”Pidän
erikoisena,
että haluatte
suojella alkuperäiskansoja,
mutta samaan
aikaan paheksutte sitä,
kun me
yritämme ehkäistä ennalta tilanteen,
jossa itse
tarvitsemme suojelua.”
Demokratiassa
on aina ihmisiä, joiden mielestä ainoa kansanvallan hyväksyttävä tahdonnäyte on
tuki heidän omalle politiikalleen. Siitä Suomi sai muistutuksen, kun useat
vasemmistohenkiset poliitikot ja järjestöt ryhtyivät heti Perussuomalaisten
Uuden Jytkyn jälkeen organisoimaan mielenosoitusta, jonka uhmakkaasti julistettiin
jatkuvan, kunnes perussuomalainen hallitus saataisiin kaatumaan ”yleisen
mielipiteen” paineessa.
Hyvän
asian soturit olivat järkyttyneitä kansallismielisten suurvoitosta muuallakin
kuin Suomessa. Länsi-Euroopasta tuli Suomeen eduskuntavaaleja seuranneina
viikkoina muutaman kymmenen kokoisia ryhmiä useista maista, mutta se ei ollut
mitään verrattuna ruotsalaisten reaktioon. Punavihreän hallituksen pääministeri
Stefan Löfven oli jo Suomen vaali-iltana esittänyt syvän järkytyksensä siitä,
että rakas lähinaapuri oli ”kääntynyt fasismiin”. Ruotsista saapui Suomeen
satoja, myöhemmin tuhansia mielenosoittajia, jotka liittyivät suomalaisiin
tovereihinsa käydäkseen pyhää oikeamielistä sotaansa pimeyden voimia vastaan.
Mielenosoittajat
leiriytyivät Helsingin keskustaan ja ryhtyivät joukolleen tyypilliseen sodankäyntiin:
he melusivat, roskasivat, kivittivät ikkunoita, töhrivät seiniä, polttivat
roskakoreja, häiritsivät liikennettä, heittelivät poliiseja kananmunilla ja
syyllistyivät kaikkeen muuhunkin kuviteltavissa olevaan pikkurikollisuuteen. Samaan
aikaan Suomen ”kulttuurisesti rikastuneimmissa” lähiöissä alkoi heti
liikehdintää, joka muistutti kovasti Ruotsin vastaavien lähiöiden
hulinointia.
Poliisilaitos oli jatkuvassa hälytystilassa, ja toukokuun alkuun mennessä
hallitus joutui kutsumaan maaliskuussa reserviin astuneet sotilaspoliisit
takaisin palvelukseen auttamaan järjestyksen ylläpitämisessä. Pääkaupunkiseudun
ja pian koko Uudenmaan putkat täyttyivät, mutta silti mielenosoittajien määrä
vain kasvoi.
Kaleva
ei pitänyt Senaatintoria, Kauppatoria, Esplanadia, Rautatientoria,
Eduskuntatalon portaita ja monia muitakin paikkoja jatkuvasti miehittävästä porukasta
takuulla yhtään sen enempää kuin minä, mutta hän oli haluton hajottamaan
mellakoita väkisin, koska arveli sen johtavan välittömästi sisällissotaan.
Koska hän oli aina pitänyt tärkeänä sen osoittamista, ettei kansallismielisyys
ole sama asia kuin tukahduttavan poliisivaltion tukeminen, hän ei lämmennyt ehdotukselleni
ottaa kaikki mielenosoittajat kiinni ja rahdata heidät Lapin perukoille
pakkotyöleireille.
Ruotsalaisten
ja ei-ruotsalaisten Ruotsin kansalaisten määrän kasvaessa Helsingissä ja myös rikollisuuden
kasvaessa kasvamistaan Kaleva otti yhteyttä Ruotsin hallitukseen ja vaati sitä
kantamaan vastuunsa tilanteen rauhoittamisessa. Ruotsin hallitus kuitenkin
kieltäytyi millään tavalla hillitsemästä mielenosoittajien vyöryä Suomeen.
Myöskään ruotsalaisten silmissä synnittömällä presidentti Niinistöllä ei ollut
menestystä diplomatiassaan. Noina päivinä Ruotsissa oli poliittisesti
mahdotonta ehdottaakaan sovinnollisuutta Suomea kohtaan.
Kun
kesäkuu alkoi ja valtiopäivien kesätauon lähestyessä Suomen eduskunta hyväksyi
nopeaan tahtiin perussuomalaisen hallituksen aloitteita, joissa esimerkiksi
korvattiin monikulttuurisuus kansallismielisyydellä nuorisolakiin kirjattuna
virallisena valtionideologiana, Ruotsista tulleiden mielenosoittajien määrä
Suomessa kasvoi ennätykseensä, samoin heidän aiheuttamansa vahingot. Suomen
hallitus joutui kutsumaan lisää reserviläisiä palvelukseen. Kaleva otti Ruotsin
suurlähettilään tiukkaan puhutteluun, mutta tämä kertoi, ettei ollut
toivettakaan Ruotsin hallituksen myötämielisyydestä. Silloin eduskunta julisti
valmiustilan ja Kaleva määräsi Rajavartiolaitosta estämään yhtäkään Ruotsista
tulevaa laivaa rantautumasta ja lentokonetta laskeutumasta Suomeen ja sulkemaan
Ruotsin vastaisen rajan. Mellakoiksi yltyneitä mielenosoituksia ryhdyttiin
määrätietoisemmin hajottamaan. Putkat olivat ratkeamiseen asti täynnä, joten
Kaleva käski sijoittaa kiinni otetut Ruotsin kansalaiset Ruotsin
suurlähetystöön, joka saarrettiin.
* * *
”Suomi
on loukannut meitä!” Stefan Löfven pauhasi tiedotustilaisuudessa. ”Fasistit
kaappaavat siellä vallan ja ryhtyvät viemään yhteiskuntaa takaisin 30-luvulle,
ja sitten heillä on vielä otsaa vaatia, etteivät ruotsalaiset osoittaisi
mieltään sitä vastaan! Heidän pääministerinsä, joka viime syksynä tuki
aktiivisesti Ruotsidemokraattien vaalityötä, on sulkenut rajan, estää laiva- ja
lentoliikenteen ja loukkaa suurlähetystöämme Helsingissä! Tätä me emme hyväksy!
Suomen hallitus on fasistinen, vapautta ja ihmisoikeuksia polkeva mafia! Me
emme ikinä hyväksy fasismia! Se on kukistettava, kuten edelliselläkin kerralla!
Täten minä, Ruotsin pääministeri, kaikkien ruotsalaisten puolesta, julistan
sodan fasismille!”
Tällainen
oli Ruotsin pääministerin vastaus Kalevan yrityksiin selvittää tilanne
diplomatialla. Minä, Kaleva ja hänen muut avustajansa katsoimme puhetta suorana
lähetyksenä televisiosta. Kaleva oli kirjaimellisesti sanaton, mutta minun
mahdollisuuksia pohtiva mielikuvitukseni ryhtyi heti keksimään keinoja, joilla
kääntää Löfvenin tunnekuohussa uhoamat sanat hyödyksi.
”No,
jos tästä sota kehittyy, niin ainakin meillä on kovaa todistusaineistoa siitä,
että aloittaja ei ole Suomi”, sanoin viekkaasti.
”En
olisi uskonut tällaista idioottimaisuutta edes Ruotsin punavihreältä
hallitukselta”, Kaleva ärisi. ”Enhän minä muuta halua kuin kansalleni rauhaa ja
hyvinvointia! Sitäkö tämän päivän fasismi siis on? Ruotsissahan parhaillaankin ulkomaalaiset
jengit terrorisoivat kaupunkeja, ja kun minä yritän estää samaa tapahtumasta
Suomessa, minut leimataan epäinhimilliseksi roistoksi! Onko mikään sana koskaan
kokenut niin totaalista sisällön muutosta kuin fasismi?”
Löfven
ei ollut vielä lopettanut, vaikka kuulijat olivat osoittaneet suosiotaan aivan
kuin esitys olisi ollut merkittävästikin parempi.
”Suomen
fasistihallitus haluaa estää meitä protestoimasta!” hän huusi sylki roiskuen.
”Me emme saa antaa periksi! Kannustan ruotsalaisia ja kaikkia muitakin fasismin
vastustajia matkustamaan Suomeen näyttämään fasisteille, mitä mieltä me heistä
olemme! Alas fasismi!”
”Kissan
viikset!” Kaleva karjaisi. ”Tuo älykääpiö! Vielä hän saa katua tätä!”
”Jos
he sotaa haluavat, sitä he myös saavat, eikö vain?” kysyin.
”Minä en halua sotaa!” Kaleva painotti.
”EU:ta on ihan turha toivoa hätiin, koska sen kansanvaltaa halveksivat johtajat
ovat Ruotsin puolella. He kantavat minulle kaunaa siitä, että erosimme
yhteisvaluutasta ja Schengenistä ja ilmoitimme vaativamme jäsenmaksupalautusta.
Tämä kriisi kyllä selvitetään ilman verenvuodatusta, mutta miten?” Hän katsoi
minua tiiviisti. ”Minulle ei olisi ikinä tullut mieleen pelotella ja painostaa edunvalvontajärjestöjä
puolelleni. Käytä luovuutta.”
”Likaisten
temppujen aivoriihen jäsenenä voin yrittää keksiä jotakin”, sanoin. ”Nähtäväksi
jää, hyväksytkö aiheellisiksi katsomani toimenpiteet.”
* * *
Ruotsalaiset
noudattivat pääministerinsä kannustusta riemumielin. Suomessa jo olleet
tulkitsivat pääministerin puheen oikeutukseksi ryhtyä sellaiseen vandalismiin,
josta he aiemmin olivat pidättyneet, ja niinpä Helsingin keskusta alkoi
vaikuttaa taistelutantereelta. Vaikka laiva- ja lentoliikenteet Ruotsista
olivat poikki ja raja suljettu, lisää huligaaneja saapui Ruotsista Tallinnan
kautta. Seurasin odottavasti Kalevan reaktiota, sillä hänen pinnansa kiristyi
päivä päivältä ja oli vain ajan kysymys, milloin hän luopuisi typerimmistä ihanteistaan
edes hetkeksi. Tilanne alkoi olla taakka jo Suomen kansantaloudellekin, enkä
minä ollut ainoa, joka vaati vastaamista väkivaltaan väkivallalla.
Eräänä
päivänä sain kutsun mennä Valtioneuvoston linnaan esittelemään juoneni. Minut
nouti valtioneuvoston virka-auto, sillä Helsingistä oli tullut erittäin
vaarallinen paikka, jossa mellakoitsijat ja sotilaiden tukemat poliisit
kilpailivat tilan hallinnasta. Ilman autoa en välttämättä olisi päässyt perille
asti.
Senaatintorilla
oli melkein tuhatpäinen väenpaljous, joka piti hirveää melua. Sen oli
piirittänyt poliisien ja sotilaspoliisien rengas, jossa kaikki olivat
varautuneet taisteluun. Toivoin, että pian aika olisi kypsä joidenkin
vasemmistojärjestöjen määrittelemiseksi rikollisjärjestöiksi.
Valtioneuvoston
linnassa minut otti vastaan Suomen turvallisuuspoliittinen johto: pääministeri
Kaleva Saarelainen, ulkoministeri ja pääministerin sijainen Sampo Terho,
puolustusministeri Jussi Niinistö sekä sisäministeri Vesa-Matti Saarakkala. Tasavallan
presidentti oli edellisenä iltana (valistuneen arvaukseni mukaan Kalevan
painostamana) jättäytynyt kriisin ajaksi sairaslomalle, mikä oli jättänyt
valtakunnan johtajuuden Puolustusvoimain ylipäällikkyyttä myöten
pääministerille. Senaatintorille antavat ikkunat oli suojattu vanerilevyillä,
mutta kukaan, jolla oli korvat, ei tarvinnut silmiään tietääkseen, mitä
rakennuksen ulkopuolella oli tekeillä.
Tervehdin
ministereitä epämuodollisesti, sillä tunsinhan minä heidät kaikki puolueen kautta.
”Kas
niin, ilkeämielinen juonittelijani”, Kaleva sanoi. Hän näytti rasittuneelta.
”Mitä ehdotat?”
”Ehdotan,
että otamme kaiken irti tästä tilanteesta, jonka Ruotsin hallitus on saanut
aikaan”, sanoin koruttomasti. ”Ruotsi julisti Suomen fasistiseksi ja fasismille
sodan. Meidän on todettava olevamme sodassa, kukistettava vihollinen ja
eliminoitava uuden sodan uhka. Tämä tarkoittaa, että Helsinkiä terrorisoiva
roskaväki laitetaan kuriin tarpeellisella voimankäytöllä, minkä jälkeen teemme
ripeän, odottamattoman hyökkäyksen Tukholmaan, jossa otamme länsinaapurimme
hallintaamme ja päätämme sen kohtaloista niin pitkään kuin aiheelliseksi
katsomme.”
Terho,
Niinistö ja Saarakkala tuijottivat minua silmät selällään. He eivät olleet yhtä
tottuneita kuin Kaleva minun luoviin ajatuksiini, joiden oli tarkoitus tuoda
harkittavaksi epäsovinnaisia vaihtoehtoja.
”Älkää
unohtako, arvon ministerit, että Ruotsi toimii aktiivisesti muitakin kuin meitä
vastaan”, jatkoin. ”Ruotsin mielipuolinen monikulttuurisuuspolitiikka on
jatkuvaa terroria Ruotsin alkuperäiskansaa kohtaan. Meillä on nyt korvaamaton
tilaisuus lopettaa ruotsalaisten kansanmurha. Kansanmurhan arkkitehdit
ansaitsevat saman rangaistuksen kuin mitä Nürnbergissä seitsemän vuosikymmentä
sitten langetettiin. Stefan Löfven ripustettakoon köyden jatkoksi.”
Kaleva
oli tovin hiljaa.
”Ainakin
onnistuit ajattelemaan… uudella tavalla”,
hän sanoi. ”Mutta ikävienkään tyyppien hirttäminen ei ole minun tyyliäni. Minä
en halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella.”
”Joskus
ikäviä tyyppejä on pakko tappaa, jotta tappaminen voitaisiin myöhemmin
lopettaa”, sanoin. ”Katso, missä tilassa Ruotsi on! Maan väkiluku kasvaa
prosentilla joka vuosi, samalla kun eurooppalaisen väestön määrä taantuu.
Meidän elinaikanamme koittaa hetki, jolloin Ruotsin asukkaista vähemmistö on
eurooppalaisia. Eurooppalaiset pitävät ruotsalaista yhteiskuntaa kasassa. Kun
he eivät siihen enää pysty, maa ajautuu kaaokseen ja barbaarilaumat lähtevät
ryöstöretkille. Ne hyökkäävät Suomeen, Norjaan, Tanskaan, Saksaan, samalla kun
teurastavat Ruotsissa vielä asuvat eurooppalaiset. Sota Ruotsia vastaan meillä
on väistämättä edessämme. Nyt meillä on ainutlaatuinen tilaisuus hoitaa homma
ennen tilanteen eskaloitumista. Valloitetaan Ruotsi, pelastetaan sen kansa ja
rangaistaan kansanmurhan arkkitehteja. Stefan Löfven edeltäjineen on ansainnut
kuoleman. Se on pienimmän pahan valitseminen tässä tilanteessa.”
”Tuossa
ajatuksessa ei ole mitään järkeä”, Kaleva sanoi. ”En kiistä mitään vääryyttä,
jonka Ruotsin johtajat ovat tehneet oman kansansa tulevaisuutta kohtaan, mutta
heidän teloittamisensa ei korjaisi mitään heidän tekemäänsä vääryyttä. Viisas
arvioi tilannetta sellaisena kuin se sattuu olemaan. Heidän teloittamisensa
sijaan voisimme pakottaa heidät itse korjaamaan vääryyksiään. He ovat
aivopestyjä, eivätkä siis täysin syyntakeellisia. Minä haluan antaa heillekin
uuden mahdollisuuden.”
”Niin,
minä arvelinkin, että tällainen moraalinen este tulisi vastaan. Siksi tein myös
suunnitelma B:n. Tiedätkö, mikä on Tukholman panttivankidraama?” kysyin
johdattelevasti.
”Tietenkin”,
Kaleva vastasi. ”Sen seurauksena annettiin nimi Tukholma-syndroomalle. Panttivangit
samastuivat kaappaajiinsa niin kovasti, että myöhemmin puolustelivat heitä.”
”Tiedätkö,
mikä on Tukholman panttivankidraama, versio 2.0?” jatkoin.
Kaleva
huokasi.
”En
tiedä”, hän vastasi, ”koska tietääkseni sellaista ei ole koskaan tapahtunut.
Mutta voin kuvitella, että se on jotain, jonka sinä olet suunnitellut minun
toteuttavan.”
”Me
olemme sodassa Ruotsia vastaan. Sinä et hyväksy Ruotsin vallanpitäjien
teloittamisia, eikä koko maan miehittäminen olisi tarkoituksenmukaista. Mutta,
jos saamme Ruotsin vallanpitäjät sympaattisiksi itsellemme, pääsemme päättämään
sodan ja pelastamaan Ruotsin kansakunnan monikulttuuri-invaasiolta.”
”Senkin
pikku Machiavelli”, Kaleva sähähti. ”En käsitä, miten olet voinut olla lapsena
minun lähipiirissäni, uskollisena kannattajani, ja silti sinussa on noin selviä
koulukiusaajapiirteitä.”
”Hah!
Yhden terroristi, toisen vapaustaistelija. Kiusaamisessa olennaista ei ole se,
mitä tehdään, vaan miksi tehdään. En minä halua meidän tekevän Ruotsin vallanpitäjille
pahaa vain siksi, että en pidä heistä. Ruotsin kansa kärsii, ulkomaalaiset
barbaarilaumat terrorisoivat heitä eivätkä he voi nykyoloissa puolustaa
oikeuksiaan mitenkään. Ruotsin hallitus ei ole sen parempi kuin veristen
diktatuurien hallitukset, se vain on ulkoistanut väkivallan suojateilleen.
Meidän on puututtava siihen. Kyllähän sinä hyväksyt senkin, että armeijamme on
varustettu aseilla, joilla voi tappaa ihmisiä. Vain umpimielinen fanaatikko
hylkää tarpeelliset keinot ja häviää. Koska me haluamme pelastaa Ruotsin
kansan, me emme saa hävitä.”
”Peräänkuulutat
moraalisen selkärangan taipuvaisuutta”, Kaleva tuhahti. ”En voi kiistää
sanojesi viisautta, mutta jos otamme häijyt aseet arsenaaliimme, otamme myös
riskin siitä, että unohdamme, keitä olemme. Etkö todellakaan ole tullut
ajatelleeksi, että teko voi olla moraalisesti väärin itsessään, riippumatta
siitä, saako se aikaan suurta hyvää? En halua tulla hirviöksi.”
”Siinä
tapauksessa et tehnyt viisaasti ryhtyessäsi politiikkaan”, sanoin viileästi.
”Ehkä matematiikan tutkiminen täysipäiväisesti olisi sittenkin ollut sinulle
parempi, jos elämäntyöksesi ottamasi yleisen hyvän, rauhan ja oikeuden
edistäminen kaatuu kykenemättömyyteesi poistua mukavuusalueelta. Otatko
vastuullesi ruotsalaisten kansanmurhan sitä kautta, ettet pysäytä sitä, vaikka
mahdollisuutta sinulle tarjotaan?”
”Mutta
millä hinnalla se on kohtuullista pysäyttää? Ruotsi on tehnyt demonstratiivisen
sodanjulistuksen, kyllä, mutta ei suoranaisesti Suomen tasavallalle. Eikä Ruotsi
ole ryhtynyt varsinaisiin sotatoimiin, kannustanut vain huligaaneja tulemaan
tänne rettelöimään. Jos me ensimmäisenä tässä kriisissä otamme armeijan todella
käyttöön, vastuutamme emme voi kiertää. Kansainvälinen liikkumavaramme
supistuisi olemattomiin. On yksinkertaisesti väärin turvautua väkivaltaan tai
sen uhkaan, vaikka sillä pysäytettäisiinkin kansanmurha. Eikö ole olemassa
mitään muuta, rauhanomaisempaa tietä?”
”Moraalinen
ajattelusi hämmästyttää minua”, sanoin turhautuneena. Aloin jo tosissani suuttua.
”Miksi ajattelet asiaa siltä kannalta, käyttääkö vai ollako käyttämättä
väkivaltaa tai sen uhkaa? Sinun tulisi ajatella, pysäyttääkö vai ollako
pysäyttämättä kansanmurha. Moraalinen absolutismi johtaa käytännössä
mahdottomiin tilanteisiin, koska usein joudutaan valitsemaan vaihtoehdoista,
joista mikään ei ole hyvä. Siksi suurimman hyvän periaate astuu kuvioihin.
Väkivallan tai sen uhkan käyttäminen tässä tilanteessa ei ole moraalisesti
väärin; se on moraalisesti oikeammin kuin mikään muu vaihtoehto. Ja mitä vielä
tulee tuohon Ruotsin epätavalliseen sodankäyntiin… miten se muka poikkeaa
siitä, kun venäläiset niin sanotut vapaustaistelijat menivät Krimille ja
Itä-Ukrainaan valloittamaan ja sotimaan vailla kotimaansa selvää mandaattia?
Ymmärrä nyt, hyvä ihminen, että tällaista sodankäynti on nykyaikana. Ruotsin ei
tarvitse käyttää olematonta armeijaansa meitä vastaan, kun se voi käyttää
vasemmistoaktivisteja, joille huliganismi on elämäntapa. Me olemme hyökkäyksen
kohteena ihan yhtä paljon kuin Ukraina on ollut jo yli vuoden.”
Kuin
tilauksesta Senaatintorilta kuului voimakas paukahdus. Joku huligaaneista oli
ilmeisesti ampunut suuren ilotulitteen.
”Katso
nyt, emme me voi elää näin!” huusin. ”Ei Ruotsin hallitus tule perääntymään
enää sen jälkeen, kun se on vakuuttanut meidän olevan fasisteja, joilla ei ole
mitään oikeutta olemassaoloon. Jokaisena päivänä, jona Suomen hallitus ei
reagoi asianmukaisella tavalla noiden huligaanien toimintaan, te lähetätte koko
maailmalle viestin hyväksyvänne tuollaisen toiminnan. Maahan tulee joka päivä
lisää väkeä toteuttamaan väkivaltafantasioitaan! Missä ovat suomalaisille
antamamme lupaukset sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta? Huligaanit
aiheuttavat joka päivä vähintään satojen tuhansien markkojen vahingot ja poliisilaitos
on Puolustusvoimain avusta huolimatta venytetty äärimmilleen, mikä sekin maksaa!”
Kalevan
ilme oli pingottunut, kun hän katsoi pöydän pintaa. Hänen lähipiirissään olin
oppinut jonkin verran manipulointia minäkin, joten päätin käyttää vielä yhden
kortin.
”Huomaan,
että tahtosi on kuin rautaa”, lausuin. Kaleva kohotti kulmiaan, sillä hän
huomasi sanojeni ja pettyneen sävyni välisen ristiriidan. ”Enkä tarkoita sitä
hyvällä. Siinä, missä rauta murtuu, teräs taipuu. Taipumaton tahto joutuu hyvin
pian umpikujaan. Ihminen, joka ei kykene valitsemaan vähiten huonoa
vaihtoehtoa, on tuomittu epäonnistumaan. Sellainen johtaja pettää alaisensa.
Älä tee sitä Suomen kansalle, Ruotsin kansalle… älä millekään kansalle.”
Mekkala
Senaatintorilla yltyi. Monilla oli hätäpilli, jotka vihelsivät kuin viimeistä
päivää.
”Eihän
tässä kuule edes omia ajatuksiaan!” Kaleva tulistui. ”Ulkoministeri Terho,
ilmoittakaa Ruotsin suurlähettiläälle, että Suomi antautuu ja pyytää rauhanneuvottelua!”
Leukani
loksahti auki. Siitä huolimatta sisälläni vauhdilla kasautuva protestivyöry ei
vaikuttanut pitävän suutani kyllin avarana purkautumisväylänä.
”Ei,
älä vedä hätäisiä johtopäätöksiä”, Kaleva sanoi minulle. ”On kokonainen
manipuloinnin alalaji esittää alistumista. Ruotsin hallitus tulee tänne
vierailulle voittajana. Mutta miten se palaa takaisin kotiin… se onkin oma
tarinansa. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.”
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti