Vietin
pääsiäisen lapsuudenkodissa, ja silloin oli tilaisuus käydä lukemattomilla
nostalgiakävelyillä vanhoilla kotinurkilla. Tuollaiset kävelylenkit ovat
suurinta lystiäni. Vaikka jokainen muutos tekee minut murheelliseksi, esimerkiksi
vanhan ala-asteeni pihoilla asteleminen saa minut herkistymään siinä määrin,
että antaisin vaikka vuosikymmenen elinajastani, jos voisin päästä ala-asteen
päiviin takaisin. Menneisyydessä eläminen on aina ollut minulle ominaista. Vaikka
se on tavallaan murheellista, voittaa se toki nykypäivän.
Nostalgiakävelyt
onnistuvat joskus herättämään myös suoranaista kiukkua. Yläasteeni piha on
menty muuttamaan rajulla kädellä sen jälkeen, kun sieltä keväällä 2008 lähdin.
Tuohon kouluun en ollut missään vaiheessa kiintynyt, joten kiukku liittyykin ennemmin muutoksen sisältöön kuin muutokseen itseensä.
Esittelen
kaksi yläasteen pihalta ottamaani valokuvaa:
Nämä
älyttömät leikkijärjestelmät ovat ilmestyneet kevään 2008 jälkeen. En osaa
sanoa tarkasti, milloin, mutta veikkaisin että aikaisintaan 2010. Tarvitsevatko
yläasteikäiset lapset tuollaisia kapistuksia? Jos minä yläasteelta jonkin
mielenterveysongelman sainkin, se ei takuulla liittynyt liian vähiin
virikkeisiin, joita noiden on tarkoitus lisätä.
Järkyttävintä
tässä on se, että nuo on järjestetty pihalle kesken talouskriisin. Valtio ja
kunnat ottavat velkaa ja kansalle sanotaan, että se on välttämätöntä. Ihanko
totta? Minä keksin saman tien jokusen leikkauskohteen, joista ei varmasti ole
harmia kenellekään.
Kuvissa
taustalla häämöttävä urheilukenttä on samalla aikavälillä saanut vihreän
tekonurmen. Yläasteaikanani se oli ruskeanharmaa hiekkakenttä. Totta puhuen
olin jollain tasolla kiintynyt siihen, kävelinhän minä välituntisin sitä ympäri
kolmen vuoden ajan. Paitsi, että muutos saa minut surulliseksi, myös
vihaiseksi, koska se symboloi erinomaisen hyvin sitä, kuinka kerskakulutus on
jatkunut talouskriisinkin aikaan.
Pääsiäismaanantaina
tein joukon kävelylenkkejä lähiympäristössä ja tavallisesta poiketen todella
kiinnitin huomiota ympäristöön, en kulkenut puolimeditatiivisessa tilassa
syvällä omissa mietteissäni. Laskin pihoilta löytyviä trampoliineja. Niitä
löytyi yli kaksikymmentä. Tarkkaa lukua en voi kertoa, koska niiden paljous sai
minut menemään sekaisin laskuissani. Lisäksi jokunen epäilemättä jäi
huomaamatta ja erittäin monta olisin saanut laskettua lisää, jos olisin järjestelmällisesti
käynyt läpi kaikki kadut ja kujat.
Yhtä
järkyttävää kuin määrä itse on se, miten tiheästi niitä oli. Eräilläkin
kulmilla oli kuusi trampoliinia niin lähellä toisiaan, että minkä tahansa luota
mille tahansa toiselle olisi voinut kävellä parissa minuutissa. Kun muutama
vuosikymmen sitten suomalaiset naapurustot kokoontuivat yhdessä katsomaan
televisiota, nykyään edes trampoliinin kaltainen turhake ei ole sellainen, jota
tienoon lapsiperheet voisivat hallinnoida jotenkin kollektiivisesti. Kaikilla
on oltava oma. Näin ei ollut kymmenen vuotta sitten, jolloin itse olisin
saattanut innostua sellaisista leluista. Silloin kotiseuduillani ei ollut
ainoatakaan trampoliinia.
Vastaavanlaisen
järkytyksen koin viime kesänä, kun joissain nyttemmin unohtuneissa olosuhteissa
päädyin erääseen moottoritien varressa olevaan kauppakeskukseen. Siellä oli
lapsiperheille tarkoitettuja kauppakärryjä, jotka muistuttivat lähinnä
pienoiskokoisia, työnnettäviä temppulinnoja.
Tällaisten
esimerkkien ääressä pysähtyy miettimään, minne on kadonnut se elintaso, jonka perään
Suomessa on huokailtu suunnilleen koko elinaikani verran. Nähtävästi ainakin
mielenkiintoisempiin kauppakärryihin, trampoliineihin ja koulunpihojen ja
urheilukenttien tarpeettomiin remontteihin. Oma lukunsa ovat tietenkin moottoritiet
ja niiden varrella olevat hypermarketit. Kummankin olemassaolo vihjaa minusta yhteiskunnan
vakavasta sairastumisesta. On jotenkin kuvaavaa, että kauppakeskukset hirviömäisyydessään
sijoitetaan sinne, missä ihmiset eivät ole.
Näköjään
jollakulla on aivan liikaa rahaa. On jotenkin vaikea tuntea asiaankuuluvaa sympatiaa
kehysriihen lapsilisäpäätöksestä, kun trampoliineja löytyy nykyään etsimättäkin.
Ehkä lapsilisäpäätöksen voisi perua, mutta samalla asettaa päätä huimaavan turhakeveron
trampoliineille ja muille sen sellaisille. Kauppakeskuksille voisi määrätä yhtä
huimaavan kiinteistöveron.
En periaatteessa
kannata holhousyhteiskuntaa, mutta toisen periaatteeni mukaan kannatan typerysten
holhoamista. Ikävä kyllä nämä periaatteet menevät 2010-luvulla pahasti ristiin.
