvaiheeseen. Sotaa ei käydä enää
rajamailla, vaan eräässä lännen perinteisistä ytimistä, Pariisissa.
Islam
on paljon enemmän kuin pelkkä uskonto. Se on myös vahva mentaliteetti ja
totaalinen poliittinen ideologia. Islamilaisen mentaliteetin horjumattoman
itsevarma luonne perustuu islaminuskon fundamentalistisuuteen. Jumala antoi
sanomansa profeetalleen, jolloin maailma tuli valmiiksi eikä sen jälkeen ole
ollut liiemmin tarvetta miettiä enää mitään, ja kulttuuri on jämähtänyt
keskiajalle. Riittää, kun seurataan Koraanin yksiselitteisiä käskyjä: ”Tapa,
ryöstä, häpäise.” Islamin ja kansallissosialismin rinnastaminen on
havainnollista. Kansallissosialismi oli nöyryytetyn kansakunnan vaipuminen
vähäksi aikaa samaan raivoon ja kateuteen, johon islam perustuu.
Oikeastaan
islamilla ja islamismilla ei ole mitään eroa, sillä tiukan oikeaoppisen
Koraaniin perustuvan opin mukaan uskonnon on ulotuttava kaikille
elämänalueille. Koraanissa käsketään tuhoamaan vääräuskoiset, jollaisiksi
lasketaan myös ne muslimit, jotka pyrkivät integroitumaan länsimaiseen
sekulaariin yhteiskuntaan. Tätä pyhää sotaa käydään niin kauan kuin sodan osapuolet
ovat olemassa: jommankumman on tuhouduttava. Ainoa tapa, jolla länsimainen ja
islamilainen kulttuuri voisivat elää sovussa rinnakkain, olisi toteuttaa lännen
ehdoilla islamin sisäinen uskonpuhdistus, jossa uskonnosta kastroitaisiin
oikeastaan kaikki opillinen sisältö ja jäljelle jätettäisiin vain ulkokuori.
Näin on tapahtunut kristinuskollekin. Se olisi mittaamattoman suuri edistysaskel
paitsi länsimaiden yhteiskuntarauhalle, myös niille sadoille miljoonille ihmisille,
jotka elävät islamin varjossa.
Silloin,
kun maailmanvalloitusta tavoitelleet turkkilaiset ryskyttivät Wienin portteja,
lännessä ymmärrettiin käytävän sotaa. Islam ei niiden päivien jälkeen ole
muuttunut, länsi on. Täällä vakuutellaan nykyään, että konfliktit ehkäistään
vuoropuhelulla, vaikka vastapuolemme käsitys vuoropuhelusta on väkivalta.
Ennakkosuosikki Suomen seuraavaksi pääministeriksi Juha Sipilä lähestyi
ongelmaa juuri tästä naiivista lähtökohdasta.
Paras
tapa edetä kohti tappiota on kiistää, että sotaa ylipäätään on. Vihollisemme
tavoite ei ole elää rauhassa niiden kanssa, joita on ennen pidetty vihollisina,
vaan elää rauhassa ilman heitä. Tämä on perustavanlaatuinen ero länsimaisessa
sivilisaatiossa ja islamilaisessa barbariassa. Sivilisaatio on ilmeisesti
edennyt rappiovaiheeseen, jossa barbariaan yritetään suhtautua tasavertaisena.
Sipilän löysä retoriikka edustaa paradoksaalisesti samaan aikaan sekä
sivilisaatiota että sen tappiota barbarialle.
Italiassa
on osattu vastata tapahtumiin asiaankuuluvalla tavalla. Italialainen Lega Nord
-puolue, jonka menestystä viime kevään eurovaaleissa toivoin, on sanonut
totuuden niin että se on kuultu täällä Suomessakin: 1 ja 2. Jopa rajattomasti
halveksimalleni Silvio Berlusconille on nostettava hattua, vaikka hänen lausuntonsa
ei käytännön politiikaksi asti päätynytkään hänen pääministerikausillaan.
Totuuden puhujia vain on liian vähän, sinisilmäisiä idealisteja taas riittää.
Niinpä
lännen suurin vihollinen ei ole barbaria, vaan sen länsimaiset myötäilijät.
Perääntymällä barbarian uhon edessä tulemme ennen pitkää häviämään sille. Ennen
kuin taistelua kannattaa viedä barbariaa vastaan, on meidän suoritettava
mittava sisäinen puhdistautuminen. Pettureista ja oman oksan sahaajista on
päästävä eroon. Sellaiset naurettavat arvot kuin yksilönvapaus on voitava
tarpeen tullen heittää romukoppaan, sillä yhteisö on yksilöä arvokkaampi ja
yhteisön on voitava puolustautua tuhoamalla syöpäkasvaimensa.
Pariisin
terrori-isku on seurausta Ranskan tuhoisasta maahanmuuttopolitiikasta, joka on
saanut ennen vakaan yhteiskunnan pirstoutumaan. Maahanmuuttopolitiikkaan ei ole
haluttu puuttua, koska siitä on tietyille ryhmille etua. Useimmissa länsimaissa
on kokonainen elinkeinohaara, joka saa elantonsa siitä, että se on yrittävinään
integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan. Kyseisen elinkeinohaaran edellytys
on, että yhteiskunnassa on jatkuvasti syrjäytyviä maahanmuuttajia. Syrjäytyneet
maahanmuuttajat tehdään riippuvaisiksi tulonsiirroista, minkä jälkeen he joutuvat
äänestämään vasemmistoa, joka tulonsiirtoja haluaa pitää yllä. Ranskan nykyinen
sosialistipresidentti on vallassa juuri maahanmuuttajien äänillä, samoin kuin Ruotsin
vasemmistohallitus. Kun miettii tilannetta näiden vasemmistopoliitikkojen näkökulmasta,
ymmärtää ongelman: yhteiskunnan etu on ristiriidassa heidän oman etunsa kanssa.
Oma etu voittaa.
Ranskassa
on monikulttuurista yhteiskuntaa rakennettu ihan samalla naiivilla
hyväuskoisuudella kuin Suomessa parhaillaan rakennetaan. Pariisin terrori-isku
on monikulttuurisubjektien vain vähän tavanomaista rajumpi tapa kiittää heitä
kohtaan osoitetusta hyvyydestä. Se sosiaalisten ongelmien paljous, johon
lukemattomat ranskalaiset on tuomittu, ei vain yleensä ylitä uutiskynnystä.
Tätä sopii jokaisen suomalaisen miettiä ennen kuin numerot kirjoitetaan äänestyslipukkeisiin
ensi keväänä. Niitä puolueita, jotka haluavat oikeasti toimivilla keinoilla
ehkäistä sen, että Ranskan tämänviikkoiset tapahtumat toistuvat Suomessa, ei
ole paljon. Monikulttuurisuutta vastaan on äänestettävä ennen kuin tilanne on
yhtä paha kuin eräissä Länsi-Euroopan maissa. Vaikka ranskalaiset nyt kuinka äänestäisivät
Front Nationalia, tilannetta ei voi nollata.
