”Miksi tämä
ihmisten maailma ei voi olla
yhtä
täydellinen kuin matemaattis-looginen maailma?”
Tammikuu
2016, Syyria.
Jotain
eriskummallista oli tapahtumassa. Eräät kerran merkittävät eurooppalaiset
johtajat olivat havainneet maan pettävän allaan, joten he olivat päättäneet
korjata luunsa ja paeta menettämästään maanosasta. Uusien kansallismielisten
hallitsijoiden asettama totuuskomissio oli innolla ryhtynyt penkomaan tietoja
alkaen päiväkirjamerkinnöistä päätyen parlamenttien pöytäkirjoihin ja
ääninauhoihin. Ennen pitkää olisi selvillä, ketkä olivat tietoisesti ja
tarkoituksella suunnitelleet Euroopan väestön vaihtamista monikulttuurisuuden
naamiolla – eli, kuten sitä vallankumouksen jälkeen nimitettiin, suunnitelleet
eurooppalaisten kansanmurhaa. Tämä politiikka tulisi pian kriminalisoiduksi, ja
vieläpä samalla kyseenalaisella tavalla kuin juutalaisten kansanmurha aiemmin:
kriminalisoiduksi taannehtivasti. Se,
oliko toiminta ollut lainmukaista tapahtumahetkellä, ei uusia vallanpitäjiä
kiinnostanut sen enempää kuin liittoutuneita oli kiinnostanut juutalaisten
kansanmurhan lainmukaisuus sen omana aikana.
Maanosasta
löytyi tietenkin monta entistä vallanpitäjää, jotka aavistivat oikeuden miekan kääntyvän
pian heidän suuntaansa, joten pakokauhu alkoi yltyä. He tiesivät, että heitä vahdittiin.
He tiesivät, mihin heidän odotettaisiin pakenevan. Niinpä he päättivät käyttää viimeisen
tilaisuutensa hyväksi ja paeta suuntaan, johon kukaan ei kuuna päivänä odottaisi
heidän pakenevan. He pakenivat kaakkoon, eivätkä ilmeisimmällä välineellä eli lentokoneella,
vaan yhdistelemällä autoa, junaa ja apostolinkyytiä. Sillä tavoin heitä ei havaittu
ennen kuin he olivat suhteellisessa turvassa.
Mutta
yhden vaaran jäätyä taakse ilmestyi toinen eteen. Jeeppi oli ylittänyt Turkin ja
Syyrian rajan pyrkien ties minne, kun äkkiä se joutui väijytykseen. Joukko ISIS-taistelijoita
pysäytti jeepin ja pakotti matkustajat ulos. Ja se oli totisesti eriskummallinen
kohtaaminen.
Sinä
yönä ISIS-järjestön tukikohtaan saapui joukko vaatimattomasti pukeutuneita
miehiä. Heidän saattajansa lausuivat tunnussanan ja he pääsivät jatkamaan
matkaa karujen kallioiden lomitse telttaleiriin, joka oli parhaimman mukaan
naamioitu sulautumaan maisemaan.
Miehet
vietiin leirin johtajan luokse. Perillä he paljastivat kasvonsa. Siinä olivat
Jean-Claude Juncker, entinen Euroopan komission puheenjohtaja, José Manuel
Barroso, toinen entinen Euroopan komission puheenjohtaja, Herman van Rompuy,
Eurooppa-neuvoston entinen puheenjohtaja, Tony Blair, Yhdistyneen
kuningaskunnan entinen pääministeri, Fredrik Reinfeldt, Ruotsin entinen
pääministeri, sekä Guy Verhofstadt, Belgian entinen pääministeri.
Oli
epätoivoisten yritysten aika. Kaipa nämä entiset suurmiehet ajattelivat voivansa
hyödyntää valtakausillaan oppimaansa nöyristelyä.
”Tervehdys,
oi suuri kalifi”, sanoi herra Juncker leirin johtajalle. ”Tervehdimme
kunnioittaen rauhanuskonnon johtajaa ja toivomme apua suureen ahdinkoomme! Oma
maamme on jäänyt raakalaisten valtaan, eivätkä he kohtele hyvin rauhanuskonnon tunnustajia.
Olemme sitä mieltä, että kaikkien rauhaarakastavien on vedettävä yhtä köyttä,
joten tulimme tänne…”
”Kuinkahan
paljon teistä irtoaa lunnasrahoja?” pohti suuri kalifi ääneen vaivautumatta
kuuntelemaan enää löpinöitä. ”Viekää heidät pois!”
Tämä
oli vasta ensimmäinen isku Euroopan entisten johtajien maailmankuvaa vastaan,
mutta ei läheskään kyllin voimakas rikkomaan sitä.
* * *
Suuri
kalifi lähetti Eurooppaan lunnasvaatimuksen. Viikon odottelun jälkeen saapui
vastaus itseltään Euroopan presidentiltä Kaleva Saarelaiselta.
”Teidän raakalaismaisuudellenne”, luki
ääneen eräs Euroopassa asunut taistelija. ”Vaatimuksenne
asettaa minut vaikeaan tilanteeseen, mutta siihen ei ole olemassa kuin yksi
oikea ratkaisu. Jos me ottaisimme linjaksemme, että maksamme vaatimanne
tähtitieteelliset lunnaat muutamasta entisestä poliitikosta, lähettäisimme
siinä samalla teille viestin, jota emme mitenkään voi lähettää. Lunnaiden
maksaminen vain kannustaisi teitä tekemään uusia sieppauksia, joilla tienata
rahaa. Näin me emme voi tehdä. Me Euroopassa kohtelemme ihmisiä tasavertaisina.
Kaikkia me emme voisi pelastaa sieppaajilta vaatimillanne summilla, koska
meillä ei sellaiseen olisi varaa. Jos ihmisiä ei voi kohdella tasavertaisesti,
heitä ei tule kohdella ollenkaan – sekin on tasavertaisuutta. Olkoon
kieltäytymisemme teille osoitus siitä, että meidän kansalaistemme sieppaamisesta
te ette hyödy mitenkään. Tämän uhrauksen tekeminen on velvollisuuteni niitä
eurooppalaisia kohtaan, jotka saattaisivat seuraaviksi joutua uhreiksenne. Pitäkää
kuitenkin mielessänne: mitä enemmän meitä provosoitte, sen voimakkaampi
vastaiskumme on oleva. Vailla muodollisia kunnianosoituksia, Kaleva
Saarelainen, Euroopan presidentti.”
Kalifi
ei ollut mielissään.
”Vangit
saavat kärsiä tästä hyvästä!” hän huusi.
* * *
Eikä
aikaakaan, kun herrat Juncker, Barroso, van Rompuy, Blair, Reinfeldt ja
Verhofstadt seisoivat kädet sidottuina kalliota vasten. Heidän eteensä
ryhmittyi iso joukko taistelijoita, jotka latasivat rynnäkkökiväärinsä ja
tähtäsivät.
Silloin
nämä epäonnistuneet poliitikot viimein ymmärsivät: islam ei ollutkaan
rauhanuskonto. Monikulttuurisuus ei toiminutkaan, ja Kaleva Saarelaisen toimet
sitä vastaan olivat olleet täysin oikeutettuja.
Mutta
viime hetken nuivistuminen ei heitä pelastanut. Teloituskomppanian johtaja
ärähti, monta laukausta kaikui yössä, ja eräät 2000-luvun vastenmielisimmistä
eurooppalaisista poistuivat elävien kirjoista.
* * *
Kun
Kaleva sai kuulla, että ISIS oli levittänyt videon kuuden entisen
eurooppalaisjohtajan ampumateloituksesta, ilmekään ei hänen kasvoillaan
värähtänyt. Itse mietin, tukkiako suuni vai eikö. Jos nauruun saattoi haljeta,
varmaan sen pitäminen sisälläänkin saattaisi aiheuttaa halkeamisen. Tätä miettiessäni
unohdin kokonaan nauraa.
”Elämä
heidän kanssaan teki minusta jossain määrin kyynisen”, Kaleva sanoi. ”Ihmisarvo
on jakamaton, enkä olisi toivonut heidänkään kuolevan väkivaltaisesti. Mutta,
jos joidenkin oli kuoltava, niin on parempi, että he kuolivat kuin jotkut muut.
No, eipä asialle mitään mahda. Elämä jatkuu, eikä murehtiminen tuo heitä
takaisin.”
”Aiotko
sanoa noin julkisestikin?” kysyin.
”En
tietenkään”, Kaleva sanoi. ”Vallankumous on päättynyt, nyt haluan meidän
palaavan tavallisiin, vakaisiin oloihin. Minä olen sovittelija, en alistaja.
Euroopasta löytyy yhä lukemattomia ihmisiä, jotka kannattivat heitä. En halua
heittää märkää rättiä heidän kasvoilleen. Todistan, että olen käypä myös heidän
johtajakseen, ja se vaatii näyttäviä toimia. Se tarjoaa mahdollisuuden yhdistää
Eurooppa sellaiseksi valtioliitoksi, joka kunnioittaa kansoja ja kulttuureita,
seisoo yhdessä rintamassa uhkia vastaan eikä yritä sulloa kaikkia erilaisia
valtioita samanlaiseen muottiin.”
Kaleva
nousi ylös työpöytänsä äärestä ja astui katsomaan ulos ikkunasta.
”Tiedätkö,
pitkään minä ihmettelin, miksi lähes joka ainoa korkealle noussut suomalainen
poliitikko on pitänyt ulkopolitiikkaa tärkeimpänä”, hän sanoi. ”Nyt, kuten olen
itse noussut korkealle, ymmärrän. Minulla on kyky ja valmius muuttaa maailmaa.
Suomi ei ole yksin maailmassa, joten muunkin maailman muuttaminen on
kansakunnallemme eduksi. Ja sama pätee koko Eurooppaan.”
Hän
kääntyi puoleeni. Hänen kasvoillaan oli tuttu, lujan päättäväinen ilme, joka
kertoi, että hän ei juuri silloin tarvinnut minua kriitikokseen.
”Eurooppa
on selvinnyt bonapartismista, kansallissosialismista, kommunismista ja
hiljattain myös monikultturismista. Ne kaikki jättivät jälkeensä ruumiita,
raunioita ja rappiota. Mutta Euroopan ulkopuolella vaanii ideologia, jonka
käsissä on enemmän verta kuin kaikilla aiemmin mainituilla yhteensä.”
Hän
astui seinää koristavan maailmankartan luokse ja tökkäsi sormensa kaupunkia
merkitsevään pisteeseen nimeltä Mekka.
”Maailmassa
on valo – ja se valo olemme me, me eurooppalaiset, valistuksen ja humanismin lapset!
Minkä palveluksen tekisimme ihmiskunnalle ja niille sadoille miljoonille
ihmisille, jotka elävät alistumisuskon ikeessä, jos auttaisimme tuota uskoa
pääsemään irti keskiaikaisista arvoistaan ja ajattelutavoistaan?”
”Epäilemättä
se olisi suurempi palvelus ihmiskunnalle kuin kansallissosialismin nujertaminen
oli”, sanoin.
”Aivan.
Eli kuolemallaan Juncker ja kumppanit antoivat minulle hyvän syyn käydä ISIS:iä
vastaan. Nyt, jos koskaan, on aika tehdä uusi ristiretki, mutta ei samalla
tavalla kuin amerikkalaiset tekivät. Emme kaada tyrannia, vaan sen asenteen,
josta tyrannia kumpuaa. Saatamme alkuun uskonpuhdistuksen, teemme
rauhanuskonnosta – öh – rauhanuskonnon!”
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti