29.4.2015

6. luku: Annus Mirabilis

< Viidenteen lukuun


”Tämän minä saan siitä hyvästä,
että ryhdyn tekemisiin roskaväen kanssa!
Heitä on kaikkialla, hänen kaltaisiaan!”


Kaikille asioille tulee joskus loppu. Monikulttuurisuusaate loppui elokuun 2015 Länsi-Euroopan laajuisissa mellakoissa, joiden vuoksi vuosi sai saman nimityksen hullu vuosi kuin 1848, jolloin eurooppalaiset olivat edellisen kerran nousseet barrikadeille kansanvallan puolesta niin laajassa mittakaavassa. Omasta mielestäni nimitys toki oli pahasti harhaanjohtava, sillä minusta vuosi vaikutti ensimmäiseltä selväjärkiseltä koko elinaikanani, ehkä ensimmäiseltä myös vanhempieni elinaikana.

Hyökkäys Kaleva Saarelaista vastaan sai ranskalaisten kansallisen hurmion vaihtumaan raivon hyökyaalloksi, jolle ei riittänyt kuin aluksi se, että radikaalien vasemmistopuolueiden puoluetoimistot tuikattiin tuleen. Raivostunut väkijoukko murtautui läpi kauhistuneiden poliisien renkaan ja tunkeutui Élysée-palatsiin, josta raahattiin ulos pian entinen presidentti François Hollande. Samaan aikaan myös Luxembourgin ja Bourbonin palatsit miehitettiin ja Ranskan parlamentin kamarien jäsenet saivat valita kahdesta: joko he määräisivät pidettäväksi hajotusvaalit erittäin pikaisesti tai heidät laitettaisiin roikkumaan hirsipuihin, joiden rivistö ulottuisi Champs-Élysées’llä Riemukaarelta Place de la Concorde’lle asti. Kamarit valitsivat hajottamisen, ja seuraavina päivinä merkittäviä ranskalaispoliitikkoja pakeni maasta joukoittain.

Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden poliittiset eliitit olivat kauhuissaan. Odotin innolla, minkälaisia julkilausumia heiltä tulisi, mutta mitään ei tullutkaan. Euroopan komissio pakeni vauhdilla Brysselistä, ja esimerkkiä noudattivat Belgian, Luxemburgin, Alankomaiden, Italian ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset. Aluksi hämmästelin, miten niiltä oli sisu pettänyt niin vähällä, kunnes sitten ymmärsin. Vallankumous Ranskassa oli herättänyt vielä paljon pahemman pelon kuin vallankumouksen tartuntavaaran: kukaan ei tiennyt, kuka Ranskaa parhaillaan hallitsi, ja koska Ranska oli ydinasevaltio, oli todellinen pelko, että joku päättäisi protestoida EU:ta vastaan räjäyttämällä sen pääkaupungin maan tasalle.

Kansanjoukoille hallitusten joukkopaot tietenkin näyttäytyivät täydellisenä pelkuruutena, ja niinpä mellakat levisivät Ranskasta muutamassa päivässä Englantiin, Belgiaan, Alankomaihin ja Italiaan. Tanskalaiset olivat rauhallisempia, koska heillä oli aivan pian mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa tavanmukaisesti. Myös Itävallassa oli laajoja mielenosoituksia, ja jopa Saksassa protestimieliala alkoi nousta, vaikka kansa olikin niin rajusti rokotettu kansallismielisyyttä vastaan. Itä-Euroopan maat seurasivat hullunmyllyä sivusta häkeltyneinä.

Vallankumouksen rauhaarakastava johtaja Kaleva Saarelainen lojui pariisilaisessa sairaalassa tajuttomana, eikä esimerkillään pystynyt hillitsemään vallankumouksellisia. Luulen, että niinä päivinä EU:n johtajat toivoivat yhtä hartaasti kuin minäkin, että Kaleva toipuisi. Hänellä oli ollut onnea, sillä veitsi oli osunut kylkiluuhun, jonka ohi livetessään se oli väistänyt sydämen täpärästi. Kukaan vain ei tiennyt, milloin Kaleva saattaisi antaa vähäisiäkään ohjeita ja kannustaa vallankumouksellisia malttiin.

Koin, että minun oli Kalevalle antamani lupauksen mukaan pyrittävä estämään konfliktin eskaloituminen parhaani mukaan. Onneksi en ollut yksin, sillä Pariisissa oli monta muutakin Kalevan avustajaa sekä joitakin suomalaisia poliitikkoja, jotka myös ottivat tehtäväkseen vallankumouksen pitämisen aisoissa.

Presidentinvaalikampanjoille ei Ranskassa jäänyt paljon aikaa, niin pikaisesti ne oli määrätty pidettäviksi. Sosialistipuolue ei onnistunut asettamaan omaa ehdokasta ollenkaan, mikä ei ollut ihme, sillä kaikki puolueen merkittävät poliitikot olivat pelastautuneet ulkomaille ja puolueen toiminta lakannut kokonaan. Marine Le Pen oli kiistaton ennakkosuosikki, mutta vastaehdokkaaksi hänelle rohkeni ryhtyä entinen presidentti Nicolas Sarkozy.

Eräänä päivänä menin seuraamaan Sarkozyn ensimmäistä kampanjatilaisuutta. Mies, jota vihasin sydänjuuriani myöten, oli juuri aloittamassa puheen, kun väkijoukosta huudettiin ”Kansanpetturi!” ja suuri kivi iskeytyi häntä kasvoihin sellaisella voimalla, että veri roiskui.

”Seis!” huusin täyttä kurkkua tunkeutuessani paikalle, jolla vallankumoukselliset hyökkäsivät presidenttiehdokkaan kimppuun. Niin vilpittömästi kuin koinkin, että Sarkozyllä ei ollut sen vahvempaa oikeutta elää kuin torakoilla, Kalevan pyyntö velvoitti minua. Hyökkääjät todella jättivät Sarkozyn rauhaan käskystäni; minusta oli tullut jonkinmoinen kuuluisuus, sillä koko maailma oli oppinut tuntemaan kuvan, jossa nostin juuri puukotetun Kalevan ylös ambulanssin saavuttua, ja niinpä kansallismieliset vallankumoukselliset tiesivät minut Kalevan lähipiirin jäseneksi ja vallankumouksen johtajan pelastajaksi.

Sarkozyn otsassa oli paha ruhje, hänen nenänsä oli murtunut ja puolet hampaista irronnut. Kahden vastakkaisen tunteen vallassa autoin hänet ylös maasta.

”Soita ambulanssi”, sanoin silläkin kertaa, mutta huomattavasti innottomammin.

Tapauksen jälkeen presidentinvaalikampanjaa pääsi käymään enää Marine Le Pen. Elokuun yhdeksäntenä päivänä pidettiin äänestys, jossa hänet valittiin murskaenemmistöllä Ranskan kuudennen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi. Kansalliskokouksen ja senaatin vaalit pidettiin viikkoa myöhemmin, ja niissä Kansallisen rintaman ylivalta sinetöitiin. Kolmas dominopalikka kaatui, kun puolue sai molempiin kamareihin selvän enemmistön.

Pari päivää ennen parlamenttivaaleja sairaalasta kerrottiin iloinen uutinen: Kaleva oli herännyt koomasta. Jouduimme kuitenkin odottamaan vierailua seuraavan viikon alkuun, koska hoitohenkilökunta halusi säästää Kalevan liian vahvoilta mielenliikutuksilta heti aluksi.

* * *

Ensimmäiselle vierailulle Kalevan luokse menimme minä ja kaikki muut Kalevan avustajat sekä Sampo Terho, joka toimi virkaatekevänä pääministerinä. Kaleva oli velttona vuoteessaan, mutta hänen silmissään näkyi intensiivinen ilme, paljon innokkaampi kuin olin odottanut.

”No, kertokaahan, mitä on tapahtunut sinä aikana, kun olen ollut höyhensaarilla”, hän sanoi vaihdettuamme kaikki asiaankuuluvat tervehdykset ja voinnintiedustelut.

”Marine Le Pen valittiin Ranskan presidentiksi”, kerroin tyytyväisenä. ”Kansallinen rintama on saanut enemmistön parlamentin kumpaankin kamariin. No-go zonet on tänä aamuna määritelty separatistisiksi kapina-alueiksi, ja tälläkin hetkellä Ranskan asevoimat ryhmittyvät piirittämään niitä.”

”Onko väkivallalta vältytty?”

”Paremmin kuin toivoin. Julkinen valta on siitä pidättynyt yhtä hyvin kuin ennenkin. No-go zonet eivät muutu taistelutantereiksi. Ne vain eristetään muusta yhteiskunnasta kokonaan. Antautujat ja pidätetyt lähetetään kotimaihinsa tai Ranskan Guyanaan. Sen jälkeen alueet liitetään taas Ranskaan.”

”Pirunsaari saa siis jälleen käyttöä”, Kaleva sanoi. ”Olenkin ihmetellyt, miksei Ranska ole perustanut vastaanottokeskuksiaan sinne. Entä muuta?”

”Belgia ja Italia ovat hajonneet. Niiden sekä Alankomaiden, Luxemburgin ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset ovat pakosalla, samoin Euroopan komissio. Luxemburgia lukuun ottamatta kaikissa on määrätty pidettäväksi uudet parlamenttivaalit lähiaikoina. Itävallan hallitus on vielä pystyssä, mutta se horjuu.”

”Olemme siis edenneet puolessa vuodessa enemmän kuin villeimmissä unelmissanikaan osasin toivoa”, Kaleva sanoi. ”Eikä tämä jää tähän. Kun vallankumous kerran on saatu liikkeelle, sitä ei ihan helpolla enää pysäytetä.”

* * *

Kalevan ennustus osui oikeaan. Muutaman päivän kuluttua hän oli toipunut sen verran, että saattoi antaa haastatteluja ja pitää puheita videokameralle. Kansallismieliset kautta maanosan riemuitsivat vallankumouksen johtajan paluusta julkisuuteen. Mielenosoitukset olivat laantuneet huomattavasti kaikissa uusiin vaaleihin ajautuneissa maissa, mistä Kaleva ilmaisi tyytyväisyytensä. Itävalta, jossa niinä päivinä olivat laajimmat mellakat, taipui sekin uusiin vaaleihin, jolloin vanhaa järjestystä edustavan Saksan tuki väheni entisestään.

Kun tilanne oli rauhoittunut, Euroopan komissio palasi takaisin Brysseliin, mutta sen jäsenet vaikuttivat olevan hermoromahduksen partaalla. Belgia oli jakaantunut itsenäisiksi Flanderiksi ja Valloniaksi. Alankomaiden parlamenttivaalit seurasivat Suomen ja Ranskan esimerkkiä, kun Vapauspuolue sai suurvoiton ja Geert Wilders muodosti hallituksen. Pian Yhdistyneessä kuningaskunnassa pidettiin hajotusvaalit, joissa Nigel Faragen Itsenäisyyspuolue sai suurimman ryhmän, mutta ei sentään enemmistöä; Kalevan mielestä se oli hyvä, koska maan eroaminen suin päin EU:sta vähentäisi kansallismielisten painoarvoa sen sisällä. Pohjois-Italiassa pidettyjen vaalien seurauksena Pohjoisen liitto nousi hallitusvaltaan pääministerinä puolueen johtaja Matteo Salvini. Itävalta seurasi pian perässä, kun liittokansleriksi nousi Heinz-Christian Strache Vapauspuolueen voiton seurauksena. Syyskuussa tanskalaiset valitsivat itseään johtamaan kansanpuolueen, jonka johtajasta Kristian Thulesen Dahlista tuli pääministeri. Samaan aikaan Espanjassa, joka oli aiempina vuosina tottunut puolueiden nopeisiin nousuihin, vallankumouksesta innoittunut nationalistipuolue polkaistiin käyntiin tyhjästä ja se nousi nopeasti johtoon mielipidetiedusteluissa joulukuun parlamenttivaalien lähestyessä.

Itä-Euroopan maat, jotka olivat säästyneet kansalliselta mielisairaudelta nimeltä monikultturismi, olivat jahkailleet koko vallankumouksen ajan. Syyskuussa tilanne oli kehittynyt niin pitkälle, että itäeurooppalaiset johtajat totesivat olevan viisainta liittyä voittajan puolelle. Saksan Angela Merkel, joka oli EU:n viimeisiä vankkoja puolustajia, menetti hetkessä itäiset liittolaisensa, kun itäisten EU-maiden hallitukset tapasivat Länsi-Euroopan uudet kansallismieliset hallitukset ja suostuivat liittymään Kalevan johtamaan EU:ta uudistavaan rintamaan.

Päästyään sairaalasta Kaleva otti tähtäimeensä Saksan hallituksen taivuttamisen tai kaatamisen. Hän aloitti jälleen kampanjan, ja se suuntautui kaikkiin Saksan osavaltioihin. Vanhan EU:n murentuessa ja kansallismielisyyden noustessa kaikkialla ympärillä olivat monet saksalaisetkin kyseenalaistaneet sen opin, jota heille oli toisesta maailmansodasta asti pakkosyötetty: opin kansallismielisyyden pahuudesta ja saksalaisten ylittämättömän suuresta kansallisesta synnistä.

Kaleva kehotti saksalaisia hyväksymään hyvän kansallisen itsetunnon ja murtautumaan irti aiempien sukupolvien teoista. Nopeasti nousi myös saksalainen kansallishenki, ja protestit kohdistuivat Merkelin hallitukseen. Aiemmin voittamattomalta vaikuttanut rautarouva sai haastajan, kun Kaleva Saarelainen käytti tarmonsa häntä vastaan.

”Nicht send’ ich dich mehr aus Walhall”, Kaleva jylisi täydellisellä saksankielellään innokkaalle väkijoukolle osoittaen sanansa Merkelille. ”Nicht weis’ ich dir mehr Helden zur Wal; nicht führst du mehr Sieger in meinen Saal. Bei der Götter trautem Mahle das Trinkhorn nicht reichst du traulich mir mehr; nicht kos’ ich dir mehr den kindischen Mund. Von göttlicher Schar bist du geschieden, ausgestossen aus der Ewigen Stamm; gebrochen ist unser Bund; aus meinem Angesicht bist du verbannt!”

Yleisön suosionosoitukset nousivat mieltä ylentäväksi pauhuksi. Kalevan puhe oli ollut kuin laulua, ja minun oli helppo kuvitella hänet Wagnerin oopperoiden Wotan-jumalaksi, joka ajoi kapinallisen tyttärensä Brünnhilden maanpakoon.

Merkelin elämä ei osoittautunut enää helpoksi. Euroopassa kaikki olivat häntä vastaan, paitsi komissio, josta ei ollut enää mihinkään. Vallankumous nousi vielä kerran, ja kun Berliinissä kuohui, lopulta murtui rautarouvan valta. Saksan hallitus pyysi eroa ja liittopäivät hajotettiin. Silloin oli pystyssä enää yksi dominopalikka.

* * *

Kun kuohunta oli päättynyt, poliittinen elämä alkoi palata normaaliksi. Eurooppa-neuvosto kokoontui taas kerran, ja esiin astui komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker. Olin Eurooppa-neuvoston kokouksessa läsnä Kalevan avustajana, joten näin tuon entisen suurmiehen läheltä. Kesärannassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän näytti vanhentuneen usean vuosikymmenen verran. Hänen kanssaan kokoukseen tuli Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz.

Junckerin väsyneet silmät kiersivät Eurooppa-neuvoston jäsenestä toiseen ja pysähtyivät Kalevaan, joka istui keskimmäisellä paikalla. Kalevan ilme oli kylmä ja hievahtamaton kuin patsas.

”Missä on Donald Tusk?” Juncker kysyi.

”Hän ei nauttinut Eurooppa-neuvoston luottamusta”, Kaleva vastasi. ”Hän sai potkut.”

Junckerin pupillit laajenivat kauhusta. Hän vaikutti havainneen, että puheenjohtajan nuija oli pöydällä Kalevan edessä.

”Teille kahdelle meillä on vain vähän sanottavaa”, Kaleva jatkoi ja otti esiin kaksi paperia. ”Kas tässä, herra Schulz. Ehdotus käsiteltäväksi Euroopan parlamentissa, koskien parlamentin hajottamista ja uusien vaalien pitämistä kuukauden kuluttua. Ja tässä, herra Juncker. Eronpyyntönne, allekirjoittakaa.”

Juncker katsoi samaansa paperia ja näytti keräävän kaikki voimansa.

”Minut valittiin viisivuotiselle kaudelle”, hän sanoi ääni täristen. ”Sitä on vielä neljä vuotta jäljellä.”

”Asia ei minua kiinnosta”, Kaleva ärähti. ”Sinä allekirjoitat tuon eronpyynnön, vaikka minun tulisi kädestä pitäen sinua ohjata.”

Juncker läähätti. Hän katsoi muita Eurooppa-neuvoston jäseniä. Dahl, Farage, Le Pen, puolta vaihtanut Orbán, Saarelainen, Salvini, Strache, Wilders… he eivät olleet sellaisia henkilöitä, joita hän olisi kestänyt työtovereinaan. Hän ymmärsi hävinneensä sotansa. Hän allekirjoitti paperin.

”Hyvästi, herra Juncker”, Kaleva sanoi viileästi. ”Hyvin pian ryhdymme selvittämään sinun joukkosi suunnitelmia eurooppalaisen Euroopan tuhoamiseksi. Coudenhove-Kalergi tullaan muistamaan samassa sarjassa Hitlerin ja Stalinin kanssa. Toivon sinun puolestasi, ettei menneisyydestäsi löydy mitään… raskauttavaa.”

Juncker poistui salista otsa hikikarpaloiden kostuttamana.

* * *

Euroopan parlamentin vaaleissa kansallismielisten puolueiden liittouma sai yli 400 edustajaa ja siis erittäin tukevan enemmistön. Unioni oli raskaiden muutosten kourissa. Eurooppa-neuvoston pysyvä puheenjohtajuus ja ministerineuvoston kiertävä puheenjohtajuus päätettiin järkeistää. Ne yhdistettiin ja sidottiin komission puheenjohtajan viran kanssa – Euroopan presidentin viraksi.

Kun ensin Eurooppa-neuvosto ja sitten Euroopan parlamentti valitsivat Kaleva Saarelaisen unionin johtajaksi, tuo suuri mies, ystäväni ja opettajani, nousi puhemiehistön pöydän luokse. Euroopan parlamentin tuore puhemies Timo Soini antoi hänelle paikkansa, ja Kaleva lausui sanansa, jotka kirjoitettiin historiankirjoihin:

”Vallankumous on päättynyt. Ihmeiden vuoden sato on korjattu. Nyt on Eurooppa vapautettu siitä ikeestä, johon se toisen maailmansodan jälkeen alistettiin. Kansojen Eurooppa on noussut, monikulttuurisuus on kaatunut. Eurooppa on nyt sellainen kuin sen olisi pitänyt olla jo aikoja sitten.”

Viimeinenkin dominopalikka oli kaatunut.

* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti