”Maailmassa on
valo –
ja se valo
olemme me, me eurooppalaiset,
valistuksen ja
humanismin lapset!”
Mielenosoittajat
aloittivat valtaisat juhlat pian sen jälkeen, kun tuli tietoon, että Suomen
hallitus oli pyytänyt rauhaa. Lentokoneet ja laivat täyttyivät, kun ulkomailta
tulleet vasemmistoaktivistit pakkasivat tavaransa ja lähtivät kotiin. Ruotsin
hallitus juhlisti voittoa fasismista ja EU:n johtajat huokasivat helpotuksesta,
koska tilanne oli ollut heille erittäin kiusallinen. Jean-Claude Juncker, joka
ei ollut antanut anteeksi saamaansa kohtelua Kesärannassa, arveli toiveikkaana
Kaleva Saarelaisen valtakauden päättyneen lyhyeen.
Kaleva
kutsui Ruotsin hallituksen Suomeen vierailulle, jonka aikana
allekirjoitettaisiin rauhansopimus ja maat pääsisivät yhteisymmärrykseen niistä
kiistakysymyksistä, jotka kriisin olivat aiheuttaneet. Stefan Löfven otti
kutsun mielellään vastaan ja saapui eräänä kesäkuisena päivänä Helsinkiin. Kun
mielenosoittajat olivat poissa, kukaan ei ollut osoittamassa hänelle
suosiotaan.
Valtioneuvoston
linnassa Ruotsin hallituksen otti vastaan Suomen hallitus. Löfven asteli huoneeseen
voittajan elkein, mutta häntä ei ollutkaan vastassa alistunut ja pelokas Kaleva
Saarelainen, vaan viekkaasti hymyilevä Kaleva Saarelainen.
”Tervetuloa,
arvon kollega”, Kaleva sanoi lipevästi. ”Ensiksi haluan ilmaista mitä suurimman
pahoitteluni valtioittemme välisestä pikku konfliktista. Olen
henkilökohtaisesti kirjoittanut ehdotukseni rauhansopimukseksi, ja olen varma,
että se kelpaa teille.”
”Hyvä,
saatte osoittaa, ettette ole sellainen fasisti kuin olen saanut ymmärtää.”
Kaleva
viittasi minulle, joka seisoin salin seinustalla, ja ojensin hänelle
rauhansopimuksen. Ruotsin ministerit olivat asettuneet istumaan pitkän pöydän
ääreen vastakkaiselle puolelle suomalaisia ministereitä.
”Antakaas,
kun luen tiivistelmän ääneen”, Kaleva sanoi iloisesti. ”Suomen tasavalta ja Ruotsin kuningaskunta solmivat keskenään ikuisen
rauhan ja ystävyyden, joka astuu voimaan 9.6.2015. Sopimus solmitaan seuraavilla
ehdoilla: Ruotsi myöntää oikeudetta loukanneensa Suomen kansan demokraattista
päätöstä suojella omaa turvallisuuttaan ja tulevaisuuttaan; Ruotsi myöntää ja
korvaa ne vääryydet, jotka se on Suomen kansalle tehnyt vuosisatoja kestäneen
alistamisen aikana; Ruotsi luovuttaa Länsipohjan suomenkieliset alueet ja
kaiken niillä olevan omaisuutensa Suomen tasavallalle kolmen vuoden kuluessa;
Ruotsi korjaa Suomen valvonnassa ne poliittiset linjansa, jotka aiheuttavat
turvallisuusuhkan niin itselleen kuin naapureilleenkin; Ruotsi luovuttaa kaiken
sotakalustonsa Suomelle ja kustantaa suomalaisten asevoimien miehityksen pääkaupungissaan
Tukholmassa; Ruotsi nimittää Suomen hallituksen valitseman valvojan, jolle annetaan
oikeus kumota mikä tahansa Ruotsin hallituksen, valtiopäivien tai
tuomioistuinten antama päätös ja määrätä yhteistyössä Suomen hallituksen kanssa
omansa; järjestely kestää niin pitkään kuin Suomen hallitus ja eduskunta
haluavat. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, eiköhän päälinja tullut tässäkin
selville.”
Kaleva
katsoi Löfveniä hymyillen leveästi. Löfven ja muut Ruotsin ministerit näyttivät
siltä kuin Kaleva olisi juuri kumauttanut heitä valurautapannulla kasvoihin,
kertonut tekevänsä pian niin uudestaan ja pyytänyt olemaan liikahtamatta.
”Mitä?”
Löfven sai jotenkin sanottua. ”Sinähän pilailet.”
”En
suinkaan. En koskaan pilaile vakavilla asioilla.”
”Tuohan
on kuin Ruotsi olisi tätä rauhaa anellut”, Löfven ärisi. ”Me emme koskaan
hyväksy tuollaisia ehtoja!”
”Jos
rauhansopimusta ei hyväksytä, sota jatkuu”, Kaleva tokaisi välinpitämättömästi.
”Täytyy sanoa, että oli teiltä melkoista typeryyttä tulla meidän maaperällemme
siitä ilmoittamaan. Mitä luulette, että liittoutuneet olisivat tehneet toisessa
maailmansodassa, jos Hitler olisi tullut Lontooseen neuvottelemaan ja
kieltäytynyt rauhasta? Eivät he olisi päästäneet häntä palaamaan Saksaan. Emme
mekään päästä teitä palaamaan Ruotsiin. Te pysytte täällä, kunnes rauhanehdot
alkavat maittaa.”
Silloin
Ruotsin ministerit ymmärsivät, millaisia typeryksiä he olivat olleet.
”Pääministeri
Löfven, olen pahoillani siitä, miten vähän valinnanvaraa minulle jätitte”,
Kaleva sanoi hyytävän kylmällä äänellä. ”Olen pitkäaikainen shakin
maailmanmestari, joten tiedän, mitä jokaisen johtajan on pystyttävä tekemään
voittaakseen. On pystyttävä tekemään uhrauksia. Pelissä voi olla vain yksi
korvaamaton nappula, jonka pelastamiseksi uhrataan mitä hyvänsä. Rauha on minun
korkein arvoni ja tavoitteeni, shakkilautani kuningas. Jos te seisotte sen
edessä, minun on suurimman hyödyn periaatteen mukaan uhrattava teidät sen
vuoksi. Kapteeni!” hän huikkasi, ja huoneeseen astui sisään erikoisjoukkojen
päällikkö. ”Viekää pääministeri Löfven pois.”
Huoneeseen
astui iso joukko erikoisjääkäreitä, jotka muutamilla nopeilla liikkeillä
raudoittivat ruotsalaisministerien kädet ja tukkivat suut suukapuloilla. Löfven
ja muut olivat niin järkyttyneitä, etteivät saaneet sanaakaan sanottua ennen
kuin se oli liian myöhäistä. Pian heidät oli viety ulos huoneesta. Toimituksen
jälkeen sisään astui Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg.
”Herra
kenraali”, Kaleva sanoi tyynesti. ”Valmistautukaa miehittämään Tukholma.”
”Niin
tapahtuu, herra pääministeri.”
”Luuletko,
että Löfven allekirjoittaa sopimuksen vielä?” ulkoministeri Sampo Terho kysyi.
”Voi
kyllä”, Kaleva sanoi. ”Tämä episodi oli vain näytöstä. Erityisavustajani on
suunnitellut heille sellin, jossa on jatkuvaa matalaa jylinää, joka heidän
korvansa eivät kuule, mutta joka saa heidät stressaantumaan. Muutama tunti
siellä, ja he kuuntelevat, mitä minulla on sanottavana. Vielä he pitävät minua
liittolaisenaan – me pyrimme saamaan aikaan Tukholma-syndrooman. Se on tärkeää,
koska tarvitsemme heidän tukensa Ruotsin hallitsemiseen. Meidän on tehtävä se
pehmeästi. Aivopestyt ruotsalaiset saattavat tässäkin tapauksessa nousta
vakavaan vastarintaan, mutta jos aloittaisimme teloittamalla heidän enemmän tai
vähemmän demokraattisesti valitsemansa pääministerin, mitkään sotajoukot eivät
saisi maata pidettyä kurissa.”
”Sopimukseen
kuului, että me nimitämme valvojan Ruotsia hallitsemaan”, Terho sanoi. ”Kenestä
tulee Ruotsin kenraalikuvernööri?”
”Ei
kenraalikuvernööri. Se kuulostaisi liian pahalta. Ruotsin uuden hallitsijan
titteli on tirehtööri. Jos sirkuksella on tirehtööri, niin sitten myös
Ruotsilla.”
”Ahaa,
ymmärrän logiikan. Kuka on Ruotsin tuleva tirehtööri?”
”Teuvo
Hakkarainen.”
”Mitä?!
Eihän, eihän hän edes osaa ruotsia!”
”Sämre folk puhuu bättre folkin kieltä, sillä on Ruotsin valtakunnassa pitkät
perinteet”, Kaleva sanoi iloisesti, ja nauru raikui salissa.
* * *
Samana
iltana Kaleva meni Valtioneuvoston linnan pohjakerrokseen, huoneeseen, jossa
Ruotsin hallitus oli pidätettynä. Hänen mukanaan olimme vain minä ja kaksi
muuta avustajaa, me kaikki hänen pitkäaikaisia ystäviään.
Huone
oli hämärä, ja siellä oli kuulumatta sama matala jyly, jonka olin suunnitellut
työmarkkinajärjestöjen ja talouseliitin henkiseksi painostukseksi. Muuten
ministereillä oli melko mukavat oltavat: Kaleva oli käskenyt ottaa heiltä
suukapulat pois, käsiraudat oli vaihdettu ketjulla seinään kiinnitettyyn
metallirenkaaseen ja kukin istui pehmustetulla tuolilla. Kunkin ministerin
lähelle oli laitettu jonkin verran syötävää ja juotavaa (joita ehdottomasti ei
ollut myrkytetty).
Heti
astuttuaan sisään Kaleva käski meitä avustajiaan päästämään ministerit
vapaiksi. Huomaamatta minä myös laitoin jylyn loppumaan, jotta Kalevan
saapuminen tuntuisi vangeista alitajuisesti miellyttävältä.
”Oletko
tullut hakemaan meidät teloitettaviksi?” Löfven kysyi tylysti.
”En”,
Kaleva vastasi. ”Teatteriesitys on päättynyt, ja minä olen laskenut naamion.
Aion kertoa teille totuuden ja varoittaa teitä.”
Ruotsalaisministerit
näyttivät yllättyneiltä.
”Mitä
kerrottavaa sinulla on meille?”
”Aloitan
tästä: salaliittoteorioita viljellään nykyään erittäin paljon, ja se juontaa
tarpeeseen saada ihmiset automaattisesti skeptisiksi niitä kohtaan, jotta harva
ottaisi vakavasti sitä salaliittoa, joka todella on olemassa. Me, sekä te että
minä, olemme sen pelinappuloita.”
Löfven
näytti vielä epäuskoiselta, mutta Kaleva oli suunnitellut tilanteen hyvin.
”Miksi
vastustatte kansallismielisyyttä?”
”Koska
se on fasismia.”
”Te
olette oppinut läksynne hyvin. Mutta käyttäkää kerrankin omia aivojanne.
Pääministerin ei sovi toimia kuin papukaija. Kansallismielisyys on aate, jonka
mukaan kaikilla kansoilla on oltava oma kansallisvaltio. Se ei itsessään pidä
sisällään minkäänlaista väkivaltaista halua alistaa ja sortaa muita. Aatteella
toki on äärimuotonsa, mutta niin on kaikilla aatteilla. Kansallisvaltiot ovat olleet
historian vakaimpia valtiomuotoja. Koska niissä ihmiset ovat kokeneet yhteishenkeä keskenään,
on ollut mahdollista rakentaa sosialidemokratiaa, joka auttaa yhteisön
heikoimmatkin ylös kurjuudesta. Miksi kukaan vastustaisi tätä?”
Löfven
tuijotti hiljaa Kalevaa, joka vaikutti paljon herkemmältä ja läheisemmältä kuin
aiemmin. Se oli luullakseni hyvä merkki.
”Tietenkin
siksi”, Kaleva vastasi itse, ”että vakaat, keskiluokkaiset yhteiskunnat eivät
ole tietylle yläluokalle parhaita mahdollisia. Kansainvälinen aristokratia,
joka keskiajalla jakoi Euroopan läänityksiksi, ei halua alamaisten olevan
heistä riippumattomia. Ei ahne ihminen halua vaurautta itsessään, hän haluaa statusta!
Hän on mieluummin rikas köyhien keskellä kuin upporikas keskituloisten
keskellä. Hän on kuin koulukiusaaja, joka luulee muiden painamisen alas nostavan
häntä itseään. Minä en sellaisista pidä. Siksi haluan taistella tätä
aristokratiaa vastaan – kapitalistia vastaan, kuten te sosialistit asian
ilmaisette. Meidän tulisi vetää samaa köyttä, koska tavoitteemme ovat samat,
tapamme saavuttaa ne vain ovat erilaiset.”
En
osaa kuvitella, mitä Löfvenin päässä silloin liikkui.
”Ette
näytä vielä vakuuttuneelta”, Kaleva sanoi. ”Siis kertokaahan, miten lentokone
saattoi lentää maailman tarkimmin puolustetun kaupungin läpi ja osua vielä
tarkemmin puolustettuun rakennukseen ilman yhdenkään automaattisen
ilmatorjuntaohjuksen vastaiskua? Miten kaksi pilvenpiirtäjää saattoi romahtaa
pelkkään lentokoneen iskuun, vaikka monet pilvenpiirtäjät ovat kestäneet
suurempiakin vaurioita? Miten ne ja niiden lähellä ollut rakennus, johon mikään
ei edes osunut, saattoivat romahtaa vapaassa pudotuksessa, mikä on käytännössä
mahdollista vain suunnitellussa romahduttamisessa?”
”Sinä
puhut syyskuun yhdennestätoista”, Löfven havaitsi.
”Niin
totisesti puhun”, Kaleva vastasi. ”Olen nähnyt dokumentin tuon päivän tapahtumista ja niiden analysoimisesta.
En osaa sanoa, kuinka tarkkoja kaikki spekulaatiot ovat, mutta yhdestä olen
varma: virallinen teoria on puutteellinen ja valheellinen. On olemassa järkeviä
motiiveja toteuttaa sellainen tuho. Kylmän sodan loppuminen merkitsi kansainvälisesti
vakaata 90-lukua, mikä ei tietenkään merkinnyt hyvää aseteollisuudelle. Uuden
kriisin aikaansaaminen ja maailman johtaminen uuteen asevarusteluun oli sille valtava
voitto. Tämä kietoutuu tiukasti kansallismielisyyden demonisoimiseen.
Kansallismielisyydestä on tehty räikeän epäkorrektia, jolloin Euroopan unionin
kaltaiset järjestelmät ovat päässeet nauttimaan vastarinnan passiivisuudesta.
Samaan aikaan monikulttuurisuuden arvostelemisesta on tehty synti. Salaliiton
tarkoituksena on tehdä kaikista maista kuin Tukholman slummeja: jatkuvaa sotaa
käyviä enklaaveja. Tässä tilanteessa kansainvälinen aristokratia, joka
hallitsee aseteollisuutta, kahmii itselleen sekä taloudellisen, sotilaallisen
että poliittisen vallan. Keskiluokka tuhotaan ja alistetaan takaisin vuosisatojen
takaiseen asemaansa; kaikki sosialidemokratian saavutukset lentävät
romukoppaan. Puheet suvaitsevaisuudesta ja maailmanparannuksesta ovat valheita,
jotka on opetettu ihmisille, jotta heistä tulisi tämän uuden
maailmanjärjestyksen hyödyllisiä idiootteja. Sellainen teistä on tullut, herra
pääministeri.”
”Miksi
minun pitäisi uskoa sinuun?” Löfven sylkäisi.
”Varmaan
mielellänne tutustutte tähän”, Kaleva sanoi ja otti taskustaan esiin paperin.
”Ette kai luule, että minä olisin ihan omin voimin voinut saavuttaa
jättiläisvoiton eduskuntavaaleissa? Ei, viime syksynä tapahtui eräs
mielenkiintoinen tapaus. Sen jälkeen, kun olin tukenut Ruotsidemokraatteja
teidän valtiopäivävaaleissanne, joukko suomalaisia ja ruotsalaisia raharikkaita
lähestyi minua. He ilmoittivat antavansa minulle vaalityöhön mittavaa
rahoitusta, mikäli tekisin heidän tahtonsa mukaan. Vaikeapa siinä oli
kieltäytyä, kun he tekivät varsin selväksi, että mikäli en suostuisi, jäisin
hyvin pian vakavaan onnettomuuteen, joka veisi henkeni.”
Kaleva
taitteli paperin auki ja näytti sitä kollegalleen. Paperi oli tietenkin
tosiasiassa kirjoitettu vasta tuntia aiemmin, mutta Kalevan mielestä Löfvenin
huijaaminen oli niissä oloissa hyväksyttävää, sillähän ehkäistäisiin sodan
eskaloituminen ja monta muutakin ikävää kehityskulkua. Lisäksi Kalevan Bilderbergistä
saamat tiedot vihjasivat, että vallan hyvin olisi voinut tapahtua juuri niin kuin
Kaleva Löfvenille väitti.
”Tässä
herra Björn Wahlroos vaatii minua pääministeriksi tultuani lietsomaan
konfliktin Ruotsin kanssa”, Kaleva kertoi. ”Sen tarkoitus on paitsi kammeta
teidän hallituksenne syrjään ja istuttaa Fredrik Reinfeldt takaisin hallituksen
johtoon, myös antaa Euroopan unionille ja talouseliitille perusteita syyttää
kansallismielisyyttä fasismin uudeksi aalloksi, jotta eurooppalaiset saataisiin
luopumaan vastarinnasta jatkuvaa globalisaatiota vastaan. Lopputuloksena
kansainväliset suuryritykset kaappaisivat vallan.”
Löfven
luki paperia uskomatta silmiään. Teksti oli kirjoitettu ruotsiksi, minkä vuoksi
olimme ottaneet syntipukiksi Wahlroosin, jotta kieli ei herättäisi epäilyksiä.
”Ja,
kuten huomaatte”, Kaleva jatkoi tarttuen Löfveniä kädestä ja madaltaen ääntään
kuin salaliittolainen, ”vaatimus oli, että minun on teloitettava teidät ja
puolueittenne valtiopäiväedustajat, jotta vallan siirtymä porvareille olisi
luontevampi. Minua tarkkailtiin aiemmin salissa, siksi jouduin olemaan niin
tyly. Mutta nyt olen pettänyt uhkaajani. Te olette nyt tietoisia tästä salaliitosta.
Pyydän, rukoilen teitä toimimaan käsikirjoituksen mukaisesti, jotta saamme
tilanteen käännettyä eduksemme ja oikeat konnat otettua kiinni.”
”Mitä
siis haluat, että teemme?” Löfven kysyi.
”Allekirjoittakaa
se rauhansopimuksen irvikuva”, Kaleva sanoi totisesti. ”Joudumme näön vuoksi
tuomaan sotilaita maaperällenne, mutta esimerkiksi Länsipohjan luovuttaminen ja
korvaukset suomalaisille Ruotsin vallan alla tapahtuneista kärsimyksistä
voidaan unohtaa. Pelaamme peliä siihen asti, että pääsemme käsiksi uhkaajiimme…
ja sitten he löytävätkin itsensä väkivallan uhan alta.”
Löfven
nyökkäsi. Koska olin ollut kauan Kalevan lähipiirissä, tunnistin hypnoosin
merkit.
”Minäkin
olin kerran sosialidemokraatti”, Kaleva sanoi melkein surullisesti. ”Syyskuun
yhdestoista oli käännekohta elämässäni, jota en olisi halunnut kokea.”
* * *
Torstai,
kesäkuun yhdestoista päivä vuotta 2015, Tukholma. Fasismin vastaisen sodan
voittaja Stefan Löfven palasi kotiinsa vietettyään kaksi lomapäivää Suomessa,
joka oli vakuuttanut suostuvansa Ruotsin hallituksen vaatimuksiin. Ruotsalaiset
juhlivat, sillä heille ei juolahtanut mieleenkään, että Ruotsin hallitus ei
loppujen lopuksi ollut vaatinut mitään.
Löfven
saapui armeijan laivalla, jota seurasi kunniasaatossa kaksi suomalaista
armeijan alusta. Yleisön sitä tietämättä nämä kaikki kolme alusta olivat
kölistä komentosiltaan asti täynnä suomalaisia erikoisjääkäreitä, joita oli myös
edellisenä päivänä saapunut Tukholmaan siviilipukuisina. Ennen kuin viikko
vaihtuisi, ympäri Tukholmaa olisi perustettu yli kaksikymmentä varuskuntaa,
joissa olisi yhteensä 10 000 suomalaista sotilasta. Heidän tukenaan olisi
muutama ruotsalainen yksikkö, jotka olisi alistettu suomalaiseen komentoon; ruotsalaiset
saisivat itse kantaa päävastuun järjestyksen ylläpitämisestä, kun tieto asiain todellisesta
laidasta paljastuisi.
Ruotsin
valtiopäivät oli kutsuttu koolle erityistäysistuntoon. Voitonjuhlan innoittamia
edustajia kohtasi työpaikalla täydellinen järkytys, kun sali oli täynnä suomalaisia
sotilaita. Edustajat istutettiin paikoilleen,
ja pääministeri Löfven, joka ei vaikuttanut olevan aivan oma itsensä, luki ääneen
ehdotuksen rauhansopimuksesta. Salista kuului lukemattomia kauhun ja tyrmistyksen
purkauksia.
Kun rauhansopimus oli luettu,
puhemiehen paikalle astui Suomen pääministeri Kaleva Saarelainen. Hänen merkistään
suomalaiset sotilaat ohjasivat kunkin valtiopäiväedustajan sormen oikealle nappulalle,
ja niin rauhansopimus hyväksyttiin yksimielisesti. Minä katselin toimitusta salin
lehteriltä ja pyörittelin sormissani korpraalin kulmarautaa, sillä olin saanut ylennyksen
oltuani merkittävällä panoksella mukana sodan päättäneen verettömän iskun suunnittelussa.
Kaleva iski puhemiehen nuijan
pöytään. Ruotsalaisten kansanmurha oli päättynyt, Ruotsi oli poistunut itsenäisten
valtioiden joukosta, ja toinen dominopalikka oli kaatunut.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti