”Huomaan, että
tahtosi on kuin rautaa,
enkä tarkoita
sitä hyvällä.
Siinä, missä
rauta murtuu, teräs taipuu.
Taipumaton
tahto joutuu hyvin pian umpikujaan.
Ihminen, joka
ei kykene valitsemaan
vähiten huonoa
vaihtoehtoa,
on tuomittu
epäonnistumaan.
Sellainen
johtaja pettää alaisensa.”
Olin
euforiassa vaalituloksen jälkeen, sillä mikään voima ei voinut saada aikaan
samanlaista pettymystä kuin neljä vuotta aiemmin. Perussuomalaisten Uusi Jytky
tarkoitti yhden puolueen enemmistöhallituksen muodostamista, mitä Suomen
historia ei aiemmin ollut kokenut. Vanhojen puolueiden puheenjohtajat olivat
vaali-iltana näyttäneet enemmän kuin maansa myyneiltä: he olivat näyttäneet siltä
kuin eivät pääsisi enää koskaan myymään maataan.
Kaleva
otti ohjat käsiinsä jo seuraavana aamuna. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö
nimitti hänet viivyttelemättä hallitustunnustelijaksi, ja niinpä Kaleva
esikuntansa kanssa kävi Säätytalolla kääntymässä. Perussuomalaisten
vaaliohjelma muutettiin hallitusohjelmaksi, ja kun muuta tekemistä ei
Säätytalolla ollut, tulevat ministerit lähinnä ihailivat hienoa arkkitehtuuria.
Eduskunta ei ollut vielä ryhmittynyt, joten viikon alussa oli muutama päivä,
jolloin ei tapahtunut oikein mitään, sillä uusi hallitus tarvitsi eduskunnan
luottamuksen. Maanantaina minä pidin hauskaa lukemalla vihervasemmiston itkua,
parkua ja uhitteluita Internetissä: Eduskuntatalon eteen järjestettiin
vauhdilla mielenosoitus; jotkut vannoivat muuttavansa maasta pysyvästi, ja minä
toivoin sydämestäni, että he todella tekisivät niin.
Tiistaiaamuna
menin Kalevan luokse hänen kotiinsa, joka oli pian jäämässä vähemmälle käytölle
Kesärantaan muuttamisen vuoksi. Hän asui Helsingissä Yrjönkadulla, Vanhan
kirkon puiston kohdalla; hänen ikkunoistaan näkyi Ressun lukio. Koska olin
hänen henkilökohtainen avustajansa, minulla oli avain hänen huoneistoonsa, ja
menin sisään, vaikka hän itse ei ollut vielä paikalla, valmistelemaan työpäivää.
Kaleva
oli luullakseni varsin rikas. Shakin maailmanmestaruuden voittaminen
toistakymmentä kertaa peräjälkeen oli rahakasta puuhaa, mutta lisäksi Kaleva
eli huomattavan askeettisesti. Hän ei arvostanut vaurauden korostamista;
hänellä ei esimerkiksi ollut autoa, ja hänen puhelimensa oli vuosia vanha
tavallinen nokialainen, ei mikään älypuhelin. Hän söi enimmäkseen kasvisruokaa,
ja hänen lempiruokansa oli sama kuin minunkin, hernekeitto. Niin ikään minun
tavoin hän oli absolutisti. Hauskanpidonkin
suhteen hän oli nuuka: matematiikka oli hänestä hauskinta, ja se oli ilmaista
(tai tarkemmin jopa tuottoisaa, koska kansanedustajanakin hän oli pystynyt
jatkamaan sivutoimisena matematiikan tutkijana, mistä hän oli saanut nimellisiä
palkkioita); hän lenkkeili päivittäin ja kävi parin viikon välein oopperassa,
baletissa tai klassisen musiikin konserteissa (Bach ja Beethoven olivat hänen
suosikkinsa, oma suosikkini Wagner ei ollut hänelle erityinen), siinä kaikki.
Kaleva
oli Sveitsin vuotensa aikana liittynyt kalvinistiseen kirkkoon, koska arvosti
sen ankaraa puritaanisuutta paljon enemmän kuin evankelis-luterilaisen kirkon
pehmoa tapainturmellusta. En tiedä, kuinka uskonnollinen hän oli; hän ei
koskaan tehnyt uskostaan numeroa, mutta kävi kuitenkin usein
jumalanpalveluksessa. Hänen arvomaailmaansa en osaa tarkasti määritellä, mutta
mielestäni hän ei ollut traditionalisti kuten minä. Hänen
puritaaninen ja idealistinen asenteensa vihjasi minusta jossain määrin uuskonservatismiin,
joskaan hän ei sopinut sen amerikkalaiseen ilmenemismuotoon sen enempää kuin
traditionalismiinkaan.
Kaleva
ei ollut naimisissa, eikä hän tietääkseni ollut koskaan osoittanut mitään
kiinnostusta parisuhdetta kohtaan. Hän oli oikeastaan varsin erikoinen ihminen,
sillä hänessä yhdistyivät vahva ulospäin suuntautuneisuus ja tietynlainen
erakkomaisuus. Kukaan ei päässyt henkisesti kovin lähelle häntä, sillä
matematiikka erotti hänet muista ihmisistä: sen maailma kiehtoi häntä enemmän
kuin yksikään ihminen. Olen jo useammin luonnehtinut itseäni hänen ystäväkseen,
mutta niin olen tehnyt vain paremman sanan puutteessa. En ollut hänen
ystävänsä. Ennemmin meillä oli kuin mestarin ja kisällin suhde: minä arvostin
häntä paljon enemmän kuin hän tulisi koskaan arvostamaan minua. On kuitenkin
sanottava, että Kaleva kovasti yritti esittää kuin pitäisi minua vertaisenaan,
ja varmaan hän toivoi voivansa tehdä niin oikeastikin, mutta minä itse pidin
sitä tarpeettomana. Minulle hän oli johtaja, jonka halusinkin johtavan minua.
Hänen
kotinsa oli minusta erittäin inspiroiva ympäristö. Heti eteisessä tulivat
vastaan John Locken ja Edmund Burken muotokuvat sekä Kalevan oma motto: Minkä totuus voi tuhota, sen tuleekin
tuhoutua. Sisempänä kuvissa olivat vastassa Kalevan ammatilliset edeltäjät:
Isaac Newton, Gottfried Leibniz ja René Descartes; kunniapaikalla oli itse
Pythagoraan rintakuva.
Kalevan
työhuone oli ylevä paikka. Hän
oli sisustanut sen erittäin tarkan suunnitelman mukaisesti. Työpöytä oli aivan
keskellä huonetta. Sen edessä oli ikkuna, ja pöydän leveys oli määritetty sen
mukaan, että Kalevan istuessa pöydän ääressä pöytä peitti näkymän aina
ikkunalautaan asti, joten oli kuin ikkuna olisi alkanut suoraan pöydästä.
Ikkunaverhon tilalle Kaleva oli hankkinut täsmälleen symmetrisen metallista
taotun verhoiksi muotoillun ja maalatun koristeen; hän nimittäin oli ahdistunut
verhojen heilahtaessa jokaisessa tuulenvireessä, jolloin hänen haluamansa
symmetria oli aina mennyt rikki. Totta puhuen sitä en hänessä käsittänyt, miten
hän oli nähnyt vaivaa ja rahaa sellaisen asian vuoksi.
Huonetta
reunustivat kirjahyllyt. Kaikki kirjat olivat punakantisia ja täsmälleen yhtä
korkeita. Jokaisessa hyllyssä kirjat oli jaoteltu siten, että paksuimmat olivat
alimmalla hyllyllä, ohuimmat ylimmällä, ja joka hyllyn paksuin kirja oli
keskimmäinen, ohuimmat kaksi reunimmaisina. Kirjat olivat liki yksinomaan
tietokirjallisuutta: matematiikkaa ja logiikkaa löytyi hyllyistä enemmän kuin alojen
professorin tarpeisiin, filosofiaa oli kaikilta aikakausilta, psykologiaa ja
muita käyttäytymistieteitä löytyi myös vaikka kuinka.
Kaikki
kirjallisuus ei tietenkään ollut näytillä työhuoneessa. Takahuoneesta
löytyi paljon tavaraa, jonka Kaleva ei ollut halunnut rikkovan työhuoneensa
harmoniaa: kilpailevien poliitikkojen elämäkertoja (”Tunne vihollisesi”, Kaleva
oli sanonut), jotka olivat kaikenkokoisia ja -värisiä eivätkä siis sopineet
kirjahyllyihin keskenään samannäköisten kirjojen kanssa; siellä paljon
esperantonkielistä kirjallisuutta (Kalevaa viehätti suuresti esperanton
säännönmukaisuus, ”matemaattisuus”); lisäksi sieltä löytyi arkisto hylätyille
likaisten temppujen osaston ehdotuksille (kuten kättelyssä tyrmätylle
suunnitelmalleni muodostaa suurentavien peilien ketjulla näköyhteys
ennakkoäänestyspaikalta kilpailevien puolueiden vaalityöhön, jolloin kyseinen
vaalityö olisi rikkonut säännön, ettei sellainen saa näkyä äänestyspaikalle).
Henkisten
kykyjensä lisäksi Kaleva oli kohtuullisen lahjakas käsistäänkin. Hän oli
nikkaroinut monet huonekaluistaan yhdessä erään puusepäksi opiskelleen
koulutoverinsa kanssa. Useat Kalevan kirjoitukset olivat itse asiassa minun
tekstiksi tuottamiani, sillä hän oli sanellut niitä minulle itse tehden samalla
jotain käsillään, kuten piirroksia tai hiuksenhienoja koristeita milloin
mihinkin esineeseen; Kalevan mielestä, jos oli mahdollista tehdä kahta asiaa
yhtä aikaa, oli ehdottomasti niin tehtävä. Koristeet, jotka olivat keskenään
symmetrisiä, olivat kirjahyllyissä tai työpöydällä; eräs niistä oli tarkassa
tasapainossa oleva vaaka, oikeuden symboli.
Odotellessani
työnantajani saapumista menin hänen työpöytänsä luokse, avasin sen pöytälaatikon
ja otin esiin eräitä papereita, joita hän tulisi sinä päivänä tarvitsemaan.
Pöytälaatikon kaikki esineet olivat yhtä virheettömässä järjestyksessä kuin
pohjoiskorealaiset sotilaat. (Vertauskuvaa ajatellessani koin hetkellisen
säälin tunteen niitä varusmiehiä kohtaan, joiden joukkueenjohtaja Kaleva oli
armeijassa ollut; vaikka Kaleva oli reilu ja ymmärtäväinen johtaja, hän tuskin
oli päästänyt ketään helpolla sulkeisjärjestyksissä.) Pöytälaatikossa oli erityisen
paljon Kalevan matemaattisten tutkimusten muistiinpanoja. Kaleva jostain syystä
kirjoitti ne useimmiten käsin. Syy saattoi olla se, että hän halusi hyödyntää
erittäin kaunista ja huolellista käsialaansa. Hän oli luullakseni viettänyt
lapsena pitkiä tunteja vuosien ajan harjoittaakseen käsialansa mahdollisimman
virheettömäksi. Kerran olin mielenkiinnon vuoksi tutkinut erästä hänen muistiinpanoaan
ja poiminut siitä kaikki x-muuttujat.
Olin joutunut toteamaan, että ne olivat olleet niin identtisiä, että paljaalla
silmällä ei eroja huomannut kuin vaivoin.
Pöytälaatikosta
löytyivät Kalevan visaisimmat haasteet: Clay-instituutin kuusi
ratkaisematonta Millenium-ongelmaa, joista kunkin ratkaisijalle instituutti oli
luvannut miljoonan dollarin palkinnon. En usko, että palkinnot Kalevaa
houkuttelivat juurikaan. Hän janosi haastetta. Olin joskus kysynyt hänen
suurinta henkilökohtaista haavettaan, jolloin hän oli sanonut vailla hetkenkään
harkintaa sen olevan kaikkien konjektuurien todistaminen tosiksi tai
epätosiksi. Laatikossa oli myös Kalevan huvin vuoksi tekemä tutkielma
hyperkuutioista, neliulotteisista kappaleista.
Juuri
samalla hetkellä, kun kaappikello alkoi soittaa kymmentä, ovi aukesi ja sisään
astui työnantajani, opettajani ja auktoriteettini: ikäistään vanhemman oloinen nuori
mies, joka oli kuin vakauden ja luotettavuuden perikuva. Hänellä oli rehdit,
ystävälliset kasvot, jotka eivät olleet täysin ilmeettömät korostetusta stoalaisesta
tyyneydestään huolimatta. Mustan, viitan kaltaisen takin alla hänellä oli musta
puku, jossa ei ollut mitään poikkeamia. Kravatti oli yksivärisen musta ja korostui
valkoista paitaa vasten. Se vaikutti mikrometriruuvin avulla asetetulta.
”Oikein
hyvää päivää”, Kaleva Saarelainen vastasi tervehdykseeni vakaalla äänellään,
joka herätti luottamusta kuulijassa kuin kuulijassa. Ääni oli lämmin ja lempeä,
mutta siinä kuului myös Kalevan horjumattomuus. Ääni ei ollut vähäisen
harjoittelun tulos: hän oli hyvin suurella tunnollisuudella opetellut
imitoimaan Christopher Leetä, jonka äänen viehätyksen Kaleva oli oppinut
omakseen, tosin ilman sitä pelottavuutta, joka Leen ääneen yleensä liitetään.
”Mitä
uutta tietoa hallituksen muodostamisesta?” kysyin innokkaasti.
”Virkakunta
on yhä jossain määrin shokissa”, Kaleva sanoi. ”Jatkuvuus politiikassa on katkennut.
Eräs vanhempi virkamies, jonka henkilöllisyys jääköön omaan tietooni, luuli
tilaisuuden tulleen päästä itse sanelemaan. Jouduin osoittamaan kaapin paikan,
ja nyt hän on uskollinen tuleva alaiseni. Todistin, että poliittinen kokemus ei
ole kaikki kaikessa. Kokemus kangistaa kaavoihin ja tottumuksiin. Minä tuon
uuden luovuuden ilmapiirin. Sitä varten tietenkin tarvitsen sinut edelleen
omaksi kriitikokseni. Saat ylennyksen kansanedustajan avustajasta pääministerin
erityisavustajaksi.”
”Paljon
kiitoksia siitä”, sanoin hyvilläni. Ylennys ei ollut yllätys, sillä olin
hoitanut tehtäväni hyvin ja saanut hämmästyttävän usein Kalevan mielen
muuttumaan joissain asioissa.
Kaleva
istuutui työpöytänsä ääreen ja nosti sille salkkunsa.
”Hallitusta
ei ole muodollisesti vielä muodostettukaan, mutta olemme jo saattaneet alkuun
erään hallituskauden tärkeimmistä tavoitteista”, hän sanoi tyytyväisenä. ”Tuleva
valtiovarainministeri Vahtera antaa potkut Valtion taloudellisen
tutkimuskeskuksen ylijohtajalle Juhana Vartiaiselle. Kuten Neuvostoliitossa
aloitettiin 50-luvulla destalinisaatio, Suomessa on nyt
luvassa mittava dedemarisaatio: hallinto puhdistetaan poliittisin perustein
nimitetyistä virkasyöttiläistä.”
”Anna
kun arvaan: syyksi ilmoititte, että Vartiainen on osoittautunut
laskutaidottomaksi idiootiksi, jonka talousopit ovat teollista vallankumousta
edeltävältä ajalta ja jonka ajattelussa subjektiiviset mieltymykset ovat
tärkeämpiä kuin objektiiviset totuudet. Mutta koska vähemmistövaltuutetun
toimistoa ei ole vielä lakkautettu, esititte sen reaktion varalta anteeksipyynnön
laskutaidottomille idiooteille.”
”Nöyryyttäminen
ei ole minun tyyliäni”, Kaleva sanoi paheksuvasti. ”Se on koulukiusaajien touhua.
Ei, minä ja Vahtera vain otimme Vartiaisen ristikuulusteluun ja tivasimme,
kunnes hän oli umpikujassa. Lopulta totesimme, ettei hän ole tehtäviensä
tasalla ja teimme selväksi, että hän lähtee heti hallituksen nimittämisen
jälkeen.”
”Miesparka,
mitä hän mahtaa tästedes tehdä? Hän taisi saada parisataa ääntä vaaleissa.”
”Suoraan
sanoen ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä en jää muistelemaan poliittisia
eunukkeja, vaan keskityn omaan suoritukseeni ja katson eteenpäin. Hädin tuskin
edes muistan sen edellisen pääministerin nimeä, sen, joka lähti kesken kauden
Brysseliin.”
Kaleva
oli ottanut laukustaan esiin tulevan hallituksen ohjelman, jonka marginaaleihin
hän oli kirjoittanut lyhyitä muistiinpanoja.
”Olen
ajatellut lisätä yleisparlamentaarisen valmistelun määrää suomalaisessa
politiikassa”, hän sanoi. ”Muilta puolueilta voi hyvinkin tulla hyviä
ajatuksia, joiden ylenkatsominen alkuperän vuoksi olisi yksinkertaisesti
tyhmää. Tosiasia on, että vaikka saimme enemmistön eduskuntapaikoista, me emme
saaneet enemmistöä äänistä. Vaalimatematiikka suosi meitä kokomme vuoksi, mikä
tekee enemmistöhallituksemme moraalisen oikeutuksen kyseenalaiseksi. Yhden
puolueen enemmistöhallitus on vieras suomalaiselle politiikalle, joten olisi
järkevää hillitä murrosta jatkamalla samaan tyyliin kuin päättyneellä
vaalikaudella sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen kanssa. Oppositio
pysyy rauhallisempana, jos annamme sille muodollista valtaa päättää edes niissä
asioissa, joissa meillä ei ole aatteellisia päämääriä, kuten palvelu-,
hallinto- ja verouudistuksissa. Se olisi diplomaattista ja demokraattista, se
madaltaa muiden puolueiden kynnystä lähestyä linjoissaan meitä, ja se on myös
itsellemme hyödyllistä. Jos siitä tulee maan tapa, se kääntyy omaksi eduksemme
silloin, kun ennen pitkää väistämättä joudumme taas korpivaellukselle
oppositioon.”
”Kansakunnan
eheyttäminen oli vaaliteemamme”, sanoin nyökäten. ”Kannatan ajatustasi, koska
se purkaa vastakkaisasetteluja. Se myös toimii ystävällisenä kädenojennuksena
niille vihervasemmistolaisille, jotka eivät osanneet niellä tappiotaan ja
osoittavat nyt mieltään Eduskuntatalon portailla.”
”Piruparat”,
Kaleva huokasi. ”Milloin he mahtavat ymmärtää, etteivät kaikki
kansallismieliset ole sellaisia hirviöitä kuin he luulevat ja varmaan
haluavatkin luulla? On kansallismielisiä ja on kansallismielisiä.
Rationaalisesti ajattelevat kansallismieliset ovat paljon lähempänä rationaalisesti
ajattelevia ei-kansallismielisiä kuin ei-rationaalisesti ajattelevia
kansallismielisiä. Ihmisen ajattelutapa merkitsee paljon enemmän kuin
arvomaailma. Kiihkoilu on aina kiihkoilua, oli se kääritty minkä väriseen
pakettiin hyvänsä.”
”Monikultturismi on uskonto.
Sillä on kaikki uskonnon psykologiset piirteet. Ne mielenosoittajat, jotka
ovat vakuuttuneet kulttuurien sekoittamisen johtavan autuuteen, voisivat oikein
hyvin olla pyhää sotaa julistavia ISIS-taistelijoita, jos he vain olisivat
eläneet erilaisissa ympäristöissä. Fanaattinen mentaliteetti voi nostaa minkä
hyvänsä asian jalustalle kriittisen arvostelun yläpuolelle.”
”Olet
lukenut kirjoitukseni tarkkaan”, Kaleva sanoi hymyillen. ”Asiaansa
fanaattisesti uskovalle voi olla mahdotonta osoittaa hänen olevan väärässä.
Pelkään, että mikään, mitä me teemme, ei saa radikaaleimpia vasemmistolaisia
luopumaan uskosta, että minä olen heidän uskontonsa Antikristus. Mutta meidän
on silti yritettävä. Rationaalisesti ajatteleville poliittisille vastustajillemme
me voimme helposti osoittaa, että olemme korkealle radikaalivasemmiston
yläpuolella.”
Hän
tarkasteli taas hallitusohjelmaa ja ympyröi sieltä muutaman kohdan.
”Niin
miellyttävä kuin onkin ajatus, että Suomen kansa luottaa meihin, minusta meidän
tulee ottaa viileänjärkeväksi lähtökohdaksi se, että ensi vaalien jälkeen
puolueellamme ei ole eduskunnassa enemmistöä ja että on luvassa paluu
koalitiohallitusten aikaan. Se tarkoittaa, että meidän on tällä vaalikaudella
saatava läpi kaikki tärkeimmät tavoitteemme, etenkin aatteelliset tavoitteet,
jotta ensi vaalikaudella mahdollisesti hallitusyhteistyössä jonkun muun kanssa
voimme keskittyä saavutustemme varjelemiseen ja kulmien hiomiseen.”
Merkitsevästä
viittauksesta ojensin hänelle erään paperin, jonka hän oli kirjoittanut muistiinpanoksi
hallitusneuvotteluja varten. Muistiinpanot olivat jääneet käyttämättä, kun vaalitulos
oli taannut Perussuomalaisten vaaliohjelman muuttumisen hallitusohjelmaksi.
”Koska
maahanmuuttopolitiikkaa toteutetaan jatkossa suomalaisten edun ehdoilla,
maahanmuutosta ei koidu julkiselle taloudelle pian enää ollenkaan
kustannuksia”, Kaleva sanoi vetäen viivan erään kohdan yli. ”Hunningolla oleva
koulutuspolitiikka on saatava taas järkeville urille. Akateeminen työttömyys on
oire erittäin vakavasta vinoutumasta koulutuksessa. Ammatillista koulutusta
lisätään vahvasti, samalla kun akateemista vähennetään. Yhteiskuntatieteitä ja
humanistisia tieteitä opiskelleet työllistyvät aloilleen niin huonosti, että
meillä on sihteerin kaltaisissa tehtävissä vaikka kuinka paljon
tusinamaistereita, vaikka sihteerin hommia osattaisiin hoitaa
peruskoulupohjaltakin. Niitä tieteitä otetaan jatkossa opiskelemaan alle puolet
nykyisistä määristä. Kaikkien akateemisesti koulutettavien on suoritettava
tieteenfilosofian opintoja, jotta he oppivat tieteen todellisen tarkoituksen,
eivätkä kasva sellaisiksi surullisiksi äärivasemmistolaisiksi tapauksiksi,
jotka tuntuvat luulevan, että todellisuus muuttuu, jos saduille keksitään kapulakielisiä
perusteluja. Kaikkiin yliopistoihin perustetaan evoluutiopsykologian
professuuri.”
Lisää
kohtia viivattiin yli.
”Entä
oletko tullut ajatelleeksi, miten suuria vaikutuksia ihmisten asumistavoilla on
yhteiskuntaan?” Kaleva kysyi. ”Yksin elävän asumiskustannukset ovat paljon
suuremmat kuin kaksin elävien heidän kesken jaettunaan. Tukemalla
yhteisasumista vapautamme paljon yksityistä rahaa järkevämpään käyttöön.
Lisäksi yksin asuvat ihmiset ovat todennäköisemmin valtion holhoamia, koska
heillä ei ole puolisoa, joka tukisi ja jota tukea. Ei valtiolla ole varaa
huolehtia kaikista, eikä valtion pitäisikään, vaikka varaa olisikin.
Yhteisasuminen murtaisi täten erään vasemmiston tukipilarin.”
”Tarkoittaako
tämä, että sinäkin aiot mennä naimisiin?” kysyin.
”Sitä
en voi luvata”, Kaleva sanoi. ”Pääministeriys ja perhe vaativat molemmat
ankaraa sitoutumista. Jos ihminen sitoutuu samaan aikaan kahteen eri asiaan,
kumpikin jää hoitamatta kunnolla. Minä en suvaitse sitä, että tehtäviä jätetään
hoitamatta kunnolla, kaikkein vähiten itseltäni.”
”Niinpä
tietenkin”, sanoin sävyisästi. ”Mutta minusta sinun tulisi mennä naimisiin.
Sinä olet hyvin älykäs ihminen, joten jos tekisit lapsia, tasapainottaisit
nykyajan vakavaa trendiä, että ihmiskunnan vähiten älykkäät populaatiot
lisääntyvät aktiivisemmin kuin älykkäimmät.”
”Tuo
on totta”, Kaleva myönsi, ”mutta minun on noudatettava tärkeysjärjestystä,
koska en millään voi tehdä kaikkea, mitä minun pitäisi. Suomi on
murrosvaiheessa, jossa minun on tehtävä kaikkeni, jotta murros parempaan toteutuu
niin hyvin kuin suinkin. Jos täydellisellä panostuksella politiikkaan saan
aikaan kannusteen sadalletuhannelle älykkäälle suomalaiselle tehdä yksi lapsi
enemmän, on se parempi kuin jos itse tekisin kymmenen lasta ja epäonnistuisin
politiikassa. Ehdin mennä naimisiin sitten, kun olen saanut tärkeimmät
tavoitteeni täytettyä.”
”Viesti
ymmärretty. Siispä vain täyttä höyryä eteenpäin ja uudistetaan yhteiskuntaa
enemmän kuin kymmenen edellistä hallitusta yhteensä. Suunnittelin tähän
liittyen epävirallista apulaisparlamenttia, jonka voisimme rahoittaa
järjettömästi kasvavista puoluetuistamme. Se koostuisi
varakansanedustajistamme, jotka voisivat pientä palkkiota vastaan pureskella
puolueemme aloitteita ennen kuin ne tuodaan eduskuntaan. Se nopeuttaisi
urakkaamme sen lisäksi, että kompromissit eivät meitä hidasta tällä
vaalikaudella.”
”Ajatus
on harkinnan arvoinen, mutta Suomea ei voi hallita suvereenisti, jos ei saa
työmarkkinajärjestöjen hyväksyntää”, Kaleva totesi. ”Vanhat puolueet luovuttivat
niille valtaa, koska se takaa, että sitä kautta kyseisillä puolueilla säilyy
edes se valta siinäkin tapauksessa, että jokin uusi voima, kuten nyt me, nousee
niitä vastustamaan. Se on eräs korruption muoto. Siitä tulisi päästä eroon,
mutta keinot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia.”
”Poistetaan
työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennysoikeus ja säädetään tilalle arvonlisävero”,
ehdotin. ”Järjestöjen jäsenmäärät lähtisivät hupenemaan nopeasti, jolloin
niiden valtakin kuihtuisi. Sekin on dedemarisaatiota.”
”Jos
me ryhdymme noin näyttävästi sotaan niitä vastaan, ammattiyhdistysliike
järjestää maahan yleislakon”, Kaleva sanoi raskaasti. ”Antti Rinne yhtenä
oppositiojohtajista tulee muutenkin yllyttämään siihen. Yleislakko tänä
taloudellisesti haastavana aikana aiheuttaisi sellaista tuhoa, että sen
korjaamiseen menisi erittäin pitkään. Kilpailukyvyn parantaminen maksaisi sen
takaisin vasta vuosien päästä. Edunvalvontajärjestöissä on se ongelma, että ne
eivät valvo koko kansakunnan etua.”
Kaleva
penkoi taas laukkuaan ja otti sieltä esiin pienen pinon papereita.
”Tässä
on lista merkittävistä edunvalvontajärjestöistä”, hän sanoi.
”Työntekijäkartellit SAK, STTK ja Akava, jotka haalivat jäsenilleen etua Suomen
kilpailukyvyn kustannuksella. EK ja EVA, plutokraattien mafiat. Maa- ja
metsätaloustuottajain Keskusliitto, joskin sen painoarvo on vähäinen. Ja
rikollisten edunvalvontajärjestö Demla, jonka soluttautuminen oikeuslaitokseen
on tehnyt Suomesta rauhanparatiisin, eikä suinkaan kunniallisille
kansalaisille, vaan konnille.”
”Meidän
olisi hyvä keksiä jokin veruke kieltää tuo Demla”, sanoin. ”Ja mielellään
savustaa virkakunnasta ulos kaikki sen jäsenet.”
”Mutta
mistä löytäisimme uudet oikeusviranomaiset tilalle?” Kaleva kysyi. ”Sitä paitsi
se merkitsisi vallan kolmijaon heikentymistä, minkä vahvistaminen on minun
agendallani. Taidamme edetä siten, että otamme järjen käteen
rangaistuskäytännöissä ja koettelemme tuomarien uskollisuutta. Kuolemantuomiota
en kannata, älä toivokaan, mutta kastraatio on otettava käyttöön rangaistuksena
törkeissä tapauksissa. Karkotetuilta poistetaan valitusoikeus, vankilat
muutetaan nollabudjetilla toimiviksi työleireiksi, joissa vangit saavat itse
ansaita ruokansa, vaatetuksensa, lämmityksensä, vartijoidensa palkat ynnä muut.
Ja vakavista rikoksista tuomittuja voidaan määrätä luovuttamaan
kierrätyskelpoisia elimiä samoin kuin luovuttamaan verta, mikäli se on kelvollista,
säännöllisesti. Jos demlalaiset oikeusviranomaiset eivät näihin taivu, se
merkitsee siirtoa kilometritehtaalle.”
”Entä
muut etujärjestöt?”
”Etenemme
varovaisemmin. Olemme diplomaattisia ja yritämme löytää ratkaisuja, jotka nekin
pystyvät nielemään. Toimin, kuten viime vaalikaudella toimin muita puolueita
kohtaan: pyrin luomaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita ja vahvaa
luottamusta.”
”Tässä
vaiheessa asetun taas kriitikon rooliini ja kehotan harkitsemaan toisenlaista
tyyliä”, sanoin. ”Sinähän olet varsin säännönmukainen ihminen – ei, älä ota
sitä kehuna, vaan varoituksena. Tunne
vihollisesi, olet sanonut. Monesti ihmiset erehtyvät kuvittelemaan muita
epärationaalisiksi olennoiksi, joilla ei ole kykyä itsenäiseen, luovaan
ajatteluun. Mutta heillä on se kyky. Ne ihmiset, joiden kanssa joudut olemaan
tekemisissä maan pääministerinä, ottavat selvää sinusta, kuten sinä heistä, voidakseen
hyötyä sinun kustannuksellasi. No niin, koska olet hyvin säännönmukainen
ihminen, vastustajiesi on helppo päätellä, miten sinä reagoit erilaisissa
tilanteissa. Tämä kädenvääntö eturyhmien ja vanhojen valtapuolueiden nimittämän
virkakunnan kanssa luo noille tahoille tilaisuuksia. Jos ne osaavat ennakoida
sinun toimintaasi, koska olet säännönmukainen, ne saattavat päästä ohjailemaan
sinua. Et sinä halua ottaa sitä riskiä, että he soveltavat sinua kuin
logaritmifunktiota ja että joudut heidän pelinappulakseen.”
Kaleva
oli kuunnellut keskittyneesti.
”Täytyy
sanoa: sinä osaat ajatella asioita pessimistisemmin kuin minä”, hän sanoi.
”Mutta sehän on viisautta. Jatka, ole hyvä.”
”Sinun
on näytettävä, ettet ole mikään Pavlovin koira, joka reagoi ärsykkeisiin aina
samalla tavalla”, sanoin. ”Jos vaikutat arvaamattomalta, kukaan ei rohkene
temppuilla sinua vastaan. Eli suositukseni on tämä: tavatessasi
työmarkkinajärjestöjen edustajat anna itsestäsi aivan erilainen vaikutelma kuin
kenelläkään on sinusta. Jos esität häikäilemätöntä, luihua kovanaamaa, he menevät
aivan hämilleen, minkä jälkeen pääset täydelliseen yliotteeseen heistä.”
”Olet
todellakin likaisten temppujen osaston arvoinen ja sinusta tulee olemaan
minulle paljon hyötyä pääministerin erityisavustajana”, Kaleva sanoi. ”Ellei
sitten… yritätkö parhaillasi huijata minua juuri siihen, mistä minua varoitat?
Sinä tunnet minut, joten tiedät, että minä kuuntelen toisten ajatuksia ja
suhtaudun niihin kunnioittavasti. Yritätkö käyttää sitä taipumustani hyödyksi
halutessasi minut noudattamaan sinun… pois alta risut ja männynkävyt
-tyyliäsi?”
No,
tuota en ollut odottanut. Kaleva
totisesti oli erittäin nopea oppimaan.
”Minä
tunnen sinut, joten tiedän myös, että olet aina ylemmällä älyllisellä tasolla”,
lausuin. ”En ole kyllin tyhmä ottaakseni sitä riskiä, että annat minulle
potkut. Ja tiedän myös, että päätöksen teet aina itse.”
”Kuten
huomaat, opin jo katsomaan asioita siitä lähtökohdasta, että jollakulla on
kissanhäntä kainalossa”, Kaleva sanoi. ”Esittele siis ajatuksesi
työmarkkinajärjestöjen edustajia varten.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti