5. luku: Kansat heräävät

< 4. lukuun

”Moni mahtava hallitsija on ottanut
päämääräkseen ideaalin hyvästä yhteiskunnasta,
mutta huomaamattaan livennyt sinne johtavalta tieltä.”

Olisinpa halunnut olla kärpäsenä katossa silloin, kun eräät eurooppalaiset poliittiset johtajat saivat kuulla siitä, että Suomen armeija oli miehittänyt Tukholman, alistanut sekä Ruotsin hallituksen että valtiopäivät ja nimittänyt Suomen edustajan valvomaan tilannetta käytännössä diktaattorin valtaoikeuksin. Kun nämä poliittiset johtajat astuivat esiin tiedotustilaisuuksiinsa, he olivat niin pöyreitä, etteivät takuulla olisi voineet pöyristyä enää yhtään enempää.

Koska loppukevään mellakat olivat hallinneet julkisuutta Suomessa, paljon vähemmälle huomiolle olivat jääneet muut, ilahduttavammat ilmiöt, joita samaan aikaan oli tapahtunut pitkin Eurooppaa. Perussuomalaisten murskavoitto vaaleissa oli hieno esikuva ja rohkaisu kansallismielisille puolueille muissa maissa. Sillä oli samanlainen henkinen vaikutus kuin Berliinin muurin murtumisella oli ollut: laajat kansanjoukot ymmärsivät yhtäkkiä, etteivät Euroopan unioni ja haitallinen maahanmuutto olleet mitään ikuisia, voittamattomia luonnonvoimia. Miljoonat eurooppalaiset, jotka olivat aiemmin elätelleet kansallismielisiä haaveita hiljaa, havahtuivat nopeasti ja alkoivat vaatia omia maitaan seuraamaan Suomen esimerkkiä. Kaleva Saarelainen, joka oli vuotta aiemmin tehnyt laajoja kierroksia Euroopan parlamentin vaalien alla, nousi suureksi idoliksi. Hänen kirjoituksensa, joita oli vuosien saatossa käännetty suurimmille eurooppalaisille kielille, löysivät vauhdilla tiensä monien länsieurooppalaisten lukemistoon, eikä niiden vaikutus jäänyt siitä, mikä niillä oli ollut Suomessa.

Kun mielenosoitukset muuttuivat mellakoiksi Suomessa, monin paikoin Länsi-Euroopassa järjestettiin vastamielenosoituksia, joissa korostettiin suomalaisten oikeutta päättää omista asioistaan. Silloin, kun Stefan Löfven antoi kohtalokkaan sodanjulistuksensa ja unionin ja sen jäsenmaiden johtajat vastasivat syvällä hiljaisuudella, joka tulkittiin passiiviseksi hyväksynnäksi, monet eurooppalaiset hermostuivat. Brysseliin kokoontui jättiläismäinen mielenosoitus, jossa oli väkeä useista maista, ja se syytti kovin sanoin EU:n johtoa siitä, että se hyväksyi Ruotsin törkeän käytöksen vain siksi, että Suomen hallitus oli EU-kriittinen. Komissio ja neuvosto olivat edelleen hiljaa; kaipa niiden jäsenet ymmärsivät olevansa veitsen terällä: jos he ääneen tukisivat Ruotsia, tulisivat he paljastaneeksi halveksivan asenteensa demokratiaa kohtaan ja kaivaneeksi poliittisen hautansa; jos he taas vaatisivat Ruotsia kunnioittamaan Suomen kansan laillista vaalitulosta, saisivat he kestää vihervasemmiston loputonta fasismi-ulinaa ja mahdollisesti avaisivat tulvaportit kansallismieliselle hyökyaallolle – ja hehän eivät olleet aikeissa opetella uimaan!

Mutta Tukholman miehitys oli jotain, johon he eivät voineet vastata hiljaisuudella. Euroopan komissio ja Eurooppa-neuvosto marssivat esiin ja antoivat historian toistaa itseään: kuten Itävalta oli vuonna 1999 jäänyt EU:n boikotin kohteeksi, kesäkuussa 2015 saman kohtalon koki Suomi. Johtajat olivat ehdottomia: Kaleva Saarelaista he eivät hyväksyneet Suomen pääministeriksi eivätkä Perussuomalaisia Suomen suurimmaksi puolueeksi, ja kaikkein vähiten Teuvo Hakkaraista Ruotsin tirehtööriksi.

Onneksi eurooppalaiset olivat kypsempiä kuin kuusitoista vuotta aiemmin. Kansallismielisyys oli vahvistunut niin paljon, etteivät he suostuneet vain katsomaan sivusta, kun poliittinen eliitti teki mitä tahtoi. Eräät uhrautuvaiset mielenosoittajat tunkeutuivat komission rakennukseen, ja kun heidät poistettiin sieltä väkisin, huusivat he sen todistavan, etteivät komissionkaan jäsenet suostuneet vain alistumaan tunkeilijoille, kuten nämä Suomelta olivat vaatineet.

Ja niin oli tapahtunut merkittävä muutos. Keväällä olivat mieltään osoittaneet vihervasemmistolaiset, kesällä kaduilla olivat kansallismieliset. Ja kansallismielisiä oli paljon. Vihervasemmiston mielenosoitukset olivat keskittyneet Suomeen, muualla ne olivat olleet paljon pienimuotoisempia. Kansallismieliset mielenosoitukset taas kasvoivat hyvin mittaviksi useimmissa Länsi-Euroopan maissa: erityisen kiivaita ne olivat Ranskassa, Englannissa, Alankomaissa ja Tanskassa, mutta myös Saksassa, Itävallassa ja Italiassa ne kiihtyivät. Kiihtyessään niihin tuli mukaan Suomen sympatisoinnin lisäksi suuria vaatimuksia yhteiskunnallisista muutoksista.

Kun tieto tästä päätyi Kesärantaan, Kaleva oli hyvin mielissään.

”Kansanvalta näyttää voimansa”, hän sanoi. ”Nyt vain on varmistettava, etteivät ponnistukset raukea tyhjiin. Jos saamme käytettyä tilaisuuden hyödyksemme, säästämme monta vuotta, jotka muuten kuluisivat tehottomaan vaikuttamiseen tavallisten vaalien kautta.”

”Eli mitä me teemme?” kysyin.

”Kunhan eduskunta jää kesätauolle”, Kaleva sanoi, ”minä lähden uudelle Euroopan-kierrokselle. Yhdenkin hallituksen kaataminen voi sysätä liikkeelle uuden ihmeiden vuoden.”

* * *

Vuoden 2015 kesäloma oli minulla hyvin työntäyteinen, mutta ainakin sain nähdä maailmaa. Mietin, mitä EU:n johtajat mahtoivat ajatella, kun juhannuksena Kaleva Saarelainen ilmestyi Tanskaan, joka valmistautui syyskuun kansankäräjävaaleihin. Tanskalaiset, jotka olivat seuranneet sivusta Ruotsiin suuntautunutta kansainvaellusta ja nähneet Juutinrauman itäpuolen hiljalleen taantuvan kehitysmaaksi, ottivat Kalevan vastaan sankarina. Tanskan kansanpuolueen puheenjohtaja Kristian Thulesen Dahl julisti suuressa yleisötilaisuudessa, että ”Suomi oli pelastanut Pohjoismaat demografiselta itsemurhalta”. Kaleva piti Tanskassa monta yleisötilaisuutta ja seminaarin kansanpuoluelaisille poliitikoille. Vierailun päätti hienosti uutinen, että kansanpuolue johti mielipidetiedusteluissa kolmanneksen osuudella ja oli hyvin todennäköinen seuraava pääministeripuolue.

Alankomaissa en ollut käynyt yhdeksään vuoteen, enkä myöskään Itävallassa. Kummankin Vapauspuolueet isännöivät Kalevaa yhtä innokkaasti kuin Tanskan kansanpuolue. Alankomaissa Kalevan seurueeseen liittyi vähäksi aikaa naapurimaasta poikennut Jussi Halla-aho, joka piti oman puheenvuoronsa Alankomaiden demografiasta, josta hän oli kirjoittanut jo melkein kymmenen vuotta aiemmin. Kalevan toiminta tietenkin oli maanosan jokaisen tiedotusvälineen erityisessä huomiossa, joten Kalevan julistukset ja Halla-ahon kylmänrauhallisesti luettelemat madonluvut saivat jättiläismäisen huomion.

Itävaltalaisia Kaleva muistutti heidän joutumisestaan EU:n boikotin kohteeksi kansanvallan toteutumisen vuoksi. Hän myös kehui Itävallan kansallista yhtenäisyyttä ja kehotti heitä varjelemaan sitä, ettei maa kohtaisi samanlaisia ongelmia kuin monet länsieurooppalaiset maat. Itävallasta matkamme jatkui Italiaan, jossa vierailimme monissa Pohjois-Italian kaupungeissa. Siellä Kalevan kritiikki keskittyi EU:n ja monikulttuurisuuden lisäksi yhtenäiseen Italiaan. Hän kehotti pohjoisitalialaisia itsenäistymään ja jättämään jatkuvassa rappiossa olevan Etelä-Italian oman onnensa nojaan.

Italiasta jatkoimme Ranskan kautta Englantiin, jossa EU-vastainen mieliala oli kiivaimmillaan vuosikymmeniin. Yhdistyneen kuningaskunnan Itsenäisyyspuolue oli toukokuun vaaleissa saanut Perussuomalaisten voiton innoittamana joukon kansanedustajia, ja maassa oli erittäin hutera koalitiohallitus. Englannissa vietetyn viikon jälkeen Kaleva kuitenkin päätti palata Ranskaan, jossa hänen havaintonsa mukaan oli kaikkein otollisin maaperä kansallismieliselle nousulle.

Ranskan Kansallinen rintama oli jo edellisenä keväänä ollut maan suurin puolue Euroopan parlamentin vaaleissa, ja presidentti François Hollande oli erittäin epäsuosittu. Lisäksi Ranskan kansa ei ollut vielä täysin toipunut tammikuisesta Charlie Hebdon verilöylystä, ja sen trauman päälle Kaleva pääsi rakentamaan hyvin vahvaa kansallismielistä kannatusta.

”Isänmaanne johtajat ovat teiltä mitään kysymättä valinneet kohtaloksenne monikulttuurisuuden!” Kaleva huusi Marskentälle kokoontuneelle väkijoukolle, jossa oli useita tuhansia ihmisiä. ”He ovat valinneet teille saman arjen, jonka minä olen nähnyt Libanonissa! Oliko täällä Ranskassa verilöylyjä ennen viimeaikaisia kansainvaelluksia? Ei ollut! Johtajienne kädet ovat veressä, tätä maata hallitsevat murhaajat!”

Väkijoukko osoitti myrskyisästi suosiotaan. Minä katselin tilaisuutta matalammalta samalla korokkeelta, jolla Kaleva piti puhettaan. Kenttää ympäröi suuri joukko poliiseja, ja useat heistäkin taputtivat käsiään Kalevan sanoille.

”Edellinen presidenttinne on vaatinut rotujen sekoittamista! Hän haluaa tuhota Ranskan kansakunnan sellaisena kuin se on ollut lukemattomien sukupolvien ajan. Hän haluaa luoda sekarotuisen maan, jossa ei ole kansallista identiteettiä, jotta hän kaltaisineen voisi hallita sitä vailla pelkoa mistään demokraattisesta vastarinnasta. Saksassa hänenkaltaisensa kaverit ripustettiin jo seitsemänkymmentä vuotta sitten hirsipuuhun!”

Viimeinen lause oli minun ehdottamani, kun olin saanut arvostella Kalevan puheenluonnoksia. Kaleva oli aluksi suhtautunut siihen varauksella, koska ei toivonut kenenkään tulkitsevan sitä ohjeeksi, mutta olin huomauttanut, että ranskalaiset piti havahduttaa siihen todellisuuteen, jossa he elivät: kuten ruotsalaiset, heidätkin oli suunniteltu tuhottavan.

Ranskan presidentin ja hallituksen vastaus Kalevan syytöksiin oli ennalta arvattu: Kaleva kuulemma oli äärioikeistolainen. Leimakirves ei Kalevaa kauhistuttanut, sillä viimeistään keväällä hän oli siihen turtunut. Jo seuraavana päivänä Kaleva oli uudestaan liikkeellä yhtä suurella innolla kuin hän oli tehnyt omaa vaalikampanjaansa muutamaa kuukautta aiemmin.

”Miksi sosialisteille kansallismielisyys on äärioikeistolaisuutta?” Kaleva kysyi valtavalta väenpaljoudelta, ja kaikki Ranskan ja puolet muunkin Euroopan tiedotusvälineistä ikuisti hänen joka sanansa. ”Tietenkin siksi, että he haluavat unohtaa sitä koskaan olleenkaan. Kansallismielisyys haluaa yhtenäisen, vahvan kansakunnan, jota tulo- ja varallisuuserot eivät jaa riitaisiin yhteiskuntaluokkiin. Täten kansallismielisyys on monissa sosiaalipolitiikan kysymyksissä samaa mieltä kuin sosialistit, mutta vain eri syistä. Tätä sosialistit eivät siedä, koska he kokevat kansallismieliset kilpailijoinaan samoista äänestäjistä. Sosialistit pitävät enemmän kapitalistista, joka on hyvä vihollinen, joka tekee sosialistin itsensä tarpeelliseksi. Jos kansa kokee kansallismielisyyden vaihtoehdoksi sosialismille, sosialistieliitti on vaarassa menettää asemansa. Eivät sosialistit inhoa kansallismielisiä siksi, että pelkäisivät meidän tuhoavan yhteiskunnan, vaan koska he pelkäävät meidän pelastavan yhteiskunnan – koska heidän henkilökohtainen etunsa olisi vaarassa. Sosialismi ei ole enää työväenaate. Se on korruptoituneen eliitin väline. Ja te ette halua olla näiden tasa-arvosta valehtelevien feodaaliherrojen alamaisia!”

Saatoin melkein kuulla presidentti Hollanden ja sosialistipuolueen kannatuksen romahtavan.

”Ei ole olemassa äärioikeistoa!” Kaleva jatkoi yli minuutin kestäneen aplodien pauhun laannuttua. ”On olemassa kansanliike ja eliitin valtakoneisto. Ranskalaiset, ottakaa takaisin se valta, joka teille kuuluu! Monta kertaa olette nousseet barrikadeille vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vuoksi. Älkää antako niiden saavutusten valua hukkaan!”

”Alas Hollande!” mylvivät ranskalaiset. ”Alas monikultturismi! Alas EU! Je suis Kaleva!”

Päivästä toiseen Kaleva piti puhetilaisuuksiaan eri puolilla Ranskaa, ja hänen ympärilleen kerääntyi suuri joukko poliitikkoja, jotka halusivat saada edes osan siitä hurmoksesta, joka Ranskassa vahvistui. Marine Le Pen teki presidentinvaalikampanjaansa tiukassa yhteistyössä Kalevan kanssa, ja kansallismielisten puolueiden poliitikkoja saapui Ranskaan kaikkialta Euroopasta. Monet suomalaiset ministerit, eurokansanedustajat ja kansanedustajat saapuivat tukemaan Kalevan suurimmaksi muodostunutta kampanjaa.

Heinäkuun lopussa Pariisissa pidettiin suuri konferenssi, johon olivat kokoontuneet merkittävät poliitikot kaikista Euroopan kansallismielisistä puolueista. Kaleva oli konferenssin itseoikeutettu puheenjohtaja, jonka johdolla kirjoitettiin ohjelmajulistus, Euroopan pelastamiseksi. Siihen oli koottu kaikki kansallismielisten linjaukset alkaen Euroopan unionin täydellisestä reformoimisesta erittäin valikoivaan maahanmuuttopolitiikkaan ja kansallisen kulttuurin elvytykseen.

Konferenssin jälkeen pidettiin puhetilaisuus, joka oli kaikista siihenastisista suurin. Minä sain kunnian kuunnella Kalevan puhetta samassa joukossa konferenssin suomalaisen delegaation kanssa, johon kuuluivat muiden muassa Jussi Halla-aho, Sampo Terho ja Timo Soini.

”Valistus on kaapattu!” Kalevan ääni jyrisi kymmenien tuhansien väenpaljouteen, jossa oli sillä kertaa paljon muitakin kuin ranskalaisia, eurooppalaisia kautta maanosan. ”Me otamme valistuksen takaisin. Me puhdistamme eurooppalaisen kulttuurimme uhriutumismentaliteetista ja tuomme uuden kunnian aikakauden. Lännen toinen renessanssi on koittanut!”

Kalevan kasvot aivan säteilivät ilosta ja voitonvarmuudesta, kun tilaisuuden jälkeen poistuimme kohti hotelliamme.

”Ei kestä enää pitkään”, Kaleva sanoi, ”ennen kuin Ranskassa valta vaihtuu.”

Ihmiset taputtivat Kalevaa olalle meidän suunnatessa pienemmälle kadulle. Oli upea kesäpäivä, ja olimme Pariisissa, kaupungissa, jolla oli upea menneisyys, ja jolla uskoin olevan myös upea tulevaisuus. Kalevan varmuus oli tarttunut minuunkin.

Ja yhtäkkiä väkijoukon lomasta syöksyi kaksi miestä, jotka molemmat olivat peittäneet kasvonsa kommandopipolla. He hyökkäsivät Kalevaa päin ja riuhtaisivat hänet loitommas lähimmistä ihmisistä. Toinen heistä otti vyöltään esiin pitkän keittiöveitsen ja tarkasti harjoitellulla survaisulla iski sen suoraan Kalevan rintaan.

Väkijoukko kirkui. Minun aivoni siirtyivät välittömästi varusmiespalveluksessa oppimaani koneelliseen toimintamoodiin. Astuin rivakasti lähemmäs toista hyökkääjää ja iskin nyrkkini hänen leukaansa. Hän horjahti, eikä toinen Kalevaan suunnattu isku osunut kohteeseensa. Tartuin häntä veitsikäden ranteesta ja pitelin kiinni niin tiukasti kuin pystyin. Yksin en olisi voinut mitään, mutta väkijoukko oli jo liikkeellä. Hyökkääjät revittiin pois Kalevan luota ja paiskattiin maahan.

”Soita ambulanssi!” huusin taakseni Jussi Halla-aholle samalla kun syöksyin maahan kaatuneen Kalevan luokse. Olin vain etäisesti tietoinen siitä, että hyökkääjiä potkittiin ja hakattiin takanani.

Revin Kalevan paidan auki ja paljastin hänen rintansa, jossa oli ammottava, verta pulppuava haava. Adrenaliinin vahvistamilla käsilläni revin Kalevan paidan suikaleiksi ja tein parhaani tukkiakseni verenvuodon.

Kaleva avasi silmänsä hetkeä myöhemmin. Niissä paistoi sula kauhu. Minun oli vaikea kuulla hänen sanojaan, kun väkijoukko mylvi ja mellasti kaikkialla ympärilläni.

”Tämän minä saan…” Kaleva voihki. ”Rangaistus minulle… päätin edistää… asiaamme… ulkoparlamentaarisin keinoin… ja näin… se… päättyy…”

”Ei…” sanoin, vaikka en olisi osannut kertoa, mitä yritin kiistää.

Kaleva kohottautui voimattomasti lähemmäs minua.

”Sinun… tulee… varmistaa… että… tämä… päättyy hyvin”, hän kuiskasi työläästi. ”En halua Euroopan muuttuvan Jugoslaviaksi. Sinun tulee… estää väkivalta… älä jätä minulle… mainetta… sodan ja raakuuksien lietsojana… minä halusin… vain… olla rauhantuoja. Minä halusin… tuoda hyvää kaikille ihmisille. Älä… päästä… väkivaltaa… valloilleen… vaan tuo… ihmisille rauha…”

”Kyllä”, änkytin. ”Kyllä, minä… minä lupaan…”

Mutta Kaleva ei kuullut minua enää.

* * *

6. lukuun >