<
Viidenteen lukuun
”Tämän minä
saan siitä hyvästä,
että ryhdyn
tekemisiin roskaväen kanssa!
Heitä on
kaikkialla, hänen kaltaisiaan!”
Kaikille
asioille tulee joskus loppu. Monikulttuurisuusaate loppui elokuun 2015
Länsi-Euroopan laajuisissa mellakoissa, joiden vuoksi vuosi sai saman nimityksen
hullu vuosi kuin 1848, jolloin eurooppalaiset olivat edellisen kerran nousseet
barrikadeille kansanvallan puolesta niin laajassa mittakaavassa. Omasta
mielestäni nimitys toki oli pahasti harhaanjohtava, sillä minusta vuosi
vaikutti ensimmäiseltä selväjärkiseltä koko elinaikanani, ehkä ensimmäiseltä
myös vanhempieni elinaikana.
Hyökkäys
Kaleva Saarelaista vastaan sai ranskalaisten kansallisen hurmion vaihtumaan
raivon hyökyaalloksi, jolle ei riittänyt kuin aluksi se, että radikaalien vasemmistopuolueiden
puoluetoimistot tuikattiin tuleen. Raivostunut väkijoukko murtautui läpi
kauhistuneiden poliisien renkaan ja tunkeutui Élysée-palatsiin, josta
raahattiin ulos pian entinen presidentti François Hollande. Samaan aikaan myös Luxembourgin
ja Bourbonin palatsit miehitettiin ja Ranskan parlamentin kamarien jäsenet
saivat valita kahdesta: joko he määräisivät pidettäväksi hajotusvaalit erittäin
pikaisesti tai heidät laitettaisiin roikkumaan hirsipuihin, joiden rivistö
ulottuisi Champs-Élysées’llä Riemukaarelta Place de la Concorde’lle asti.
Kamarit valitsivat hajottamisen, ja seuraavina päivinä merkittäviä
ranskalaispoliitikkoja pakeni maasta joukoittain.
Euroopan
unionin ja sen jäsenmaiden poliittiset eliitit olivat kauhuissaan. Odotin
innolla, minkälaisia julkilausumia heiltä tulisi, mutta mitään ei tullutkaan.
Euroopan komissio pakeni vauhdilla Brysselistä, ja esimerkkiä noudattivat
Belgian, Luxemburgin, Alankomaiden, Italian ja Yhdistyneen kuningaskunnan
hallitukset. Aluksi hämmästelin, miten niiltä oli sisu pettänyt niin vähällä,
kunnes sitten ymmärsin. Vallankumous Ranskassa oli herättänyt vielä paljon pahemman
pelon kuin vallankumouksen tartuntavaaran: kukaan ei tiennyt, kuka Ranskaa
parhaillaan hallitsi, ja koska Ranska oli ydinasevaltio, oli todellinen pelko,
että joku päättäisi protestoida EU:ta vastaan räjäyttämällä sen pääkaupungin
maan tasalle.
Kansanjoukoille
hallitusten joukkopaot tietenkin näyttäytyivät täydellisenä pelkuruutena, ja
niinpä mellakat levisivät Ranskasta muutamassa päivässä Englantiin, Belgiaan,
Alankomaihin ja Italiaan. Tanskalaiset olivat rauhallisempia, koska heillä oli
aivan pian mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa tavanmukaisesti. Myös Itävallassa
oli laajoja mielenosoituksia, ja jopa Saksassa protestimieliala alkoi nousta,
vaikka kansa olikin niin rajusti rokotettu kansallismielisyyttä vastaan.
Itä-Euroopan maat seurasivat hullunmyllyä sivusta häkeltyneinä.
Vallankumouksen
rauhaarakastava johtaja Kaleva Saarelainen lojui pariisilaisessa sairaalassa
tajuttomana, eikä esimerkillään pystynyt hillitsemään vallankumouksellisia.
Luulen, että niinä päivinä EU:n johtajat toivoivat yhtä hartaasti kuin minäkin,
että Kaleva toipuisi. Hänellä oli ollut onnea, sillä veitsi oli osunut
kylkiluuhun, jonka ohi livetessään se oli väistänyt sydämen täpärästi. Kukaan
vain ei tiennyt, milloin Kaleva saattaisi antaa vähäisiäkään ohjeita ja kannustaa
vallankumouksellisia malttiin.
Koin,
että minun oli Kalevalle antamani lupauksen mukaan pyrittävä estämään
konfliktin eskaloituminen parhaani mukaan. Onneksi en ollut yksin, sillä
Pariisissa oli monta muutakin Kalevan avustajaa sekä joitakin suomalaisia
poliitikkoja, jotka myös ottivat tehtäväkseen vallankumouksen pitämisen
aisoissa.
Presidentinvaalikampanjoille
ei Ranskassa jäänyt paljon aikaa, niin pikaisesti ne oli määrätty pidettäviksi.
Sosialistipuolue ei onnistunut asettamaan omaa ehdokasta ollenkaan, mikä ei
ollut ihme, sillä kaikki puolueen merkittävät poliitikot olivat pelastautuneet
ulkomaille ja puolueen toiminta lakannut kokonaan. Marine Le Pen oli kiistaton
ennakkosuosikki, mutta vastaehdokkaaksi hänelle rohkeni ryhtyä entinen
presidentti Nicolas Sarkozy.
Eräänä
päivänä menin seuraamaan Sarkozyn ensimmäistä kampanjatilaisuutta. Mies, jota
vihasin sydänjuuriani myöten, oli juuri aloittamassa puheen, kun väkijoukosta
huudettiin ”Kansanpetturi!” ja suuri kivi iskeytyi häntä kasvoihin sellaisella
voimalla, että veri roiskui.
”Seis!”
huusin täyttä kurkkua tunkeutuessani paikalle, jolla vallankumoukselliset
hyökkäsivät presidenttiehdokkaan kimppuun. Niin vilpittömästi kuin koinkin,
että Sarkozyllä ei ollut sen vahvempaa oikeutta elää kuin torakoilla, Kalevan
pyyntö velvoitti minua. Hyökkääjät todella jättivät Sarkozyn rauhaan
käskystäni; minusta oli tullut jonkinmoinen kuuluisuus, sillä koko maailma oli
oppinut tuntemaan kuvan, jossa nostin juuri puukotetun Kalevan ylös ambulanssin
saavuttua, ja niinpä kansallismieliset vallankumoukselliset tiesivät minut
Kalevan lähipiirin jäseneksi ja vallankumouksen johtajan pelastajaksi.
Sarkozyn
otsassa oli paha ruhje, hänen nenänsä oli murtunut ja puolet hampaista
irronnut. Kahden vastakkaisen tunteen vallassa autoin hänet ylös maasta.
”Soita
ambulanssi”, sanoin silläkin kertaa, mutta huomattavasti innottomammin.
Tapauksen
jälkeen presidentinvaalikampanjaa pääsi käymään enää Marine Le Pen. Elokuun yhdeksäntenä
päivänä pidettiin äänestys, jossa hänet valittiin murskaenemmistöllä Ranskan kuudennen
tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi. Kansalliskokouksen ja senaatin vaalit
pidettiin viikkoa myöhemmin, ja niissä Kansallisen rintaman ylivalta
sinetöitiin. Kolmas dominopalikka kaatui, kun puolue sai molempiin kamareihin
selvän enemmistön.
Pari
päivää ennen parlamenttivaaleja sairaalasta kerrottiin iloinen uutinen: Kaleva
oli herännyt koomasta. Jouduimme kuitenkin odottamaan vierailua seuraavan
viikon alkuun, koska hoitohenkilökunta halusi säästää Kalevan liian vahvoilta
mielenliikutuksilta heti aluksi.
* * *
Ensimmäiselle
vierailulle Kalevan luokse menimme minä ja kaikki muut Kalevan avustajat sekä
Sampo Terho, joka toimi virkaatekevänä pääministerinä. Kaleva oli velttona
vuoteessaan, mutta hänen silmissään näkyi intensiivinen ilme, paljon
innokkaampi kuin olin odottanut.
”No,
kertokaahan, mitä on tapahtunut sinä aikana, kun olen ollut höyhensaarilla”, hän
sanoi vaihdettuamme kaikki asiaankuuluvat tervehdykset ja voinnintiedustelut.
”Marine
Le Pen valittiin Ranskan presidentiksi”, kerroin tyytyväisenä. ”Kansallinen
rintama on saanut enemmistön parlamentin kumpaankin kamariin. No-go zonet on
tänä aamuna määritelty separatistisiksi kapina-alueiksi, ja tälläkin hetkellä
Ranskan asevoimat ryhmittyvät piirittämään niitä.”
”Onko
väkivallalta vältytty?”
”Paremmin
kuin toivoin. Julkinen valta on siitä pidättynyt yhtä hyvin kuin ennenkin.
No-go zonet eivät muutu taistelutantereiksi. Ne vain eristetään muusta
yhteiskunnasta kokonaan. Antautujat ja pidätetyt lähetetään kotimaihinsa tai
Ranskan Guyanaan. Sen jälkeen alueet liitetään taas Ranskaan.”
”Pirunsaari
saa siis jälleen käyttöä”, Kaleva sanoi. ”Olenkin ihmetellyt, miksei Ranska ole
perustanut vastaanottokeskuksiaan sinne. Entä muuta?”
”Belgia
ja Italia ovat hajonneet. Niiden sekä Alankomaiden, Luxemburgin ja Yhdistyneen
kuningaskunnan hallitukset ovat pakosalla, samoin Euroopan komissio.
Luxemburgia lukuun ottamatta kaikissa on määrätty pidettäväksi uudet
parlamenttivaalit lähiaikoina. Itävallan hallitus on vielä pystyssä, mutta se
horjuu.”
”Olemme
siis edenneet puolessa vuodessa enemmän kuin villeimmissä unelmissanikaan
osasin toivoa”, Kaleva sanoi. ”Eikä tämä jää tähän. Kun vallankumous kerran on
saatu liikkeelle, sitä ei ihan helpolla enää pysäytetä.”
* * *
Kalevan
ennustus osui oikeaan. Muutaman päivän kuluttua hän oli toipunut sen verran,
että saattoi antaa haastatteluja ja pitää puheita videokameralle.
Kansallismieliset kautta maanosan riemuitsivat vallankumouksen johtajan
paluusta julkisuuteen. Mielenosoitukset olivat laantuneet huomattavasti
kaikissa uusiin vaaleihin ajautuneissa maissa, mistä Kaleva ilmaisi tyytyväisyytensä.
Itävalta, jossa niinä päivinä olivat laajimmat mellakat, taipui sekin uusiin
vaaleihin, jolloin vanhaa järjestystä edustavan Saksan tuki väheni entisestään.
Kun
tilanne oli rauhoittunut, Euroopan komissio palasi takaisin Brysseliin, mutta
sen jäsenet vaikuttivat olevan hermoromahduksen partaalla. Belgia oli
jakaantunut itsenäisiksi Flanderiksi ja Valloniaksi. Alankomaiden
parlamenttivaalit seurasivat Suomen ja Ranskan esimerkkiä, kun Vapauspuolue sai
suurvoiton ja Geert Wilders muodosti hallituksen. Pian Yhdistyneessä kuningaskunnassa
pidettiin hajotusvaalit, joissa Nigel Faragen Itsenäisyyspuolue sai suurimman
ryhmän, mutta ei sentään enemmistöä; Kalevan mielestä se oli hyvä, koska maan
eroaminen suin päin EU:sta vähentäisi kansallismielisten painoarvoa sen
sisällä. Pohjois-Italiassa pidettyjen vaalien seurauksena Pohjoisen liitto
nousi hallitusvaltaan pääministerinä puolueen johtaja Matteo Salvini. Itävalta
seurasi pian perässä, kun liittokansleriksi nousi Heinz-Christian Strache Vapauspuolueen
voiton seurauksena. Syyskuussa tanskalaiset valitsivat itseään johtamaan kansanpuolueen,
jonka johtajasta Kristian Thulesen Dahlista tuli pääministeri. Samaan aikaan
Espanjassa, joka oli aiempina vuosina tottunut puolueiden nopeisiin nousuihin,
vallankumouksesta innoittunut nationalistipuolue polkaistiin käyntiin tyhjästä
ja se nousi nopeasti johtoon mielipidetiedusteluissa joulukuun parlamenttivaalien
lähestyessä.
Itä-Euroopan
maat, jotka olivat säästyneet kansalliselta mielisairaudelta nimeltä
monikultturismi, olivat jahkailleet koko vallankumouksen ajan. Syyskuussa
tilanne oli kehittynyt niin pitkälle, että itäeurooppalaiset johtajat totesivat
olevan viisainta liittyä voittajan puolelle. Saksan Angela Merkel, joka oli
EU:n viimeisiä vankkoja puolustajia, menetti hetkessä itäiset liittolaisensa,
kun itäisten EU-maiden hallitukset tapasivat Länsi-Euroopan uudet
kansallismieliset hallitukset ja suostuivat liittymään Kalevan johtamaan EU:ta
uudistavaan rintamaan.
Päästyään
sairaalasta Kaleva otti tähtäimeensä Saksan hallituksen taivuttamisen tai
kaatamisen. Hän aloitti jälleen kampanjan, ja se suuntautui kaikkiin Saksan
osavaltioihin. Vanhan EU:n murentuessa ja kansallismielisyyden noustessa
kaikkialla ympärillä olivat monet saksalaisetkin kyseenalaistaneet sen opin,
jota heille oli toisesta maailmansodasta asti pakkosyötetty: opin kansallismielisyyden
pahuudesta ja saksalaisten ylittämättömän suuresta kansallisesta synnistä.
Kaleva
kehotti saksalaisia hyväksymään hyvän kansallisen itsetunnon ja murtautumaan
irti aiempien sukupolvien teoista. Nopeasti nousi myös saksalainen
kansallishenki, ja protestit kohdistuivat Merkelin hallitukseen. Aiemmin
voittamattomalta vaikuttanut rautarouva sai haastajan, kun Kaleva Saarelainen
käytti tarmonsa häntä vastaan.
”Nicht
send’ ich dich mehr aus Walhall”, Kaleva jylisi täydellisellä saksankielellään
innokkaalle väkijoukolle osoittaen sanansa Merkelille. ”Nicht weis’ ich dir
mehr Helden zur Wal; nicht führst du mehr Sieger in meinen Saal. Bei der Götter
trautem Mahle das Trinkhorn nicht reichst du traulich mir mehr; nicht kos’ ich
dir mehr den kindischen Mund. Von göttlicher Schar bist du geschieden,
ausgestossen aus der Ewigen Stamm; gebrochen ist unser Bund; aus meinem
Angesicht bist du verbannt!”
Yleisön
suosionosoitukset nousivat mieltä ylentäväksi pauhuksi. Kalevan puhe oli ollut
kuin laulua, ja minun oli helppo kuvitella hänet Wagnerin oopperoiden
Wotan-jumalaksi, joka ajoi kapinallisen tyttärensä Brünnhilden maanpakoon.
Merkelin
elämä ei osoittautunut enää helpoksi. Euroopassa kaikki olivat häntä vastaan,
paitsi komissio, josta ei ollut enää mihinkään. Vallankumous nousi vielä
kerran, ja kun Berliinissä kuohui, lopulta murtui rautarouvan valta. Saksan
hallitus pyysi eroa ja liittopäivät hajotettiin. Silloin oli pystyssä enää yksi
dominopalikka.
* * *
Kun
kuohunta oli päättynyt, poliittinen elämä alkoi palata normaaliksi.
Eurooppa-neuvosto kokoontui taas kerran, ja esiin astui komission puheenjohtaja
Jean-Claude Juncker. Olin Eurooppa-neuvoston kokouksessa läsnä Kalevan avustajana, joten
näin tuon entisen suurmiehen läheltä. Kesärannassa tapahtuneen kohtauksen
jälkeen hän näytti vanhentuneen usean vuosikymmenen verran. Hänen kanssaan
kokoukseen tuli Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz.
Junckerin
väsyneet silmät kiersivät Eurooppa-neuvoston jäsenestä toiseen ja pysähtyivät Kalevaan,
joka istui keskimmäisellä paikalla. Kalevan ilme oli kylmä ja hievahtamaton
kuin patsas.
”Missä
on Donald Tusk?” Juncker kysyi.
”Hän
ei nauttinut Eurooppa-neuvoston luottamusta”, Kaleva vastasi. ”Hän sai potkut.”
Junckerin
pupillit laajenivat kauhusta. Hän vaikutti havainneen, että puheenjohtajan
nuija oli pöydällä Kalevan edessä.
”Teille
kahdelle meillä on vain vähän sanottavaa”, Kaleva jatkoi ja otti esiin kaksi
paperia. ”Kas tässä, herra Schulz. Ehdotus käsiteltäväksi Euroopan
parlamentissa, koskien parlamentin hajottamista ja uusien vaalien pitämistä
kuukauden kuluttua. Ja tässä, herra Juncker. Eronpyyntönne, allekirjoittakaa.”
Juncker
katsoi samaansa paperia ja näytti keräävän kaikki voimansa.
”Minut
valittiin viisivuotiselle kaudelle”, hän sanoi ääni täristen. ”Sitä on vielä
neljä vuotta jäljellä.”
”Asia
ei minua kiinnosta”, Kaleva ärähti. ”Sinä allekirjoitat tuon eronpyynnön,
vaikka minun tulisi kädestä pitäen sinua ohjata.”
Juncker
läähätti. Hän katsoi muita Eurooppa-neuvoston jäseniä. Dahl, Farage, Le Pen, puolta
vaihtanut Orbán, Saarelainen, Salvini, Strache, Wilders… he eivät olleet
sellaisia henkilöitä, joita hän olisi kestänyt työtovereinaan. Hän ymmärsi
hävinneensä sotansa. Hän allekirjoitti paperin.
”Hyvästi,
herra Juncker”, Kaleva sanoi viileästi. ”Hyvin pian ryhdymme selvittämään sinun
joukkosi suunnitelmia eurooppalaisen Euroopan tuhoamiseksi. Coudenhove-Kalergi
tullaan muistamaan samassa sarjassa Hitlerin ja Stalinin kanssa. Toivon sinun
puolestasi, ettei menneisyydestäsi löydy mitään… raskauttavaa.”
Juncker
poistui salista otsa hikikarpaloiden kostuttamana.
* * *
Euroopan
parlamentin vaaleissa kansallismielisten puolueiden liittouma sai yli 400
edustajaa ja siis erittäin tukevan enemmistön. Unioni oli raskaiden muutosten
kourissa. Eurooppa-neuvoston pysyvä puheenjohtajuus ja ministerineuvoston
kiertävä puheenjohtajuus päätettiin järkeistää. Ne yhdistettiin ja sidottiin
komission puheenjohtajan viran kanssa – Euroopan presidentin viraksi.
Kun
ensin Eurooppa-neuvosto ja sitten Euroopan parlamentti valitsivat Kaleva
Saarelaisen unionin johtajaksi, tuo suuri mies, ystäväni ja opettajani, nousi puhemiehistön
pöydän luokse. Euroopan parlamentin tuore puhemies Timo Soini antoi hänelle paikkansa,
ja Kaleva lausui sanansa, jotka kirjoitettiin historiankirjoihin:
”Vallankumous
on päättynyt. Ihmeiden vuoden sato on korjattu. Nyt on Eurooppa vapautettu siitä
ikeestä, johon se toisen maailmansodan jälkeen alistettiin. Kansojen Eurooppa on
noussut, monikulttuurisuus on kaatunut. Eurooppa on nyt sellainen kuin sen olisi
pitänyt olla jo aikoja sitten.”
Viimeinenkin
dominopalikka oli kaatunut.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti